XXII.
Eräs yö syrjäteillä.
Aivan yleinen luulo Siperiassa on että asukkaat useimmissa paikoissa ovat valmiit ryöstämään ja murhaamaan matkamiehen, jos vaan tämä voi tapahtua ilman kiinnitulemisen vaaratta heille itselleen. Että kaikki tämä osaksi on tottakin, siitä sain Siperiassa ollessani varmoja tietoja ja siitä ovat todistuksena usein teiden varsilla tavattavat ristit. Asetetaan aina risti tiepuoleen, missä ryöstömurha on tapahtunut. Miten siirtolaisjoukkoja, joihin oli kuulunut aina viisi tai kuusi perhettä, oli jäljettömiin kadonnut, miten monia kymmeniä murhattujen ruumiita oli löydetty siitä tai siitä joesta tai järvestä, miten se ja se murhattiin ja ryöstettiin matkalla, kaikki nämä ovat asioita, joita eri muodossa yhä kuulee kerrottavan. Matkoilla, kun kulkee tuntemattomien ihmisten keskuudessa ja tuntemattomissa paikoissa, tarvitsee aina olla hiukan varovainen. Joka matkustaa ilman sellaista varovaisuutta, todistaa sillä joko että hän on ihan tietämätön olosuhteista taikka myös kevytmielinen. Eräs varokeino, joka on otettava huomioon niin tarkoin kuin suinkin, on matkustaa kruununpostilla. Sillä jos tämän tekee, niin matkustaa ihan varmasti. Postitalossa eli kestikievarissa joka, kuten koko kyydinpito, on kruunun laitos, löytyy kirja, johon kruunun palkkaama kirjuri merkitsee matkustajan nimen, milloin hän tuli, kuinka kauvan hän viipyi paikalla, milloin hän läksi ja kyytimiehen nimen. Joka posti-asemalla saa kyytimies ilmoituksen kaikesta tästä, jonka hän seuraavalla asemalla näyttää kirjurille, joka kuittaa ottaneensa sellaisen kyytin vastaan. Niin kuljetaan asemalta asemalle ja siten on mahdotonta jäljettömiin kadota. Mutta kun on monta etua matkustamisesta "vapaalla postilla" eli ystävän luota toiselle, jolla tavalla voi päästä "ketjun katkeamatta" Tjumenista Irkutskiin, niin pitävät monet tätä matkustustapaa parempana. Suurilla valtateillä voi vaaratta matkustaakin näin, mutta ei syrjäisemmillä seuduilla. Myönnän vielä että virkamies voi ilman suurempaa vaaraa matkustaa missä tahtoo, sillä tiedetään että hänen katoomisensa ei tapahdu ilman jälkoluja. Mutta alempaan yhteiskunta-asemaan kuuluvan muukalaisen tulee matkustaa mitä suurimmalla varovaisuudella.
Siperiasta kotiin tultuani on usein kysytty minulta enkö koskaan ollut hengenvaarassa siellä. Mutta mikäli itse tiedän, en koskaan semmoisessa tullut olemaan, vaikka kyllä minua muutamia kertoja varoitettiin varomaan itseäni ilkiöiltä omain maanmiesteni joukossa, jotka olivat minua uhkailleet. Yhden ainoan kerran oli minulla suurempaa vastahakoisuutta lähtiessäni matkalle erääsen pahanmaineiseen paikkakuntaan, jossa muutamia tunnettuja suomalaisia roistoja asui, ja joista yksi oli lausunut kovia uhkauksia minua vastaan. Saavuttuani paikalle lähetin heti tiedon kaikille että olin saapunut heidän kaupunkiinsa ja olin pitävä jumalanpalvelusta silloin ja silloin. Se henkilö, joka oli uhanut minun henkeäni, ei ollenkaan saapunut jumalanpalvelukseen, ja siihen olin minä tyytyväinen. Yhden ainoan kerran jouduin käsikähmään erään päihtyneen suomalaisen kanssa, joka jo nyt on saanut surmansa Siperiassa.
Matkalla ei saa pitää itseään, kuten sanottu, kovin huolettomana.
