SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla. Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään, pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.
Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten sellaisena kuin oli sen jättänyt.
Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa; mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan. Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä, tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä mieliä kuohuttaa.
Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää, ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon, hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon. Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa. Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii, suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.
Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme, että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.
Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa. Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.
Ottilia ystäville.
Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin. Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.
Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi. Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni. Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin, olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta, tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee. Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan, nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen. Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!
* * * * *
Miesten aikoja sitten valmistellusta lähdöstä ei tullut mitään, koska majurin toimeksi annettava asia viipyi — Eduardin suureksi iloksi! Ottilian kirjeen uudelleen elähdyttämänä, hänen lohdullisten, toivoa herättävien sanojensa jälleen rohkaisemana ja uupumattomaan odotukseen oikeutettuna hän selitti äkkiä, ettei aikonutkaan poistua.
Kuinka typerää, huudahti hän, jos heitämme tahallamme, hätiköiden menemään kaikkein tarpeellisimman, välttämättömimmän, mikä menetyksen uhatessakin kenties olisi vielä säilytettävissä. Ja mitä se merkitsee? Eihän mitään muuta kuin että ihminen näyttäisi voivan tahtoa, valita. Niin olen usein sellaisen typerän luulottelun valtaamana tempautunut erilleni ystävistäni tunteja, jopa päiviäkin liian aikaisin, jottei viimeinen, välttämätön määräaika olisi minua ehdottomasti siihen pakottanut. Mutta tällä kertaa minä jään. Miksi lähtisinkään? Eikö hän ole jo lähtenyt luotani? Ei johdu mieleenikään tarttua hänen käteensä, painaa häntä sydäntäni vasten; en uskalla sitä ajatellakaan, se kammottaa minua. Hän ei ole väistynyt minusta kauemmaksi, hän on kohonnut ylitseni.
Niin hän jäi, kuten tahtoi, kuten hänen täytyi. Mutta miellyttävää ei heidän yhdessäolonsa suinkaan ollut. Sama tunto oli Ottiliassakin yhä säilynyt: hänkään ei voinut vapautua tästä pyhästä välttämättömyydestä. He vetivät yhä edelleenkin sanomattomalla, melkeinpä maagillisella tavalla toisiaan puoleensa. He asuivat saman katon alla, mutta vaikka eivät nimenomaan toisiansa ajatelleetkaan, vaikka askartelivatkin muissa asioissa, vaikka seura veti heitä sinne tänne, he sittenkin lähenivät toisiansa. Jos he olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan, ennenkuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys voi heidät tyynnyttää, mutta myös täydellisesti, ja läheisyys riitti; he eivät kaivanneet katsetta, ei sanaa, ei elettä, ei minkäänlaista kosketusta, vaan pelkkää yhdessäoloa. Silloin ei siinä ollutkaan kahta ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa, tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä, aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka selityksen he keksivät vain yhdessä.
Ottilia oli aivan hilpeä ja rauhallinen, joten hänen tilansa ei antanut mitään aihetta levottomuuteen. Hän poistui harvoin seurasta, mutta tahtoi aterioida yksin. Vain Nanny tarjoili hänelle.
Se, mitä ihmiselle tavallisesti sattuu, uudistuu taajemmin kuin voidaan uskoakaan, koska hänen luontonsa on tässä lähimpänä määrääjänä. Luonne, yksilöllisyys, kiintymys, suuntautuminen, paikallisuus, ympäristö ja tottumukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa jokainen ihminen liikkuu ikäänkuin omassa elementissänsä, ilmakehässänsä, missä kaikki on hänelle mukavaa ja miellyttävää. Niinpä havaitsemmekin ihmiset, joiden muuttuvaisuutta kovin valitellaan, monien vuosien kuluttua hämmästykseksemme ihan entisensä laisiksi ja ulkoisilta ja sisäisiltä syvimmiltä virikkeiltänsä kerrassaan muuttumattomiksi.
Niin liikkui ystäviemmekin jokapäiväisessä yhteiselämässä melkein kaikki jälleen vanhoissa raiteissansa. Yhä vielä ilmaisi sanaton Ottilia usein hyväntahtoisuudellansa avuliasta olemustansa; samoin kaikki muut, kukin lajinsa mukaan. Siten esiintyi kotoinen piiri entisen elämän näennäiskuvana, ja se harhaluulo, että kaikki oli yhä ennallansa, oli anteeksiannettava.
Syyspäivät, menneiden kevätpäivien pituiset, kutsuivat seurueen samana hetkenä ulkosalta takaisin taloon. Tälle ajalle ominainen hedelmien ja kukkien koreus sai ajattelemaan, että oltiin tuon ensimmäisen kevään syksyssä: väliaika oli unohtunut. Nyt näet kukkivat ne kukat, jollaisia noina ensimmäisinä päivinä oli kylvetty; nyt kypsyivät hedelmät puissa, joiden oli silloin nähty kukkivan.
Majuri käyskeli edestakaisin; Mittlerkin näyttäytyi usein. Iltaistunnot olivat enimmälti epäsäännöllisiä. Tavallisesti luki Eduard, vilkkaammin, tuntehikkaammin, paremmin, jopa iloisemminkin kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sekä hilpeydellänsä että tunteellansa sulattaa Ottilian jähmetystilan, vapauttaa hänet vaitiolostansa. Hän asettui, kuten ennenkin, istumaan siten, että Ottilia voi nähdä hänen kirjaansa, kävipä levottomaksi ja hajamieliseksikin, jos ei niin ollut laita, ellei varmaan tietänyt Ottilian katseen seuraavan lausuttuja sanoja.
Kaikki väliajan ikävät, epämiellyttävät tunteet olivat poispyyhkäistyt. Kukaan ei kantanut kaunaa toiselle; katkeruus oli kerrassaan hävinnyt. Majuri soitti viulua Charlottan soittaessa klaveeria, ja Eduardin huilu helisi Ottilian käsitellessä kielisoitinta, nyt samoinkuin ennen. Niin lähestyttiin Eduardin syntymäpäivää, jota ei ollut edellisenä vuonna päästy juhlimaan. Sitä piti tällä kertaa vietettämän hiljaisesti ja miellyttävästi, ilman juhlallisuuksia. Sellainen sopimus oli tehty puolittain vaieten, puolittain nimenomaisesti. Mutta mitä lähemmäksi päivä ehti, sitä enemmän lisääntyi Ottilian olemuksen juhlallisuus, joka oli tähän saakka ollut pikemmin vaistottavissa kuin havaittavissa. Hän näkyi usein tarkastelevan kukkia puutarhassa; hän oli kehoittanut puutarhuria säästämään kaikenlaisia kesäkukkia ja viivähdellyt erittäinkin asterien luona, jotka juuri tänä vuonna kukkivat suunnattomin määrin.