VIIDES LUKU.
Niin kuohui Lucianan ympärillä seuraelämän pyörteessä alinomainen elämän huume. Hänen hovikuntansa lisääntyi päivä päivältä, osalta sen vuoksi, että hänen aiheuttamansa hyörinä veti useita puoleensa, osalta sen vuoksi, että hän tiesi miellyttävyytensä ja hyväntekeväisyytensä avulla kiinnittää toisia itseensä. Hän oli erinomaisen antelias; koska tädin ja sulhasen kiintymys oli yhdellä kertaa tuottanut hänelle paljon kaunista ja kallisarvoista, ei hän näyttänyt omistavan mitään omaa eikä tuntevan niiden esineiden arvoa, jotka olivat kasautuneet hänen ympärillensä. Niinpä hän ei epäröinyt hetkeäkään riisuessaan kalliin hartiahuivinsa ja antaessaan sen jollekin naishenkilölle, joka näytti toisiin verrattuna köyhästi puetulta, ja hän teki sen niin veitikkamaisen taitavasti, ettei kukaan voinut kieltäytyä lahjaa vastaanottamasta. Eräs hänen hovikuntansa jäsen kuljetti aina mukanansa kukkaroa, ja hänen tehtävänsä oli ottaa paikoissa, joissa käytiin, selkoa vanhimmista ja sairaimmista henkilöistä ja ainakin hetkellisesti lievittää heidän tilaansa. Siten Luciana saavutti koko paikkakunnalla erinomaista mainetta, joka kuitenkin toisinaan kävi hänelle epämukavaksikin, koska se houkutteli ylen paljon kiusallisia hädänalaisia hänen luoksensa.
Mikään ei kuitenkaan lisännyt hänen mainettansa siinä määrässä kuin hänen silmiinpistävän hyvä ja muuttumaton käytöksensä erästä nuorta miestä kohtaan, joka karttoi seuraelämää, koska hän, muuten kaunis ja hyvärakenteinen, oli taistelussa menettänyt oikean kätensä. Vaikka tämä silpoutuminen oli hänelle kunniaksi, aiheutti se hänessä kuitenkin sellaista masennusta, hänestä tuntui niin harmilliselta tutustuttaa jokainen uusi tuttava tähän onnettomuuteenkin, että hän mieluummin piiloutui, antautui lukuihin ja muihin opintoihin eikä kerta kaikkiansa tahtonut olla missään tekemisissä seurapiirien kanssa.
Luciana sai nuoren miehen tietoonsa. Hänen täytyi mukaan, ensin pieniin seuroihin, sitten suurempiin, vihdoin kaikkein suurimpiinkin. Luciana kohteli häntä viehättävämmin kuin ketään muuta ja osasi varsinkin tungettelevalla avuliaisuudellansa tehdä hänelle hänen puutoksensa arvokkaaksi. Hän näet koki sitä kaikin tavoin korvata: pöydässä piti nuoren miehen istua hänen vieressään, hän leikkasi hänen eteensä, joten hänen tarvitsi käytellä vain haarukkaa. Jos vanhemmat ja ylhäisemmät anastivat hänen kumppaninsa, ulotti hän tarkkaavaisuutensa yli koko pöydän, ja joutuisasti liikkuvien palvelijain täytyi korvata mitä etäisyys uhkasi häneltä ryöstää. Vihdoin Luciana kehoitti häntä kirjoittamaan vasemmalla kädellä; nuoren miehen piti osoittaa kaikki kokeensa hänelle, joten he, lähellä tai kaukana ollen, aina olivat tekemisissä toistensa kanssa. Nuori mies ei tietänyt, kuinka hänen oli käynyt, mutta tästä hetkestä alkoi hänelle tosiaankin uusi elämä.
Voisi kenties ajatella sellaisen käytöksen olleen sulhaselle epämieluisen, mutta asian laita olikin aivan toisin. Hän luki sellaisen vaivannäön morsiamensa erinomaiseksi ansioksi ja oli sitäkin levollisempi, kun tunsi hänen miltei liioitellut omituisuutensa, tiesi, kuinka hän osasi torjua luotansa kaikki, mikä näytti vähänkään kietovalta. Hän tahtoi käsitellä jokaista mielin määrin, kaikki olivat vaarassa joutua hänen vallattomuutensa ja kiusoittelunsa esineiksi, mutta kenelläkään ei ollut lupa rohjeta puolestansa tehdä samoin hänelle, kukaan ei saanut häneen koskea miten halusi, kukaan ei saanut vähimmässäkään määrässä vastata hänen vapaaseen käyttäytymiseensä. Niin hän piti toiset mitä ankarimmin säädyllisyyden rajoissa, joiden yli näytti itse joka hetki astuvan.
