II.
Lähetettyämme pois minun tulkkini, sain minä ruveta hänen vaikeaan toimeensa ja vaikka olinkin kovin tottumaton tähän tehtävään, tulimme juttuun kuitenkin. Arbatista oli meillä päivän matkan Tastipiin, joka on viimeinen kylä Minusinskin puolella Altain vuoristoa. Sieltä oli vielä 400 virstan matka Kuznjetskiin. Tastipissa tahdoimme ottaa hevoset aina Daniloffin kullanhuuhtomoon Altailla. Erään maakauppiaan välityksellä saimmekin tarpeellisen luvun hevosia. Kaikkialla tapasimme ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Niinpä oli esim. sama kauppias, joka ei ainoastaan ollut liikkeessä puoli päivää hankkimassa meille hevosia vaan myös kutsui meidät kaksi eri kertaa luokseen vieraisiin, vierasvarainen mies. Yön ennen lähtöämme saimme maata oikein tehdyissä vuoteissa, joka muuten ei koskaan ole minulle tapahtunut matkoillani. Hyvä jos itsellä on jotakin allensa heitettävää lattialle, sillä talon puolesta ei anneta mitään.
Me otimme asunnon erään rikkaan lesken luona, jolla oli useampia huoneita maalattuine lattioineen ja verhottuine seinineen. Koristusten joukossa huomattiin suuri joukko kallisarvoisia pyhäinkuvia. Emännän sisar oli tehnyt pyhissä vaelluksen Kijeviin. Varhain aamulla kävivät nämä hurskaat sisarukset rukoilemassa pyhimpien kuvain edessä. Minun kysymykseeni kuinka tyytyväinen hän oli pyhissä vaellukseensa Kijeviin, sanoi hän: "kyllä olisi hyvin hauskaa tehdä sellainen matka uudestaan, kun vaan olisi kelpo tavalla rahaa".
Venäläiset ovat aina, sekä yöllä että päivällä, valmiita juttelemaan. Heidän suurin huvituksensa on kokoontua yhteen, joko kapakkaan tai johonkin muuhun rakkaasen paikkaan, jossa heidän puhetulvansa saa esteettömästi virrata. Usein on tapahtunut että naapurit ovat varronneet tilaisuutta kun minä olen juonut teetä jossain talossa ja tulleet sinne saadakseen haastella minun kanssani. Sellaisissa tilaisuuksissa sanovat he usein hyvästijättäessä: "paljo kiitoksia kun olette olleet niin hyvä ja jutelleet meidän kanssa." Ennen lähtöämme tuli nytkin muutamia meidän luoksemme mainitussa tarkoituksessa. Heidän joukossaan teki varsinkin eräs pikkukauppias itsensä huomatuksi puhelijaisuudestaan ja vaikka meidän oli vaikeata keskustella venäjäksi niin meni se kuitenkin mukiin kun he itse johtivat puhetta. Kun tuli puhe muinaistutkimuksesta, alkoi tämä kauppias laajalti selittää mitä hän oli lukenut jättiläisistä ja muista ihmeellisistä olennoista. Sellaisten jäännöksiä ja luita oli hänen vakuutuksensa mukaan löydetty Muurmanin metsissä, jos oikein käsitin häntä. Toisen uskottavamman tarinan kertoi hän myös meille. Jotenkin näin kuului hänen kertomuksensa: "Muutamia vuosia sitten syntyi kauhea liike täällä läheistöllä tataarien keskuudessa. He olivat nimittäin löytäneet, kuten uskoivat, pyhän kuvan jossain metsässä. Löydetyn kuvan luo alettiin nyt joukottain tekemään pyhiinvaelluksia. Viimein menin minäkin sinne ja mitäs näen! Metallista valetun naisenkuvan. Minä ymmärsin heti ettei tämä ollut mikään pyhimyksenkuva ja sanoin että yhtä pyhä olisi minun vaimoni tai minkä muun naisen kuva hyvänsä. Luultavasti on ollut, sanoin minä, joku kuningas tai ylhäinen mies, joka on teettänyt itselleen vaimonsa tai tyttärensä kuvan, pitääkseen muistona rakastetusta jos tämä kuolisi. Kuva on vihdoin joutunut maahan sekä on nyt sattumalta päässyt päivän valoon. Niin on se asia." Kun hän niin puhui täydestä vakaumuksestaan, tulivat tataarilaisparat hyvin alakuloisiksi ja noloiksi, kun kaikki heidän ilonsa siitä että Jumala oli heitä muistanut ihmeellisellä pyhimyksenkuvalla, siten riistettiin heiltä pois. Asia päättyi siten että kuva ostettiin Minusinskin museoon, jossa se vielä on nähtävänä.