Eräs yö Siperian matkastani on unohtumattomaksi painunut minun mieleeni, sillä se oli hyvin synkkä ja kamala. Tosin teki vastenmielisen vaikutuksen minuun kun kyytimies yöllä herätti minun huudolla: "Luulen että olemme rosvojen piirittämät!" Mutta pian huomattiin että ne olivatkin rauhallisia ihmisiä, joiden kanssa olimme ajaneet yhteen. Kamalia olivat myös ne yöt, milloin ajoimme harhaan ja olimme pakotetut viettämään yön lumimyrskyssä arolla. Mutta kaiken tämän kestäessä oli kuitenkin varma ettei ainakaan ryövärit kimppuun hyökkäisi. Mutta ei mikään yö tuntunut niin karmealta kuin se jota nyt tarkoitan.
Matkatoverina mainitulla matkalla oli minulla uskollinen ystäväni ja lukkarini Siperiassa, Matti Saari. Me olimme matkustaneet muutamia kyytivälejä Jeniseistä Tomskia kohden ja oli meillä edessämme se vuorenselkä, joka erottaa Obin ja Jenisein vesialueet. Toinen puoli edessämme olevasta tiestä oli vastamäkeä ja toinen myötämaata. Postiasemalla emme voineet saada hevosia, joita me huonon tien tähden tarvitsimme kaksi paria. Meidän täytyi sen vuoksi hankkia niitä mistä voimme. Pian tulikin luoksemme kaksi nuorta miestä, jotka tarjoutuivat kyyditsemään meitä. Olimme pian sopineet kyytipalkasta ja minun avonaisen rekeni eteen valjastettiin neljä hevosta. Minusta näytti hiukan ihmeelliseltä että kaksi täysikasvuista miestä tuli kyyditsemään meitä, sillä sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Pimeässä voin myöskin eroittaa että molemmilla oli vyössä valkoisen lammasnahka-turkin päällä kirves. Mutta kun tiesin ettei Siperiassa milloinkaan lähdetä matkalle ilman jonkunlaista asetta, niin en ensin ajatellut siitä mitään. Aloimme matkamme nousemalla ylös 16 virstan pituista korkeata havumetsää kasvavaa mäkeä. Mitä korkeammalle tulimme, sitä huonommaksi kävi keli, niin että hevoset viimein kiskoivat rekeämme eteenpäin melkein paljasta maata. Vastoin tavallisuutta olivat meidän kyytimiehemme jotenkin harvapuheisia, vaikka olisi muuten ollut vaikeata kuulla heitä, sillä piti sellaista ääntä jalaksien alla kun rauta raappi paljaisiin kiviin. Raju myrsky oli noussut, niin että kuuli alinomaista natinaa ja räiskettä metsästä. Vaikka ei Matilla eikä minulla ollut halua nukkua, niin ei puhelu tahtonut vaan sujua. Oli sellainen mieliala kuin vaaraa jännityksellä odottaessa. Mitä pitemmältä yötä kului, sitä useammin alkoi ajatus noista kahdesta kyytimiehestä kirveineen tulla meitä vaivaamaan. Olemmehan yleisellä maantiellä kumminkin, vaikka meillä ei ole postihevoisia, lohdutimme itseämme. Mutta kuinka on tie tullut niin kaidaksi ja epätasaiseksi? "Matti, nyt emme ole valtatiellä", sanoin minä. — "Ei, emme olekaan, — hoi kyytimiehet, mihin viette meitä?" huusi Matti. — "Me poikkesimme tänne syrjätielle ja kulemme ahtaan solan kautta, sillä sitten tulemme jokilaaksoon, jossa on ruohoa kasvavia niittyjä ja siellä kulkee reki helpommin kuin hiekkaisella tiellä", vastasivat miehet. Ilmoitus tuntui varsin luonnolliselta, mutta se mahdollisuus että pahoja aikomuksia piili kyytimiehissä, oli hyvin lähellä. Ilmoittaisinko epäluuloni Matille? Sitä en tehnyt. Kuinka suuri mahdollisuus oli meillä menestyksellä puolustaa itseämme, ajattelin minä, jos meidän