Olisi yleensä voinut otaksua hänen johtoaatteenansa olevan antautua yhtä suuressa määrässä kiitoksen kuin moitteen, kiintymyksen kuin vastenmielisyyden esineeksi. Jos hän näet yrittikin kaikin tavoin voittaa ihmisiä puolellensa, menetti hän toisaalta yleensä heidän suosionsa purevalla, ketään säästämättömällä kielellänsä. Niinpä oli aivan tavallista, että hän, palattuansa vierailulta naapurien luota tai käytyänsä koko seurueinensa linnoissa ja kartanoissa, missä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, mitä hillittömimmin ilmaisi taipuvansa käsittelemään kaikkia inhimillisiä olosuhteita ainoastaan naurettavalta puolelta. Milloin oli kysymyksessä kolme veljestä, jotka oli vanhuus tavoittanut heidän yhä kursastellessa, kuka astuisi ensimmäisenä avioliiton portista, milloin pieni nuori vaimo, jolla oli iso vanha mies, milloin taas pieni vikkelä mies ja kömpelö jättiläisnainen. Toisessa talossa kompastui joka askelella tenavaan, toinen ei hänen mielestänsä tahtonut täyttyä suurimmastakaan seurasta, kun ei ollut läsnä lapsia. Vanhain aviopuolisoiden piti antaa nopeasti haudata itsensä, jotta taas kerran joku talossa voisi nauraa, koska heille ei ollut suotu hätäperillisiä. Nuorten aviopuolisoiden piti lähteä matkoille, koska taloudenhoito ei heitä ollenkaan pukenut. Samoinkuin henkilöihin suhtautui hän esineihin, rakennuksiin kuten talous- ja pöytäkalustoihinkin. Varsinkin kaikki seinäkoristukset ärsyttivät häntä pilapuheisiin. Vanhimmasta kuvikkaasta seinämatosta uusimpaan paperitapettiin, kunnianarvoisimmasta perhekuvasta kevytmielisimpään uuteen vaskipiirrokseen asti täytyi kaiken joutua kärsimään; hänen ivalliset huomautuksensa ikäänkuin pureksivat kaikkea, niin että sopi ihmetellä, kuinka viiden peninkulman kehässä vielä oli jotakin olemassa.
Tähän kielteiseen harrastukseen kenties ei sisältynyt varsinaista ilkeyttä, itsekäs vallattomuus lienee yleensä ollut häntä siihen yllyttämässä, mutta hänen suhteessaan Ottiliaan oli syntynyt todellista katkeruutta. Luciana suhtautui halveksivasti kelpo tytön rauhalliseen ja lakkaamattomaan, kaikkien havaitsemaan ja kiittämään toimintaan, ja kun tuli puheeksi, kuinka ahkerasti Ottilia piti huolta puutarhoista ja kasvihuoneista, ilkkui hän koko asiaa näyttäen talvisajasta huolimatta kummastelevan, ettei ollut nähtävissä kukkia eikä hedelmiä, käskipä vielä siitä lähtien tuomaan ja tuhlaamaan huoneitten ja pöytien alinomaiseksi kaunisteeksi niin paljon vihantaa, niin paljon oksia ja mitä versovaa suinkin oli olemassa, että Ottilia ja puutarhuri suureksi mielipahaksensa näkivät tulevan vuoden ja kenties pitempienkin aikojen toiveiden tuhoutuvan.
