I.
Lukijalle kerron jotain matkastani Verhne-Suetukiin itä-Siperiassa vuonna 1887. Matka sinne tapahtui alkupuolella elokuuta. Mitään erinomaista ei minulla ole kertomista matkasta sinne, joka kaikin puolin kävi onnellisesti. Ainoastaan sen voin mainita että minä eräässä kestikievarissa Marinskin tuolla puolen tapasin Pietarista palaavan jaapanilaisen lähetystön, johon kuului viisi henkeä. Tämän seurassa matkustin sitten aina Atkinskiin, jossa meidän tiemme erosivat. He kertoivat että keisari oli matkustanut Suomeen heidän ollessaan Pietarissa sekä kysyivät paljoko oli suomalaisia Siperiassa, kuinka usein minun täytyi matkustaa vuodessa sekä oliko määrätty kuinka paljo oli annettava juomarahaa kyytimiehille j.n.e. Käytöksessään olivat he niin taitavia kuin mitkään sivistyneet eurooppalaiset.
Suomalaisessa siirtolassa ollessani saapui sinne professori J.R. Aspelin. Kun minun matkani oli niin myöhästynyt sen vuoksi että matkarahoja ei voinut ajoissa saada ja vuoden-aika oli jo loppuun kulumassa, niin ei tehtykään mitään muita matkasuunnitelmia kuin että me yhdessä matkustaisimme Minusinskista Tomskia kohden sekä viipyisimme jonkun verran meidän tutkijoillemme tärkeillä paikoilla. Muutamia päiviä jälkeen Aspelinin lähdön palasin minäkin Minusinskiin.
Kun puolenyön aikaan satuin tulemaan kaupunkiin, niin en tahtonut häiritä ketään vaan päätin lukkarini Matin kanssa jäädä tarantassiin yöksi. Aamun koittaessa herätettiin meidät kotimaan sävelillä, laululla "Aamulla varhain, kun aurinko nousi" j.n.e. Äänen tunsin kohta, sillä saman laulajan kanssa olimme yhdessä kouluaikana antaneet monta serenaadia ja laulaneet monta laulua. Laulaja ei ollut kukaan muu kuin toinen Minusinskin matkueen jäsenistä, tri Appelgren. Jälleennäkeminen oli sitä rakkaampaa, mitä kauvempana isiemme maasta oltiin. Tultuani hiukkasen uuden seurani tavoille, joka tosiaankin (olkoon tämä heidän kunniakseen sanottu) enemmän huolehti tieteellisen työnsä kuin mukavuutensa puolesta, tuli puheeksi että Appelgren ja minä käväisisimme Sojoottien luona. Tämä olikin ollut matkueen tarkoitus, jos minä olisin ennen saapunut, mutta myöhäisen vuoden-ajan vuoksi oli siitä ajatuksesta luovuttu. Sajaanin vuorten eteläisellä eli Kiinan puolella on nimittäin eräässä vuoressa, Kemtshuk-virran rannalla, kirjoitus ainoastaan näissä paikoin tavattavilla tuntemattomilla merkeillä. Tämän tahtoivat meidän muinaistutkijamme saada kopioiduksi. Me kysyimme yhdeltä ja toiselta, voiko nyt enää lähteä matkalle. Toiset luulivat sitä mahdottomaksi, kun lunta jo oli satanut pari viikkoa sitten ylhäällä vuoristossa, toiset taas arvelivat että kyllä voisi päästä ylitse Sojoottien luo. Kun ei mitään varmoja tietoja voitu saada, pidimme paraana edes koettaa, kun me nyt kerran olimme niin likellä. (Siperiassa ei pidetä neljän- à viidensadan virstan matkaa minään pitkänä matkana.) Päätettiin että Appelgren, minun lukkarini Matti ja minä matkustaisimme Kiinaan etsimään tuota "viisasta kiveä". Professori Aspelinin oli pakko palata Suomeen, kun hänen virkavapautensa pian oli lopussa. Hänen lähdettyään viivyimme vielä pari päivää Minusinskissa, valmistellen matkaamme ja pakaten löydettyjä muinaiskaluja. Matkaa varten ostimme erityisiä tarvekaluja sekä neuloja y.m. vaihtokauppaa varten Sojoottien kanssa. Näiden kesken ei nimittäin Venäjän raha ole käypää tavaraa. Sojoottien olot hyvin tunteva kauppias ja kaupunginpäällikkö Minusinskissa Sofianoff lainasi meille telttinsä ja nahkasäkkinsä, joihin pantiin hevosen selässä kuletettava tavara sekä antoi meille sen lisäksi kaksi suosituskirjettä Sojooteille, joilla kirjeillä sanottiin olevan suurempi voima ja vaikutus Mongoliassa kuin minkä viraston antamalla passilla hyvänsä.
