NELJÄS LUKU.
Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen, nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä jatkaa tavanomaista elämäämme.
Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia voimiansa.
Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta, ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.
Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa, mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia, tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.
Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa. Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta itseänsä.
Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä, millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.
Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin pian määrätyt päivät.
Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä, ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? — täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki, samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.
Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio, ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin, joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin ihailijoittensa sarjaan.
Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa vedenneidon sukulaisia.
Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla asia lähti aina hyvin sujumaan.
Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman, jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön, poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa, joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa, tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille — malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion, joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja valmistuttuaan ihailua.
Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää, että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti, koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta. Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen, vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä, ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi, mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta piirroksestansa.
Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin, sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.
Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.
Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.
Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.
Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta? lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin käsiinsä.
Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.
Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.
Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.
Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä kieltänyt.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän, sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani; minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa, olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja hänen ei pidä poistua minun viereltäni.
Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä apinainkuvia.
Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun henkilön näköiseksi.
Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.
Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia säädyttömyyksiänsäkin.
Sillävälin Ottilia keskusteli sulhasen kanssa. Hän toivoi arkkitehdin palaavan ja vapauttavan seuran tästä apinamaisuudesta näyttämällä vakavampia ja aistikkaampia kokoelmiansa. Otaksuen niin tapahtuvan oli hän jutellut asiasta paronin kanssa ja huomauttanut hänelle useita seikkoja. Mutta arkkitehtia ei kuulunut, ja kun hän sitten vihdoin palasi, niin hän hävisi seuraan tuomatta mitään mukanansa ja ikäänkuin ei olisi ollut mistään puhettakaan. Ottilia oli hetkisen — kuinka sanoisikaan? — harmistunut, pahoillansa, hämmästynyt; hän oli häntä kauniisti pyytänyt, olisi suonut hupaisen ja mielenmukaisen hetken sulhaselle, joka tosin rajattomasti rakasti Lucianaa, mutta näytti sentään kärsivän hänen käyttäytymisestänsä.
Apinain täytyi väistyä pienen aterian tieltä. Seuraleikit, vieläpä tanssitkin ja vihdoin iloton istuminen ja häipyneen huvin tavoittelu kesti tällä kertaa, kuten tavallisestikin, kauas sivu puolenyön. Luciana näet oli jo tottunut aamuisin pysyttelemään vuoteessaan ja iltaisin vuoteesta poissa.
Näihin aikoihin on Ottilian päiväkirjaan merkitty harvemmin tapahtumia ja sitävastoin useammin elämää koskevia ja elämästä johdettuja ydin- ja mietelauselmia. Koska useimmat niistä kumminkaan eivät voi olla hänen oman harkintansa tuloksia, on todennäköistä, että hänelle on jätetty käytettäväksi jokin vihko, josta hän on jäljentänyt miellyttäviä kohtia. Moni hänen itse keksimänsä, sävyltänsä hartaampi miete lienee punaisen langan nojalla tunnettavissa.
Ottilian päiväkirjasta.
"Me silmäilemme mielellämme tulevaisuuteen, koska haluamme hiljaisten toivelmiemme avulla kääntää hyväksemme sen häilyvän epämääräisyyden."
"Suuressa seurassa johdumme helposti ajattelemaan, että sattuman, joka tuo toistensa seuraan niin paljon ihmisiä, pitäisi kuljettaa luo meidän ystävämmekin."
"Elipä kuinka eristettynä tahansa, ennenkuin huomaakaan, on jo velallinen tai saarnamies."
"Jos kohtaamme jonkun meille kiitollisuudenvelassa olevan henkilön, niin asia johtuu kohta mieleemme. Kuinka usein voimmekaan tavata jonkun, jolle itse olemme kiitollisuudenvelassa, sitä ollenkaan ajattelematta."
"Ajatustensa ilmaiseminen on luontoa; ilmaistun omaksuminen sellaisena kuin se annetaan, on sivistystä."
"Kukaan ei puhuisi seuroissa paljoa, jos olisi tietoinen siitä, kuinka usein itse ymmärtää väärin toisia."
"Vieraat puheet muuttuvat toistettaessa niin kovin luultavasti vain sen vuoksi, etteivät toistajat ole niitä ymmärtäneet."
"Se, joka puhuu kauan yksin toisten kuullen ja kuulijoitansa mairittelematta, herättää vastenmielisyyttä."
"Jokainen lausuttu sana herättää vastakkaismieltä."
"Vastaväite ja mairittelu luovat kehnoa keskustelua."
"Miellyttävimmät seurat ovat ne, joissa jäsenten kesken vallitsee hilpeä toistensa kunnioitus."
"Mikään ei ilmaise ihmisten luonnetta paremmin kuin se, mitä he pitävät naurettavana."
"Naurettavuus johtuu siveellisestä vastakohdasta, joka vaarattomalla tavalla tasoitetaan aisteja varten."
"Aistillinen ihminen nauraa usein, vaikka ei ole mitään nauramisen aihetta. Mikä häntä kiihoittaneekin, hänen sisäinen oma hyvä olonsa tulee aina ilmi."
"Älykäs pitää melkein kaikkea naurettavana, järkevä tuskin mitään."
"Erästä iäkästä miestä moitittiin siitä, että hän yhä vielä tavoitteli nuoria naisia. Se on ainoa nuorentumiskeino, vastasi hän, ja nuorentuahan me tahdomme kaikin."
"Ihminen sallii puutoksiansa moitittavan, sallii itseänsä rangaistavan, sietää kärsivällisesti paljonkin niiden vuoksi, mutta käy kärsimättömäksi, jos häntä vaaditaan niistä luopumaan."
"Eräät puutteellisuudet ovat yksityisen olemassaololle välttämättömät. Meistä olisi epämieluista, jos vanhat ystävät luopuisivat joistakin omituisuuksistansa."
"Kun ihminen toimii vastoin tapojansa ja tottumuksiansa, niin sanotaan: hänen kuolemansa ei ole kaukana."
"Millaisia puutoksia saamme säilyttää, jopa viljelläkin itsessämme? Sellaisia, jotka pikemmin mairittelevat kuin loukkaavat toisia henkilöitä."
"Intohimot ovat joko puutoksia tai hyveitä, mutta korostettuja."
"Intohimomme ovat todellisia feeniks-lintuja. Vanhan palaessa poroksi kohoaa tuhkasta kohta uusi."
"Suuret intohimot ovat toivottomia sairauksia. Se, mikä voisi ne parantaa, tekeekin ne vasta oikein vaarallisiksi."
"Intohimo kiihtyy ja lievenee tunnustamalla. Missään ei keskitie kenties olisi toivottavampi kuin rakastamiimme henkilöihin kohdistuvassa luottamuksessa ja vaiteliaisuudessa."