Yhtä vähän hän salli Ottilian toimia rauhassa kotoisissa askareissa, jotka häntä miellyttivät. Ottilian piti lähteä mukaan huvi- ja rekiretkille, hänen oli lähdettävä naapuristossa pidettäviin tanssiaisiin, hän ei saanut pelätä pyryä, ei pakkasta eikä rajuja yöllisiä myrskyjä, koska monet muutkaan eivät niihin kuolleet. Hento tyttö kärsi siitä melkoisesti, ja Lucianalle ei koitunut mitään voittoa, sillä vaikka Ottilia kävikin varsin yksinkertaisesti puettuna, hän kuitenkin oli kaunein tai ainakin näytti miesten mielestä kauneimmalta. Vieno viehätys keräsi kaikki miehet hänen ympärillensä, olipa hän suurissa huoneissa ensimmäisellä tai viimeisellä sijalla; keskustelipa Lucianan sulhanenkin usein hänen kanssansa, sitäkin enemmän, kun hän eräässä suunnittelemassaan asiassa pyysi Ottilialta neuvoa ja myötävaikutusta.
Hän oli tullut lähemmin tuntemaan arkkitehdin, keskustellut hänen taidekokoelmansa johdosta hänen kanssaan erinäisistä historiallisista aiheista ja oppinut, varsinkin kappelia tarkastellessaan, pitämään arvossa hänen kykyjänsä. Paroni oli nuori, rikas; hän kokoili, hän aikoi rakennuttaa; hänen harrastelunsa oli eloisaa, hänen tietonsa heikot; hän uskoi löytäneensä arkkitehdista miehensä, jonka keralla voisi saavuttaa useitakin tarkoitusperiä yht'aikaa. Hän oli puhunut tästä aikeesta morsiamellensa, joka häntä senvuoksi kiitti ollen ehdotukseen erittäin tyytyväinen, kenties sentään pikemmin siitä syystä, että saisi riistetyksi nuoren miehen Ottilialta — hän näet oli ollut havaitsevinaan ensinmainitussa kiintymyksen tapaista — kuin aikoen käyttää hänen kykyjänsä omiin tarkoituksiinsa. Vaikka näet arkkitehti olikin esiintynyt sangen toimeliaana hänen valmistelematta järjestämissänsä juhlissa ja ollut erinäisissä tilaisuuksissa monella muotoa avullisena, Luciana kuitenkin uskoi yhä ymmärtävänsä asiat paremmin, ja koska hänen keksintönsä olivat yleensä aivan tavallisia, riitti niiden suorittamiseen kätevän kamaripalvelijan taito yhtä hyvin kuin kaikkein etevimmän taiteilijan. Korkeammalle alttaria, jolla uhrattiin, ja seppelöimistä, olipa sen esineenä kipsikuvan tai elävän ihmisen pää, hänen mielikuvituksensa ei päässyt kohoamaan, kun hän ajatteli valmistaa kohteliaisuudenosoituksen jollekulle henkilölle hänen syntymä- ja kunnianpäiväkseen. Sulhasen kysellessä arkkitehdin suhdetta talonväkeen Ottilia voi antaa mitä parhaita tietoja. Hän tiesi Charlottan jo aikaisemmin haeskelleen hänelle paikkaa. Ellei vierasseurue olisi saapunut, olisi nuori mies poistunut talosta kohta kappelin valmistuttua, koska kaikkien rakennustöiden piti keskeytyä talven ajaksi, ja senvuoksi oli erittäin suotavaa, jos jokin uusi suosija voi jälleen käyttää hyödyksensä tätä kyvykästä taiteilijaa.
Ottilian persoonallinen suhde arkkitehtiin oli aivan puhdas ja vilpitön. Miellyttävänä ja toimeliaana oli nuori mies läsnäolollansa ilahduttanut häntä ikäänkuin vanhempi veli. Neidon tunteet pysyivät veriheimolaisuuden rauhallisessa ja intohimottomassa pintakerrostumassa, sillä hänen sydämessänsä ei ollut enää sijaa: sen täytti ahdinkoon asti Eduardiin kohdistuva rakkaus, ja yksin jumaluus, joka läpäisee kaiken, voi hänen ohellansa omistaa tämän sydämen.
Mutta mitä enemmän talvi syveni, mitä koleampi oli sää, mitä vaikeammin kuljettavat olivat tiet, sitä viehättävämmältä tuntui viettää lyheneviä päiviä hyvässä seurassa. Lyhyiden luodeaikojen jälkeen kuohui vieraiden tulva tavan takaa yli talon. Tuli upseereita etäisistä linnueista, sivistyneitä, joilla oli siellä oleskelustansa suurta hyötyä, ja muokkaamattomampia, jotka kävivät seurapiirille hankaliksi. Siviilisäädystäkään ei ollut puutetta, ja eräänä päivänä saapuivat yhdessä kreivi ja paronitar ihan odottamatta.
