NELJÄSTOISTA LUKU.
Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan: hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut. Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.
Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää, ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista. Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.
Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan, joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi. Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi kaikki ja halusi päästä puheille.
Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen. He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa, jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa, salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.
Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne, olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?
Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt — ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen, siihen verrattuna menettää arvonsa.
Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan hämmästyvän tai pahastuvan.
Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut, mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon. Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni, vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.
Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni, tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa, minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa! Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua, ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä, rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.
Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.
Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi huulensa rakasta kättä vasten.
Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?
Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi, mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.
Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.
Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua. Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria, joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.
Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta, sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.
Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin. Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa. Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana, jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.
Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut itselleni uuden uran.
Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan! Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa, ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle, ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.
Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja, huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää! Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä hairahdukseni, rikokseni.