VIIDESTOISTA LUKU.
Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen yhteisomaisuudeksi.
Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita. Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia, oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!
Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää. Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon, ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton keskenänsä.
Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista, toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa; hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta tulevaisuutta.
Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli toteutettavissa.
Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa. Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla. Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja loukkasi kaikkein helpoimmin.
Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista, mitä nimitetään suureksi maailmaksi.
Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää. Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo näyttää himmenevän.
Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia, ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä, ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia kohtauksia.
Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä, virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat tyyssijan sellaisille tunteille.
Yksinäisyys ei tee tyyssijaa, rakas täti, vastasi Ottilia. Paras tyyssijamme on siellä, missä voimme toimia. Katumusharjoitukset ja kieltäymykset eivät suinkaan kykene meitä pelastamaan aavistuttelevalta kohtalolta, jos sen on määrä meitä vainota. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun on joutilaana ollen esiinnyttävä jonkinlaisena yleisenä nähtävyytenä, on maailma minulle vastenmielinen ja säikyttää minua. Jos minut sen sijaan tavataan iloisin mielin työtä tekemässä, uupumatta velvollisuuttani suorittamassa, niin voin kestää kenen silmäyksiä tahansa, koska minun ei tarvitse arkailla Jumalankaan katsetta.
Erehtyisinpä kovin, virkkoi Charlotta, ellet mieli palata koulukotiin.
Niin on laita, vastasi Ottilia, tunnustan sen mielelläni: pidän onnellisena kohtalona, jos saa kasvattaa toisia tavanomaisesti, tultuansa itse kasvatetuksi mitä ihmeellisimmällä tavalla. Emmekö näe historiasta, etteivät ihmiset, jotka suurten sielullisten onnettomuuksien vuoksi vetäytyivät erämaihin, suinkaan olleet siellä piilossa ja turvassa? Heidät kutsuttiin takaisin elämään, johtamaan harhautuneita oikealle tielle, ja kukapa olisikaan sopinut sellaiseen tehtävään paremmin kuin elämän harhapolkujen tietäjät! Heitä kutsuttiin auttamaan onnettomia, ja kukapa olisikaan kyennyt siihen paremmin kuin ne, joita ei enää voinut kohdata mikään maallinen onnettomuus!
Sinä valitset omituisen kutsumuksen, virkkoi Charlotta. Minä en tahdo vastustella; se tapahtukoon, joskin vain lyhyeksi ajaksi, kuten toivon.
Kuinka olenkaan teille kiitollinen, sanoi Ottilia, että tahdotte minulle suoda tämän kokeen ja kokemuksen. Ellen itseäni liiaksi mairittele, tulen siinä onnistumaan. Minä tahdon siellä muistella, kuinka paljon koettelemuksia olen kestänyt ja kuinka vähäiset, kuinka mitättömät ne olivat verrattuina myöhemmin kokemiini. Kuinka hilpein mielin katselenkaan nuorten kasvattieni neuvottomuutta, hymyilen heidän lapsellisille huolillensa ja opastan heidät hellävaroen pois kaikilta pieniltä harhateiltä. Onnellinen ei ole sovelias johtamaan onnellisia: ihmisluontoon kuuluu, että se vaatii itseltänsä ja toisilta enemmän, mitä enemmän on jo voittanut. Ainoastaan toipuva onneton osaa kasvatella itsessään ja muissa sitä tunnetta, että kohtalaistakin hyvää on nautittava ihastunein mielin.
Salli minun esittää aiettasi vastaan vielä eräs huomautus, joka minusta näyttää kaikkein tärkeimmältä. Nyt ei ole puhe sinusta, vaan eräästä kolmannesta henkilöstä. Sinä tunnet järkevän, kelpo apulaisen mielen; sillä tiellä, jota lähdet kulkemaan, tulet olemaan hänelle päivä päivältä kalliimpi ja välttämättömämpi. Koska hänen tunteensa jo nyt tekee hänelle hankalaksi elää ilman sinua, niin tulevaisuudessa, kerran totuttuansa toimimaan kerallasi, hän ei mitenkään voi hoitaa laitostansa ilman sinua. Sinä tahdot olla aluksi hänen apunansa, tärvelläksesi myöhemmin hänen koko ilonsa.
Kohtalo ei ole käsitellyt minua hellävaroen, virkkoi Ottilia, ja sillä, joka minua rakastaa, ei liene paljonkaan parempaa odotettavana. Koska tiedän ystäväni hyväksi ja ymmärtäväiseksi, toivon myös, että hänessä kehkiää minuun kohdistuva puhtaan suhteen tunto; hän on näkevä minussa pyhitetyn henkilön, joka kenties kykenee korvaamaan sanomattoman pahan itsellensä ja muille ainoastaan omistautumalla sen pyhän palvelukseen, joka meitä näkymättömänä ympäröiden kykenee yksin varjelemaan suunnattomilta uhkaavilta mahdeilta.
Charlotta otti kaikki rakkaan lapsen sydämellisesti lausumat sanat hiljaa harkitaksensa. Hän oli erinäisiä kertoja, joskin varsin varoen, tutkinut, eikö Ottiliaa voisi saada Eduardiin suostumaan, mutta pieninkin viittaus, vähäisinkin toivo, pieninkin epäilys näytti mitä ankarimmin Ottiliaa liikuttavan, lausuipa hän kerran, kun asia ei ollut vältettävissä, sen suoraan julkikin.
Jos olet ehdottomasti päättänyt Eduardista luopua, vastasi hänelle Charlotta, niin varo jälleennäkemisen vaaraa. Etäällä rakkautemme esineestä ollen meistä tuntuu siltä, kuin voisimme vallita itseämme sitä paremmin, mitä kiihkeämpi kiintymyksemme on, kääntämällä ulospäin suuntautuneen intohimon voiman kokonaan sisäänpäin; mutta kuinka pian tämä erehdyksemme meille selviääkään, kun se, jota ilman uskoimme tulevamme toimeen, yht'äkkiä on jälleen välttämättömänä silmäimme edessä. Tee nyt mitä pidät oloihisi soveltuvimpana, koettele itseäsi, luovu mieluummin tekemästäsi päätöksestä, mutta tee se itsestäsi, vapaan, tahtovan sydämesi varassa. Älä anna vetää itseäsi sattumalta, yllättäen, entisiin olosuhteisiin; jos niin käy, niin silloin vasta koituu mieleen sietämätön ristiriita. Kuten sanottu, ennenkuin astut tuon askelen, ennenkuin etäännyt minusta aloittaaksesi uuden elämän, joka johtaa sinut tuntemattomille poluille, ajattele vielä kerran, voitko tosiaankin luopua Eduardista iäksi päiväksi. Mutta jos niin päätät, niin solmimme liiton, sinä lupaat olla antautumatta mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, puheisiinkaan, vaikka hän tulisi sinua tapaamaan, vaikka hän vaatimalla vaatisi päästä luoksesi.
Ottilia ei arvellut hetkeäkään, vaan lupasi Charlottalle mitä oli jo itsellensä luvannut.
Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona. Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.
Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.
Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina, odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää Ottilia heti koulukotiin.
Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä. Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt; näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa. Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan, näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä. Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.
Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet, joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.