Heidän läsnäolonsa se vasta näytti kehittelevän todellista hovielämää. Hienot säätyläismiehet ympäröivät kreiviä, ja naiset sallivat oikeutta tapahtuvan paronittarelle. Ei ihmetelty kovinkaan kauan, miten he molemmat nyt esiintyivät yhdessä ja hilpeinä, sillä saatiin kuulla kreivin puolison kuolleen ja uuden avioliiton tulevan solmittavaksi niin pian kuin säädyllisyys sen vain sallisi. Ottilia muisti heidän ensimmäisen käyntinsä ja jokaisen avioliitosta ja sen purkautumisesta, yhteenliittymisestä ja eroamisesta, toivosta, odotuksesta, kaipauksesta ja kieltäymyksestä lausutun sanan. Molemmat henkilöt, joilla ei silloin vielä ollut mitään toiveita, seisoivat nyt hänen edessänsä, toivomansa onnen lähimmässä läheisyydessä. Ottilia ei voinut olla haikeasti huokaamatta.
Saatuansa kuulla kreivin harrastavan musiikkia Luciana kohta piti huolta konsertin toimeenpanosta. Hän tahtoi itse esittää lauluja kitarrin säestyksellä. Niin tapahtuikin. Hän käsitteli soitinta verrattain taitavasti ja hänen äänensä oli miellyttävä, mutta sanoista kuuli ja ymmärsi niin vähän kuin yleensäkin saksalaisen kaunottaren kitarrilauluista. Jokainen kuitenkin vakuutti hänen laulaneen erittäin ilmehikkäästi, ja hän voi olla tyytyväinen äänekkäisiin suosionosoituksiin. Eräs omituinen onnettomuus tässä tilaisuudessa sentään sattui. Seurassa oli eräs runoilija, jonka hän tahtoi erikoisesti saattaa kiitolliseksi, koska toivoi saavansa häneltä joitakin lauluja omistuksineen. Senvuoksi hän oli tänä iltana esittänyt enimmälti hänen laulujansa. Runoilija oli, kuten kaikki muutkin, hänelle kohtelias, mutta hän oli odottanut jotakin enempää. Hän viittaili joitakin kertoja asiaan, mutta ei saanut kuulla mitään, kunnes vihdoin lähetti erään hovilaisistansa hänen luoksensa tiedustelemaan, eikö hän ollut ihastunut kuullessaan oivallisia runojansa niin etevästi laulettavan.
Minun runojani? kysyi puhuteltu hämmästyneenä. Anteeksi, hyvä herra, lisäsi hän sitten, minä kuulin vain vokaaleja enkä niitäkään kaikkia. Joka tapauksessa on velvollisuuteni kiittää niin rakastettavasta aikomuksesta.
Hovilainen vaikeni ja salasi asian. Toinen koki päästä asiasta lausumalla muutamia kilahtavia kohteliaisuuksia. Luciana ilmaisi sangen selvästi haluavansa saada joitakin erikoisesti häntä varten sepitettyjä säkeitä. Ellei olisi ollut liian epäkohteliasta, olisi hän voinut ojentaa anojalle aakkoset, joista sopi itse kuvitella itsellensä millainen ylistysruno tahansa johonkin olemassaolevaan sävelmään. Tapahtuma johti kuitenkin loukkautumiseen. Vähän ajan kuluttua hän sai kuulla, että runoilija oli vielä samana iltana sepittänyt erääseen Ottilian mielisävelmään mitä sievimmät säkeet, jotka olivat enemmän kuin kohteliaat.
Luciana, joka hänenlaistensa henkilöiden tavalla tahtoi sekoittaa toisiinsa edulliset ja vahingolliset asiat, tahtoi nyt koetella onneansa lausujana. Hänen muistinsa oli hyvä, mutta esitys, vilpittömästi puhuen, hengetöntä ja kiivasta olematta tunnekylläistä. Hän lausui balladeja, kertomuksia ja mitä muuta lausunta-ohjelmiin tavallisesti kuuluu. Hän oli omaksunut ikävän tavan säestellä esittämäänsä elein, joten se, mikä oikeastaan on eepillistä ja lyyrillistä, epämiellyttävällä tavalla sekaantui draamallisuuteen, siihen elimellisesti liittymättä.