Siten varustettuina lähdimme Minusinskista syyskuun 10 p. ja ohjasimme matkamme lounaasen, alkaaksemme kulun vuorten ylitse Arbatin kylän kohdalta. Tässä kylässä asui eräs Sofianoffin kauppa-apulaisia, jolle me veimme kirjeen. Siinä oli kehoitus että hän hankkisi meille hevosia. Mitä lähemmä vuoriseutua saavuimme, sitä pohjattomammiksi kävivät tiet. Viidenneljättä virstan päässä ennen Arbatia täytyi meidän vaihtaa kärrymme selkähevosiin. Paljon veden tähden olivat sillat niin sortuneet, että paikoittain oli vaikeata päästä yli. Arbatiin tultuamme kutsutimme luoksemme Sofianoffin kirjanpitäjän. Luettuaan kirjeen sanoi tämä uskovansa että nyt oli mahdotonta päästä vuorten ylitse. Sillä lumi, jota oli satanut kahden arssinan paksuudelta siellä ylhäällä, oli juuri sulamassa niin että kaikki joet olivat nousseet äyräittensä yli. Hän ehdotti että odottaisimme muutamia päiviä, joiden kuluttua vesi mahdollisesti laskisi, jos sade taukoaisi. Eräs Arbatin talonpoika, jonka itsensä piti niin pian kuin suinkin mahdollista matkustaa sojoottien luo, tarjoutui tässä tapauksessa rupeamaan meidän oppaaksemme. Me päätimme sen vuoksi odottaa.
Tämä odotus oli minulle hyvin sopiva. Sillä joka tapauksessa tahdoin käydä Abakanskin rautatehtaassa, kun olin kuullut siellä olevan luteerilaisia, jotka kauvan olivat odottaneet että joku pappi kävisi heidän luonaan. Myöskin Appelgren oli halukas lähtemään sinne, koettaakseen yhä vielä etsiä missä se kivikirjoitus oli, jota Aspelin ja hän jo kerran turhaan olivat etsiskellet. Kaunista ilmaa odottaessamme läksimme siis rautatehtaalle, jonne Arbatista oli vaan noin 20 virstan matka.
Me ilmoitimme itsemme konttoorissa. Minä pyysin että luteerilaisille ilmoitettaisiin minun tuloni sekä että tilaa jumalanpalveluksen pitämistä varten seuraavana päivänä minulle toimitettaisiin. Vaikka me kyllä huonosti kielellisessä suhteessa ajoimme asiamme, niin kohdeltiin meitä siltä kaikkialla ystävällisesti ja auliisti. Tehtaanhoitajan luokse kutsuttiin meidät atrialle. Meidän maanmiehiämme Hammarströmiä ja Ehnbergiä, jotka kaksi vuotta sitten olivat olleet tehtaalla, muisteltiin ja kyseltiin. Hauskan muiston olivat nämä "Suomen pojat", kuten heitä Verhne-Suetukissa yleensä kutsuttiin, jättäneet jälkeensä kaikkialla missä he olivat kulkeneet, eikä vähimmän täällä Omskin seudun suomalaisten luona.
Rippivieraiksi ilmoittautui minun luonani pari suomalaista sekä muutamia virolaisia ja saksalaisia, niin että jumalanpalveluksessa oli läsnä kymmenkunta henkilöä.
Kymmenkunta luteerilaisia sanottiin oleskelevan metsässä sysimiiluja polttamassa ja toisten taas sanottiin olevan viljanleikkuulla ympäri olevissa kylissä. Tehtaalla vallitsi tähän aikaan hiljaisuus, johon syynä oli omistajan häviöön joutuminen varallisuuden puolesta. Jos tehdasta käytettäisiin taidolla ja tarmolla, niin olisi se tuottavampi kuin mikään kultakaivanto, vakuutettiin meille. Tämä olikin varsin uskottavaa, kun löytyi lähellä rautamalmia, joka sisälsi 70:stä aina 80 prosenttiin puhdasta rautaa. Rauta kuuluu olevan erinomaisen hyvää laatua ja menee sen vuoksi hyvin kaupaksi. Tehdas on kattilan muotoisessa laaksossa, korkeain vuorten ympäröimänä; kuitenkaan ei mikään vuorista nouse lumirajan yli. Ilman-ala on terveellistä ja suloista. Maapohja on hedelmällistä ja Abakanjoessa, joka juoksee laakson pohjaa, on kirkas vesi ja runsaasti kaloja. Metsissä vilisee kaikenlaisia otuksia.
Tehtaalla oleskellessamme koetti Appelgren ottaa selkoa mainitusta kivikirjoituksesta mutta ei onnistunut. Näyttää siltä kuin ei sellaista olisi koskaan ollutkaan. Opas, joka annettiin meille osoittamaan tietä kysyttyyn paikkaan, vei meidät erään äkkijyrkän kallioseinän luo, joka oli ehkä tuhannen jalkaa korkea, mutta kysymykseen missä kirjoitus oli ei hän sanonut nähneensä eikä kuulleensa mistään sellaisesta. Opas lähetettiin etsimään jotakin toista, joka paremmin tuntisi paikkakunnan. Mutta hetkisen päästä tuli hän sen tiedon kanssa, ettei kukaan ihminen, ei edes eräs kahdeksankymmenen vuoden vanha ukko, joka oli koko ikänsä elänyt täällä, ollut kuullut puhuttavan mistään kalliokirjoituksesta tällä seudulla.
