KOLMASTOISTA LUKU.
Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua. Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä. Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!
Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä. Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen varhaisimmat usvat.
Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä; sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä. Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa. Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä, murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.
Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu, ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta, kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan hätäillen, ei menoerä riitä kauan.
Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan, lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen aikeisiinsa.
Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois talosta.
Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin, kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata, väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.
Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja tehnyt välttämättömäksi.
Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi. Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti: Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.
Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti, että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa. Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa, ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan, leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.
Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata, uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt, lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi. Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä. Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi kirjelipun hänen käteensä.
Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän; olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.
Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä, joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa. Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä; se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin tavanomainen miellyttävyys.
Kaikkia näitä koettelemuksia kestämään auttoi Charlottaa hänen sisäinen tuntonsa. Hän oli tietoinen vakaasta aikomuksestansa: hän tahtoi ehkäistä kauniin, jalon taipumuksensa.
Kuinka hän haluaakaan auttaa noita toisiakin! Hän arvasi, ettei sellaisen vamman parantamiseen riitä yksin etäisyys. Hän päättää puhua asiasta kelpo tytölle, mutta ei kykenekään sitä tekemään: esteenä on oman horjahtelun muisto. Hän yrittää kuvailla asiaa yleisin kääntein, mutta yleinen kuvaus sopii hänen omaankin tilaansa, jonka ilmaisemista hän karttelee. Jokainen vihjaus, jonka hän tahtoo antaa Ottilialle, viittaa takaisin hänen omaan sydämeensä. Hän tahtoo varoittaa ja tuntee voivansa itsekin vielä olla varoituksen tarpeessa.
Niinpä hän vaikenee ja pitää rakastavia yhä erillänsä asian siitä paranematta. Vähäiset vihjailut, joita hän toisinaan tulee lausuneeksi, eivät Ottiliaan tehoa, sillä Eduard oli saanut viimeksimainitun vakuutetuksi siitä, että Charlotta oli kiintynyt kapteeniin ja että Charlotta itse nyt toivoi avioeroa, jonka koetti saada soveliaalla tavalla toteutumaan.
Ottilia, viattomuutensa tunnon tukemana, toivottua onnea kohti kulkien, elää vain Eduardille. Rakkaus voimistuttaa hänessä kaikkia hyviä taipumuksia, hän on rakastettunsa vuoksi iloisempi askareissaan, avomielisempi toisille, löytää taivaanvaltakunnan maan päältä.
Niin jatkavat kaikki yhdessä, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää, harkiten ja harkitsematta; kaikki näyttää kulkevan tavallista kulkuansa, niinkuin valtavimmissakin tapauksissa, joissa on kaikki vaaranalaisena, yhä eletään ikäänkuin ei olisi mitään hätää.