Kreivi, älykäs mies, joka varsin pian oppi tuntemaan seuran, sen kiintymykset, intohimot ja huvitukset, sai Lucianan, onneksi tai onnettomuudeksi, ryhtymään erääseen esityslajiin, joka erittäin hyvin sopi hänen olemukseensa.
Minä näen täällä, virkkoi kreivi, niin paljon kaunisrakenteisia henkilöitä, jotka epäilemättä osaavat jäljitellä maalauksellisia liikkeitä ja asentoja. Eivätkö he liene vielä yrittäneet esittää tunnettuja maalauksia? Jos sellainen mukaelma vaatiikin vaivalloista järjestelyä, aiheuttaa se toisaalta uskomatonta viehätystäkin.
Luciana havaitsi kohta olevansa tässä aivan omalla alallansa. Hänen kaunis vartalonsa, täyteläiset muotonsa, säännölliset ja siitä huolimatta huomattavat kasvonsa, hänen vaaleanruskeat hiuspalmikkonsa ja sorea kaulansa, kaikki tuo oli jo sinänsä kuin maalausta varten luotu. Jos hän vielä olisi tietänyt, kuinka paljoa kauniimmalta hän näytti liikkumatta seistessään kuin liikkuessaan, kun näet viimeksimainitussa tapauksessa sattui monesti ilmenemään jotakin häiritsevää, epäsiroa, niin hän olisi antautunut vieläkin innokkaammin tätä luonnollista kuvaamataidetta harjoittamaan.
Nyt etsittiin kuuluisain maalausten vaskipiirrosjäljennöksiä; ensiksi valittiin van Dyckin Belisarius. Erään kookkaan ja hyvärakenteisen ikämiehen piti esittää istuvaa sokeata sotapäällikköä ja arkkitehdin hänen edessänsä osaaottavaisen murheellisena seisovaa soturia, jonka näköinen hän tosiaan jossakin määrin oli. Luciana oli, puolittain vaatimattomasti, valinnut esitettäväksensä taustalla olevan nuoren naisen, joka laskee kukkarosta kämmenelle runsaita almuja, vanhan eukon näyttäessä häntä varoittelevan ja huomauttavan hänen tekevän liikoja. Eräs toinen todella almuja ojentava naishenkilö ei hänkään ollut unohtunut.
Näiden ja muiden kuvien sommittelussa askarreltiin erittäin vakavasti. Kreivi antoi arkkitehdille eräitä järjestelyä koskevia ohjeita, ja viimeksimainittu rakensi kohta näyttämön pitäen huolta tarpeellisesta valaistuksesta. Oli jo syvennytty puuhaan sangen pitkälle, kun vasta havaittiin, että sellainen yritys vaati melkoisia kustannuksia ja että maaseudulla talvisaikaan puuttui moniakin tarpeita. Jottei asia mitenkään tyrehtyisi, antoi Luciana leikkoa rikki melkein koko vaatevarastonsa toimittaakseen kaikki ne puvut, jotka taiteilijat tosin varsin mielivaltaisesti olivat hankittaviksi määränneet.
Ilta tuli, kuvaelma esitettiin suuren seuran nähden ja saavutti yleistä suosiota. Vaikuttava musiikki jännitti odotusta. Ensimmäisenä kuvaelmana oli mainittu Belisarius. Osien esittäjät olivat niin sopivat, värit niin onnellisesti jaetut, valaistus niin taiteellinen, että tosiaankin luuli joutuneensa toisiin maailmoihin; todellisuuden läsnäolevaisuus pelkän näköilmiön asemesta vain sai aikaan jonkinlaista arkuuden tuntoa.
