KOLMASTOISTA LUKU.
Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa. He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta, Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa, oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard, jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.
Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi lähteä Ottilian keralla matkoille.
Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa, koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi. Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo, saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti, kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.
Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet, ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.
Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei voinut itse mitään muuta tahtoa.
Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt tulla yö.
Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään. Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.
Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.
Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä. Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut; Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä, että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen. Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita. Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.
Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas, halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi, hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.
Eduard näkee pojan ja hämmästyy.
Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan. Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole milloinkaan ennen tavannut.
Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun näköiseni.
Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen, polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.
Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei, koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta. Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.
Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse.
Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.
Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme. Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän odottaa minua ja lasta.
Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi, että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.
Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde takaisin ja odota majuria!
Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.
Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen. Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.
Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen, kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.
Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä, airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.
Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja, kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla, huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot, jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.
Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa, liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen, vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori. Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon pettäessä.
Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.