Malmilouhoksessa kävimme myöskin, ja jos työn-päällysmies olisi ollut paikalla, niin olisi meille annettu luonnollisia magneetteja, niin vakuutettiin. Niitä kuului olevan paljo rautalouhoksessa, sillä muuksi ei voi kutsua paikkaa, kun louhitut kappaleet muodostavat valmista harkkorautaa. Rauta kuuluu maksavan tehtaalle 80 kopeekkaa puudalta paikalla, Abakanin ja Jenisein jokia myöten voi sitä kuljettaa alas.
Päivälliselle kutsuttiin meidät erääseen virolaiseen perheeseen, jonka lapsen minä olin kastanut. Halusta otimme vastaan kutsumuksen, sillä kuinka hyvänsä koettaakin katsoa eteensä niin tulee kuitenkin saamaan kiristää nälkävyötä sellaisilla matkoilla. Leipä ja tee ovat jokapäiväisenä ruokana usein viikkomääriä. Kun saksalaiset näkivät ettemme pitäneet itsiämme liian hyvinä käymään vieraina virolaisen luona, katsoivat nekin voivansa kutsua meidät luokseen. Ettemme loukkaisi heitä kävimmekin erään saksalaisen luona, jossa meitä kestittiin teellä, marjahillolla j.m. Omituisena ilmiönä tahdon mainita kirkonpalvelijan tehtaalla, sillä suvaitsevampaa kristittyä en ole koskaan nähnyt. Hän esitti itsensä minulle oikeauskoisena luteerilaisena sekä piti huolta kaikista kirkonisännän velvollisuuksista. Mutta tätä ei hän tehnyt ainoastaan luteerilaiselle papille. Kun kreikan-uskoinen sielunpaimen tuli paikkakunnalle, palveli hän häntä yhtä uskollisesti sekä sytytti suitsutusastian venäläisessä kirkossa j.n.e. Jos taas tuli roomalaiskatoolinen pappi sinne, liittyi hän hänen seurakuntaansa, johon hän, puolalainen kun oli, lienee kuulunutkin. Toimitettuamme tehtaalla kaikki mitä meillä oli tekemistä, läksimme takaisin Arbatiin, saadaksemme lopultakin tietää kuinka Sojoottien luokse matkustamisen kävi. Yhä kestävän sateen johdosta oli vesi nousemistaan noussut. Muutamat metsästäjät olivat edellisenä päivänä tulleet joen yli, josta meidän oli matkallamme kahlattava senkin seitsemän kertaa, ja olivat siinä kastuneet aina kainaloita myöten. Sen vuoksi ei meitä suuresti ihmetyttänytkään ettei kukaan ruvennut lähtemään sellaiselle matkalle meidän kanssa syksymyöhällä. Asuntomme isäntä, kasakka, kielsi meitä myöskin jyrkästi matkustamasta, sillä hän itsekään ei ollut voinut käydä katsomassa paulojaan ja loukkaitaan kahteen viikkoon, vaikka hän arveli kallisarvoisia turkiseläimiä olevan mätänemässä hänen pyydyksissään. Kun samalla kerrottiin meille millä tavalla muutamat sojootit, jotka viikko sitten olivat lähteneet kotiinsa, olivat kulkeneet jokien poikki, niin menetimme toivon päästä "taivaan valtakuntaan". Sojootit olivat nimittäin sitoneet vaatteensa niskansa taakse, ajaneet hevosensa jokiin ja tarttuneet niiden häntiin ja siten uineet yli jääkylmässä. Tällä tavalla emme kuitenkaan tahtoneet vaeltaa.
Vastenmielistä oli myöskin lähteä paluumatkalle Minusinskiin, kun kerran olimme jo näin kauvas länteen matkustaneet. Rupesimme tekemään uutta matkasuunnitelmaa, josta pian sovimme. Kesäaikana voi nimittäin päästä Altain vuoriston poikki Kuznjetskiin länsi-Siperiassa. Tätä tietä, joka vielä oli kuljettavaa ja vähemmin vaivaloista kuin tie Mongoliaan, päätimme lähteä. Tieteellisessä katsannossa oli edullista Appelgrenille kulkea tätä tietä ja minulla oli kauvan ollut hiljainen halu päästä kullanhuuhtomoille Altai-vuoristossa, sillä siellä työskenteli melkoinen joukko luteerilaisia, joilla ei ollut mitään sielunhoitoa. Sitä paitsi oli minulla tiedossa että löytyi muutamia suomalaisia sekä Kuznjetskissä että Barnaulissa, jossa jälkimäisessä kaupungissa myöskin Appelgren mielellään halusi käydä siellä olevan museon vuoksi. Matti lähetettiin Minusinskiin viemään sieltä Appelgrenin tarantassia ja meidän kalujamme Tomskiin, jossa me yhtyisimme häneen.