Esirippu laskeutui ja nousi jälleen useita kertoja katsojien vaatimuksesta. Välisoitto huvitti sitten yleisöä, jota tahdottiin hämmästyttää ylevämmänlaisella kuvalla. Se oli Poussinin tunnettu maalaus: Ahasverus ja Ester. Tällä kertaa Luciana oli pitänyt paremmin varansa. Hän esiintyi hervahtaneena kuningattarena koko viehkeydessänsä ja oli, viisaasti kylläkin, valinnut itseänsä tukemaan pelkkiä sieviä, kaunisrakenteisia tyttöjä, joista ei kuitenkaan yksikään missään suhteessa vetänyt hänelle vertoja. Ottilia oli suljettu pois tästä samoinkuin muistakin kuvaelmista. Kultaiselle valtaistuimelle, Zeuksen kaltaista kuningasta esittämään, oli valittu seuran kookkain ja kaunein mies, joten tämä kuvaelma tosiaankin oli verrattoman täydellinen.
Kolmanneksi oli valittu niin sanottu Isällinen varoitus, Terborchin teos. Kukapa ei tuntisi Willen tästä maalauksesta tekemää oivallista vaskipiirrosta? Siinä on istumassa jalo, ritarillinen isä, joka näyttää vakavasti vetoavan edessänsä seisovan tyttärensä omaantuntoon. Tytär, ihana olento, runsaslaskoksisen atlaspuvun verhoama, tosin nähdään vain takaapäin, mutta koko hänen olemuksensa tuntuu osoittavan, että hän malttaa mieltänsä. Isän ilmeestä ja eleestä voi kumminkin havaita, ettei nuhde ole ankara eikä nöyryyttävä; äiti puolestaan näyttää salaavan pientä neuvottomuutta silmäilemällä viinilasiin, jota on parhaillaan tyhjentämässä.
Tässä tilaisuudessa Lucianan nyt piti esiintyä täydessä loistossansa. Hänen palmikkonsa, päänsä muoto, kaulansa ja niskansa olivat sanomattoman kauniit, ja vartalo, jonka muodinmukaiset antikisoivat naisten vaatteet peittävät melkein näkymättömiin, erittäin siro, solakka ja kevyt, esiintyen siten vanhemmassa puvussa erittäin edullisena. Arkkitehti oli pitänyt huolta valkoisen silkin runsaiden laskosten mitä taiteellisimmasta ja luontevimmasta järjestämisestä, joten tämä elävä jäljennös kieltämättä oli alkuteosta paljon etevämpi ja herätti yleistä ihastusta. Uusintavaatimukset eivät tahtoneet ottaa loppuaksensa, ja aivan luonnollinen halu saada nähdä tuo kaunis olento, jota oli selkäpuolelta kyllikseen katseltu, myöskin kasvoista kasvoihin, kiihtyi siinä määrin, että eräs kärsimätön veitikka huusi ääneen ja kaikkien mieliksi ne sanat, jotka toisinaan kirjoitetaan sivun alareunaan: tournez s'il vous plait. Esittäjät kuitenkin tiesivät niin hyvin, mikä oli heille edullista, ja olivat niin selvillä näiden taideteosten olemuksesta, etteivät noudattaneet yleistä kehoitusta. Tytär, joka näytti olevan häpeissään, jäi rauhallisena seisomaan osoittamatta katsojille kasvojensa ilmettä, isä istui yhä varoittavassa asennossansa, ja äiti syventyi yhä nenin ja silmin läpikuultavaan lasiin, josta viini ei vähentynyt, vaikka hän näytti juovan. — Mitäpä olisikaan vielä paljoa sanottavaa niistä pienistä jälkikuvaelmista, joiden aiheiksi oli valittu alankomaisia ravintola- ja markkinakohtauksia?
Kreivi ja paronitar matkustivat pois luvaten palata läheisen liittonsa ensimmäisinä onnellisina viikkoina, ja Charlotta toivoi nyt, kahden vaivalloisesti kestetyn kuukauden jälkeen, pääsevänsä eroon muistakin vieraistansa. Hän oli varma siitä, että tytär tulisi onnelliseksi, kunhan morsiusajan ja nuoruuden ensi huume ehtisi talttua, sillä sulhanen piti itseänsä maailman onnellisimpana ihmisenä. Varakasta ja luonnonlaadultansa maltillista miestä näytti ihmeellisesti imartelevan se seikka, että hän yksin sai omistaa naisen, jonka täytyi miellyttää kaikkia ihmisiä. Hän taipui aivan omituiseen tapaan suhteistamaan kaikki morsiameensa ja vasta hänen välityksellään itseensä, vieläpä siinä määrin, että hänestä tuntui epämieluisalta, ellei uusi tulija kohta kiinnittänyt Lucianaan koko huomiotansa ja pyrkinyt hänen, paronin, kanssa lähempään tuttavuuteen, kuten varsinkin vanhemmat henkilöt hänen hyvien ominaisuuksiensa vuoksi useasti tekivät, erikoisesti Lucianasta välittämättä. Mitä arkkitehtiin tulee, saatiin asia piankin järjestykseen. Uudelta vuodelta piti hänen lähteä paronin mukaan ja viettää hänen kerallansa karnevaaliaika kaupungissa, missä Luciana toivoi kauniisti järjestettyjen kuvaelmien uusinnasta ja tuhansista muista asioista mitä suurinta nautintoa, varsinkin kun täti ja sulhanen näyttivät pitävän vähäpätöisenä jokaista hänen huvinsa vaatimaa kustannusta.