Hyvä halu olisi minulla kyllä ollut sanoa "kuva kuin kuva", mutta pidin hyödyllisempänä kiiruhtaa lähtöä ja menin sen vuoksi toimittamaan matkalla tarvittavia aineita. Puudan rukiisia korppuja varustimme mukaamme sekä yhtä ja toista ruokatavaraa. Meidän oppaamme otti toimekseen varustaa meidät tuoreella lihalla matkaksi, jossa tarkoituksessa hän teurasti lampaan. Paitsi meitä ja meidän kolmea hevosta kuului matkueesen opas ja eräs työmies rautatehtaasta sekä kuormahevonen, joka kantoi neljä puutaa rautakaluja kullanhuuhtomoita varten. Kaikkiaan oli siten kuusi hevosta. Kun meidän tiemme kulki enimmäkseen pienien vuorenvirtojen rantoja, ei maan ylenemistä huomattu juuri muusta kuin veden nopeudesta virroissa, jotka koko kulussaan muodostivat lakkaamattoman kosken.
Näiden poikki täytyi silloin tällöin kahlata, sillä milloin kohtasimme toisella puolen vuoren, joka sulki meiltä tien, milloin taas toisella puolella. Jo ensimmäisenä päivänä saavutimme korkeuden, missä kaikki viljankasvattaminen lakkasi, sillä yöhallojen kerrottiin turmelleen kaiken viljan mitä oli koetettu kylvää täällä. Päivä päivältä tuli metsä yhä vaikeammaksi päästä läpitse. Minun pelkoni kuinka osaisimme perille, kun kaikki olimme ensikertalaisia, hälveni pian sillä oli paljo vaikeampaa päästä pois tieltä kuin pysyä sillä. Joka ei ole nähnyt aarniometsää ei voi aavistaa kuinka runko rungon vieressä siellä seisoo ihan toisessaan kiinni ja kuinka mahtavan suuria ne ovat. Me näimme puita, jotka olivat pari kyynärää läpimitaten, mutta löytää sellaisiakin, jotka ovat kolme kyynärää läpimitaten, jos oikein rupeaa etsimään. Sellaisia jättiläispuita oli usein kaatunut polkumme poikki ja ainoastaan hakkaamalla, polttamalla tai sahaamalla oli niiden läpitse saatu tehdyksi tietä.
Tavallisimmat puulajit Altailla olivat lehtikuusi, kuusi, mänty ja seetripuu. Ensimmäisenä päivänä oli meillä ainoastaan lehtikuusimetsiä kuljettavana läpi, mutta toisena päivänä kulki tiemme suurien seetrimetsäin kautta, ja ylimpänä koristivat kuuset kukkuloita. Vahinko vaan että meidän matkamme tuli tapahtumaan niin myöhään syksyllä, sillä nyt emme saaneet nähdä ylistettyä Altain kasvistoa täydessä ihanuudessa.
Suomessa tavattavista puutarhakasveista näimme Altailla spireapensaan, Siperian hernepuun, humalan ja myrskyhatun. Paljo meille tuntemattomia sekä pensaskasveja että yrttejä näimme sekä vuoriseudussa että arolla. Yöt vietimme tällä noin 3-400 virstan pituisella matkalla joko jossakin muiden matkustajain tekemässä kodassa eli balaganissa, kuten niitä venäjäksi kutsutaan, tai myös salvetuissa huoneissa, joita kullanhuuhdonta-yhtiöt ovat rakennuttaneet väestölleen lepopaikoiksi matkoilla huuhtomoihin ja niistä takaisin. Edellisissä on hyvin vähän suojaa sadetta ja tuulta vastaan. Kuitenkin ovat ne autioissa metsissä kyllä tervetulleita yösijoja. Appelgren piirusti yhden sellaisen kodan, jonka kuvan lukijat sittemmin ovat Kyläkirjaston Kuvalehdessä nähneet. Yöksi päästettiin hevoset irti etsimään itselleen ruokaa. Mutta kauvas eivät meidän uskolliset kantajamme meistä erinneet, sillä niillä oli vaistomainen pelko tuosta äärettömästä metsästä. Sillä aikaa kun miehet riisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä kuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin teekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään ruiskorppujamme.
Ettei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista, joka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä. Opas, joka oli varustanut meitä tuoreella lampaanlihalla, leikkasi siitä pitkiä viipaleita, joita hän sitte pisteli vartaalle. Sen toisen pään löi hän maahan niin että toinen pää tuli nuotiotulen likelle. Siten paistettiin liha hiljalleen tulen ääressä. Kun se sitten syötiin suolan kanssa, oli se hyvin maukasta. Joka tahtoo koettaa voi tehdä sen, sillä konsti ei ole suuri.
Karhuja kuuluu löytyvän paljo Altain vuoristossa, mutta me emme sattuneet näkemään yhtään. Usein kuulimme vihellyksiä metsässä ja jo arvelimme, Appelgren ja minä, olisiko se ehkä kontio joka antoi tietoa itsestään, mutta meidän oppaamme ilmoitti meille että se ei ollut mikään vaarallisempi otus kuin säysy metsäkauris, joka viheltelee metsässä. Joka tapauksessa on viisasta ja varovaista olla varustettuna ampuma-aseella, sillä ei koskaan tiedä milloin sitä voi tarvita.