kimppuumme käytäisiin. Me istuimme turkit korvissa ja käärittyinä rekeen, niin että ainoastaan päänuppi pisti esiin. Juuri tämä oli onnettomuus, sillä kuljettajamme olisivat kerran kirveillään lyöden voineet särkeä pääkallomme. Kuitenkin, ne olivat etupuolella meitä ja vaikka oli pimeä, voimme aina pitää niitä silmällä. Me kuljemme ahtaiden solain ja paikkain läpi, jotka pimeässä näyttivät kamalilta. Miehet pysäyttivät hevosensa ja hiljaa supisevat keskenään. Mitähän he aikovat tehdä? Toinen, joka oli ratsastanut erään hevosen selässä, nousee alas. Toinen ajaa hevosia, sill'aikaa kun toinen jättäytyy jälkeen ja pysytteleikse ihan reen tasalla. "Miksi kulet sinä reen sivulla, mies?" kysyy Matti rauhattomalla äänellä. "Minä nojaan rekeä ettei luiskahtaisi alas syvyyteen, jonka näette tuolla oikealla." Minä käännyin osotetulle puolelle ja näin pimeän läpi jotakin kimaltavaa syvyyden pohjassa ihan meidän vieressämme. Se oli erään pienen joen pinta, joka joki juoksi melkein suoraan meidän allamme. Mies voi, jos tahtoi, kaataa meidät sinne alas, antaa meidän musertua, ryöstää meidät ja sitten sanoa onnettomuuden tapahtuneen. Mitä kaikkia mahdollisuuksia ilmestyikään, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen. Tie kulki nyt yhä alaspäin ja pian olimme tasaisella maalla, missä reki sujui helpommin kuin ruohostossa. Siellä seisoi pylvääntapaisia kiviä niityllä, jotka pimeässä näyttivät kuin kummituksilta. Me kuljimme nimittäin nyt hautuumaan poikki, johon muinaisajan kansat, jotka aikoja sitten täällä ovat asuneet, ovat kuopanneet kuolleensa ja joiden muistoksi he ovat pystyttäneet näitä patsaita. Missä me olimme, emme tietäneet, ja tulisimmeko vielä pääsemään ulos tästä sokkelosta, oli myöskin epävarmaa. Tie kulkee milloin metsiä milloin laaksoja ja viimein kentän poikki, joka oli kokonaan pyöreän mulkkerokiven peitossa. Lopuksi kuljemme pitkin pystysuoraa vuorenseinää, jossa me olemme jonkun verran suojassa yhä lisääntyvältä hirmumyrskyltä. Aavistamatta tai uskaltamatta toivoa mitään sellaista, tulemme suoraan erääsen kylään. Me koputamme erään talon portille ja meidät päästetään heti sisälle lämpimään tupaan. "No, Matti, onko teillä halua kulkea syrjäteitä vielä jonkun yön?" kysyin lukkariltani. — "Ei, olen saanut jo tarpeeni siitä, mutta Jumalan kiitos että olemme nyt siellä missä olemme, sillä minä epäilin jo suuresti, tulemmeko vielä näkemään auringon nousemista", vastasi Matti juhlallisesti.
Juuri kun olin kirjoittanut näitä muistelmia matkoistani Siperiassa, otin käteeni Finland-lehden, se oli marraskuun 24 p:nä 1892, ja luin sen ensimmäisellä sivulla uutisen, joka todistaa että on vaarojen alaisena suurella Siperian maantielläkin. Uutinen kuului näin: "Matkalla Krasnojarskin ja Irkutskin välillä, ei kaukana Kanskin kaupungista Jeniseiskin kupernissa, hyökkäsivät rosvot erään sirkus-seuran kimppuun. Johtaja lyötiin paikalla kuoliaaksi ja kaksi nuorallatanssijaa sai hengenvaarallisia haavoja. Sen jälkeen ryöstettiin kaikki paljaiksi, jonka jälkeen rosvot pötkivät pakoon vieden vankeina mukanaan kolme seurueesen kuuluvaa pikkulasta." Сибирь Сибирь (Siperia on Siperia) sanoo siperialainen, kuullessaan jotakin tuollaista tapahtuneen.