Nyt piti erottaman, mutta se ei voinut tapahtua jokapäiväiseen kuosiin. Pilailtiin kerran verrattain äänekkäästi, että Charlottan talvivarat olivat nyt piankin loppuun kulutetut, kun se, tosin sangen rikas kelpo mies, joka oli esittänyt Belisariusta ja nyt jo kauan esiintynyt Lucianan hurmaantuneena ihailijana, harkitsemattansa huudahti: Otetaanpa siis käytäntöön puolalainen järjestys! Tulkaa te nyt kuluttamaan loppuun mitä minulla on, ja niin tulkoon kunkin vuoro aikanansa. Sanottu ja tehty: Luciana suostui. Seuraavana päivänä säälittiin matkatavarat kokoon ja parvi lensi toiseen kartanoon. Sielläkin oli riittävästi tilaa, mutta puuttui mukavuutta ja hyvää järjestystä. Siitä koitui paljon sopimattomuutta, mikä vasta teki Lucianan oikein onnelliseksi. Elämä kävi yhä hurjemmaksi. Pantiin toimeen ajojahteja syvissä lumikinoksissa ja mitä muuta hankalaa suinkin vain keksittiin. Naiset eivät saaneet jäädä pois enempää kuin miehetkään, ja niin siirryttiin, ajaen ja ratsastaen, meluavina rekiseurueina, kartanosta toiseen, kunnes vihdoin lähestyttiin pääkaupunkia. Kertomukset siitä, miten hovissa ja kaupungissa huviteltiin, suuntasivat sitten mielikuvituksen uusille urille ja vetivät Lucianan seurueinensa — täti oli lähtenyt jo aikaisemmin — vastustamattomasti uuteen elämänpiiriin.
Ottilian päiväkirjasta.
"Suuressa maailmassa pidetään jokaista sinä, minä hän esiintyy; mutta täytyy tosiaan esiintyä jonakin. Hankalasti käsiteltäviä siedetään mieluummin kuin mitättömiä."
"Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään mitä tahansa, mutta ei sellaista, mistä seuraa jotakin."
"Me emme opi tuntemaan ihmisiä, kun he tulevat meidän luoksemme; meidän täytyy lähteä heidän luoksensa nähdäksemme kuinka heidän on laita."
"Minä pidän melkein luonnollisena, että keksimme vierailijoissa monenlaista moitittavaa, että kohta heidän poistuttuansa arvostelemme heitä jokseenkin säälimättömästi; meillä näet on niin sanoaksemme oikeus mitata heitä omalla mittapuullamme. Ymmärtäväiset ja oikeamielisetkään ihmiset tuskin pidättyvät sellaisissa tapauksissa terävästä arvostelusta."
"Sitävastoin: kun on käynyt toisten luona ja nähnyt heidät omine ympäristöinensä, tottumuksinensa, välttämättömissä olotiloissa, nähnyt, kuinka he vaikuttavat tai mukautuvat, niin tarvitaan jo ymmärtämättömyyttä ja pahaa tahtoa, jos haluaa pitää naurettavana sellaista, minkä täytyisi näyttää meistä kunnioitettavalta useassakin merkityksessä."
"Sen nojalla, mitä me nimitämme käytökseksi ja hyviksi tavoiksi, on saavutettava se, mikä muuten on saavutettavissa vain väkivaltaa käyttäen tai ei edes sitenkään."
