KOLMAS LUKU.
On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain, ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle alueelle.
Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.
Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa. Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.
Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.
Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän ei voinut kenellekään ilmaista.
Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.
Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan, mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen. Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa, jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa. Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata, että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.
Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin. Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana, ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti. Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä; hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät, saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan suunniteltiin.
Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.
Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.
Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä, lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä, keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka tarjosi odottamattoman näyn.
Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista, kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut, samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa järjestyksessä.
Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli; vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui entisellensä ja riensi linnaan.
Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi, jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan päähänpistoksi.
Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus, jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan tukea.
Ottilian päiväkirjasta.
"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin: samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä, mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”
"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen. Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi, kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille, niinmuodoin taiteilijallekin!"
"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa. Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni, hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi, ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen synkeä."
"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."
"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon ravitsevaa ja elävää."