Tällä tiellä tapaa harvoin ihmisolentoja ja nämä lienevät kyllä usein vaarallisempia kohdata kuin metsän villipedot. Vastenmielistä tunnetta tunsimme molemmat kohdatessamme joukon kullanhuuhdontatyöstä tulevia miehiä.
On kuultu niin paljo näiden kullanhuuhtojain kauheista töistä, että niitä hiukkasen pelkää. Sillä kaikki seikkailijat länsi-Siperiasta haluavat ja pyrkivät kullanhuuhtomoille, mistä moni heistä on sitten palannut suurien rahasummien kanssa, jotka usein ovat kootut kaikkea muuta kuin kunniallisella tavalla. Minkälaisia vaivoja nämä työntekijät saavat kärsiä, huomasimme hyvin sekä huuhtomoista palaavien ulkonäöstä että myös siitä mitä itse työpaikoilla kuulimme. Vaeltaa useita satoja virstoja aarniometsää sateessa ja loassa polviin saakka, kerta kerralta kahlata ryöppyävien virtojen poikki jääkylmässä vedessä, läpimärkinä istua nuotiolla ison valkean ääressä — kaikkeen tähän täytyy kullanhuuhtojan alistua. Sitä paitsi täytyy hänen aina olla varoillaan, sillä kun uni painaa hänen silmiään, voi ryöstönhaluinen toveri lyödä hänen kuolijaaksi. Itse huuhtomoilla taas etsitään kultaa sellaisella innolla ettei siellä ole mitään lepoa, mitään rauhaa. Ei edes lepopäivää pidetä pyhänä. Mitään välittämättä työskennellään pyhänä ja arkena samalla tavalla. Annetaan ruumisparan kestää kaikki, kunhan vaan saadaan kultaa!
Toisen kerran tapasimme odottamatta kaksi alkuasukasta näissä metsissä. Mitä kansanheimoa ne oikeastaan ovat, en tiedä. Siitä vaan ei ole mitään epäilystä etteivät ne kuulu mongoolilaiseen rotuun. Mutta muuten eivät ne ole länsi-Siperian kirgiisien eikä tataarien näköisiä. Mainitut kaksi miestä edustivat suurinta raakuutta ja villiyttä mitä ihmisten keskuudessa näkee. Nämä aarniometsän asukkaat elävät metsästyksestä ja kalastuksesta sekä tunnustavat kreikan-uskoa, josta merkiksi he pitävät ristiä kaulassa. Kuitenkin sanottiin heidän palvelevan omia jumaliaan, joka on luultavaakin, sillä mitään tietoa kristin-opista ei heillä ole. Tämä arvostelu on muuten annettava suurimmasta osasta venäläistä rahvasta Siperiassa. Sillä vaikka se on ulkonäöltään siistiä ja käyttäytyy hyvin sievästi ja vapaasti, niin on se valitettavassa henkisessä pimeydessä. Kansalla ei ole valistunutta omaatuntoa. Samoin kuin on Suomen kansan onni ja takaus sen tulevaisuudesta että sen omatunto on valistunut ja sen oikeudentunto kehittynyt, niin on sen puute juurena ja syynä kaikkeen pahaan Siperiassa.
Että kreikkalaisella kirkolla kuitenkin on huolta näistä puolivilleistä ihmisistä Altai-vuoristossa, voi päättää siitä että on lähetyssaarnaajia lähetetty heidän luokseen ja kasvatettu monia heistä itsistä papeiksi. Eräässä kylässä lähellä Kuznjetskia, jossa sekä venäläisiä että tataareja asuu, oli pappi tataari. Venäläinen, joka tätä meille kertoi, lisäsi ettei koskaan ole heillä ollut niin kelvollista pappia kuin nykyinen.
Vaikka kristin-uskoa kaikkialla siellä tunnustetaan valtio-uskonnoksi, niin kuuluu noita-usko paikoittain olevan vielä täydessä kukoistuksessa. Syytä olisi kuitenkin tutkia tätä alkuperäistä, koko maapallolla niin levinnyttä uskonnonmuotoa, sillä minun vakuutukseni mukaan on siinä enemmän ilmestykseen osoittavaa kuin luullaan. Pian on kuitenkin se aika tuleva, jolloin ei mitään paikkaa löydy Aasiassa, missä voi oppia tuntemaan tätä pakanallista uskoa. Sillä ylä-Aasiasta on bramanismi tunkenut sen pois ja pohjoisesta sekä lännestä on kristin-usko astunut näille maille, niin että jäännöstä shamanismista nykyään löytyy ainoastaan Venäjän ja Kiinan välisellä rajamaalla. Mutta olkoon nyt kylläksi tästä asiasta.
Me ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka niistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo olimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja aijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun eräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon ja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi herättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran vielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä huoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha vaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi meitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan. Näistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut kärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat päässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä keskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle siemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä murisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen ilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni kärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta venäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen nuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme aivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: "mistä olet niin pahoillasi, taattoseni?" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja äänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan puhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen tapaista.