"Seurustelu naisten kanssa on hyvien tapojen oikea olopiiri."
"Kuinka voi ihmisen luonne, hänen omituisuutensa säilyä elämäntaidon ohella? — Elämäntaidon pitäisi sitäkin enemmän korostaa kunkin ominaista laatua. Jokainen tavoittelee merkittävää, joka kuitenkaan ei saa olla hankalaa."
"Edullisimmassa asemassa on elämässä yleensä samoinkuin seurapiireissäkin, sivistynyt sotilas.”
"Karkeat sotamiehet eivät ainakaan petä luonnettansa, ja koska väkevyyden takana useimmiten sentään piilee hyväluontoisuutta, ovat hekin hätätilassa siedettäviä."
"Ei ole kiusallisempaa olentoa kuin siviilisäätyyn kuuluva kömpelö henkilö. Häneltä sopisi vaatia hienoutta, koska hänen ei tarvitse askarrella missään karkeissa asioissa."
"Kun elämme ihmisten joukossa, jotka herkästi vaistoavat mikä on soveliasta, mikä ei, niin pelkäämme heidän puolestansa, jos sattuu jotakin sopimatonta. Niinpä on tunteeni aina Charlottan myötä, kun joku keinuttaa tuolia, koska hän ei voi sitä mitenkään sietää."
"Kukaan ei astuisi silmälasit nenällä tuttavalliseen suojaan, jos tietäisi, että meistä naisista heti katoaa halu häntä katsella ja hänen kanssansa keskustella."
"Tutunomaisuus, joka anastaa kunnioituksen sijan, on aina naurettava. Kukaan ei laskisi hattua kädestänsä tuskin ehdittyään lausua tervehdyksensä, jos tietäisi, kuinka koomilliselta se näyttää."
"Ei ole mitään ulkonaista kohteliaisuuden merkkiä vailla syvää siveellistä pohjaa. Oikea kasvatus olisi se, joka samalla kertaa antaisi sekä tuon merkin että sen pohjan."
"Käyttäytyminen on kuvastin, jossa jokainen näkee oman kuvansa."
"On olemassa sydämen kohteliaisuutta; se on rakkauden sukua. Siitä johtuu ulkonaisen käyttäytymisen miellyttävä kohteliaisuus."
"Vapaaehtoinen riippuvaisuus on kaunein olotila, ja kuinkapa se olisi mahdollinen ilman rakkautta."
"Me emme ole milloinkaan toiveistamme etäämmällä kuin kuvitellessamme omistavamme mitä toivoelemme."
"Ehdottomin orja on se, joka pitää itseänsä vapaana olematta vapaa."
"Tarvitsee vain julistaa itsensä vapaaksi, niin tuntee heti olevansa riippuvainen. Jos uskaltaa tunnustautua riippuvaiseksi, niin tuntee olevansa vapaa."
"Jonkun toisen henkilön suurta etevämmyyttä vastaan ei ole muuta pelastuskeinoa kuin rakkaus."
"Kamalassa asemassa on oivallinen mies, josta tuhmat kerskailevat."
"Sanotaan, ettei kamaripalvelijalle ole olemassa sankaria. Syynä on yksinomaan se, että sankarin voi tunnustaa vain toinen sankari. Mutta kamaripalvelija kyennee arvostamaan kaltaisiansa."
"Keskinkertaisuuden paras lohdutus on se, ettei nero ole kuolematon."
"Suurimpia ihmisiä yhdistää heidän vuosisataansa aina jokin heikkous."
"Ihmisiä pidetään yleensä vaarallisempina kuin he ovat."
"Mielettömät ja viisaat henkilöt ovat yhtä vaarattomat. Puolihupsut ja puoliviisaat ne ovat vaarallisimmat."
"Maailmaa voi väistää parhaiten taiteen avulla ja taiteen avulla siihen voi parhaiten liittyä."
"Korkeimman onnen ja ankarimman hädänkin hetkinä me tarvitsemme taiteilijaa."
"Taiteen esineenä on se, mikä on vaikeata ja hyvää."
"Vaikean kepeä käsitteleminen tekee mahdottoman havaittavaksemme."
"Vaikeudet kasvavat, mitä lähemmäksi päämäärää pääsemme."
"Kylväminen ei ole niin vaivalloista kuin niittäminen."