Kuusi vuotta Siperiassa

by Johannes Granö

XXVI.

Paluumatkalla Omskista Suomeen.

Koettuani niin perinpohjin kuin mahdollista opastaa seuraajaani pastori Erikson'ia Siperian omituisiin oloihin, lähdimme me sieltä Elokuun 16 p:nä 1891, jolloin olimme oleskelleet Omskissa päivälleen kuusi vuotta. Kun me lossilla kuljimme Irtishin poikki jatkaaksemme matkaa hevoskyydissä Tjumeniin ja viimeisen kerran näimme Omskin, semmoisenaan kuin se siinä sijaitsi niin rauhallisena varhaisena aamuhetkenä, tunsimme että se oli anastanut suuremman sijan meidän sydämissämme kuin olimme luulleet. Tosin olimme saaneet kokea monia suruja ja vaarallisuuksia tässä kaupungissa, mutta Jumalan käsi oli suojelevana levännyt meidän päällämme. Monta ystävää jo olimme saaneet ja kaupungin sivistyneiden venäläisten puolelta oli osaksemme tullut ystävyys ja luottamus, jota me aina säilytämme rakkaassa muistossa.

Sekä avuksi matkalla että myöskin jollain tavoin osoittaakseni kiitollisuuttani "Saaren vaarille", joka oli ollut ystäväni ja toverini monissa vastuksissa Siperiassa, toin minä hänen poikansa, aliupseeri Johannes Ivanoffin mukanani Suomeen, mistä hän syksymyöhällä samana kesänä palasi takaisin Siperiaan. Me tarvitsimme kaksi troikkaa tai, toisin sanoin, kaksi tarantassia, joiden kummankin eteen oli valjastettu kolme hevosta.

Siten jatkoimme matkaa yötä päivää yli kauniin, mutta yksitoikkoisen aron, kunneka neljäntenä päivänä tulimme Tjumeniin. Kun olin vanha tuttu useimmissa postitaloissa, sain tehdä selkoa minne matkustimme ja miksi muutimme pois Siperiasta. "Ettekö voineet viihtyä meidän luona?" kyseltiin alinomaa. Suurista siirtolaislaumoista, joita tiellä tuli vastaamme, voi päättää että huhu Venäjällä uhkaavasta nälänhädästä oli todenperäinen. Omskin ja Tjumenin välillä kohtasimme noin tuhatkunnan siirtolaista. Jota kauvemmas me tulimme länteenpäin Omskista, sitä kuivuneempia olivat sekä pellot että aro. Sen vuoksi siirtyivät ei ainoastaan venäläiset Euroopan puolelta, vaan myöskin siperialaiset Kurganien ja Jaluterovin piireistä, jotka niinmuodoin kokivat välttää nälänhätää muuttamalla kauvemmaksi itäänpäin, missä kuivuus ei ollut niin lopelle polttanut kaikkea kasvullisuutta. Suuren siirtolaisjoukon takia, mikä kokoontui Omskiin, puhkesi siellä seuraavana talvena raivoamaan kova kulkutauti, lavantauti, joka saattoi monta ihmistä hautaan. Kaupungin kustannuksella avattiin siellä keittolaitoksia, missä hädänalaiset voivat kerta päivässä tyydyttää nälkäänsä. Miten perinpohjainen kato oli ollut eurooppalaisessa osassa Venäjää, tulimme läpi matkustaessamme näkemään. Suuria aloja, joihin oli viljaa kylvetty, oli melkein mustalla mullalla. Siellä täällä vaan saattoi äkätä jonkun pikkuisen eloauman.

Tjumeniin tulimme, kuten jo on mainittu, neljäntenä päivänä Omskista lähdöstämme. Jäimme kaupunkiin päiväkaudeksi, sekä saadaksemme kylpeä matkatomun ruumiistamme että myöskin sitä varten, jotta heikommat perheenjäsenet saisivat tarpeellista lepoa. Sen jälkeen kuin me ensi kerran olimme matkustaneet Tjumenin kautta, oli kaupunki saanut rautatien ja asemahuoneen, jonka vertaista komeudessa, niin syvällä Siperiassa kuin onkin, saanee etsiä Suomen rautateillä. Paitsi että rautatien-asemalle oli laitettu istutuksia ja kaunistuksia, oli itse kaupunki suuresti edistynyt sekä siisteyden että rakennustensa suhteen. Juna lähti Tjumenista k:lo 11 i.p. Toisena päivänä jälkeen puolisen olimme Jekaterinenburgissa ja saman päivän iltana lähdimme kulkemaan Uraalin vuorijonon yli, joka vielä erotti meidät Euroopasta. Puolenyön aikana jätimme taaksemme Aasian maan ja tulimme Euroopan puolelle, mistä seikasta meitä kulkeissamme muistutti nuo kolme asemaa: Aasia, Uraali ja Eurooppa. Vaunut olivat täpösen täynnä, sillä kauppamiehiä kaikista kansa- ja uskokunnista oli matkalla Nizhni-Novgorodiin. Me emme saaneet makuupaikkoja muille kuin lapsille ja kun otaksuin että toisessa luokassa ehkä olisi tilaa, niin menin etsimään konduktööriä. Toisessa luokassa istui muuan lihava vanhanpuoleinen herrasmies, joka hyvin äreästi kysyi minulta mitä tahdoin. Kun sanoin hakevani konduktööriä, ärjäsi hän sopimattomalla tavalla: "Mitä te hänestä tahdotte?" — Sana sanasta, naapuri-kulta, arvelin minä ja vastasin yhtäläisellä äänellä: "itsepähän tietänen mitä hänestä tahdon". Tällainen vastaukseni teki erinomaisen rauhoittavan vaikutuksen herraamme, joka nyt kysyi minulta kohteliaalla äänellä, olinko ulkomaalainen, sekä esitteli itsensä, ilmoittaen olevansa rautatien ylitarkastaja Uraalin rataosalla. Syntyperältään oli hän englantilainen ja sanoi olevan itsellään sukulaisia Helsingissä. On muuten tärkeätä Venäjällä, ettei hopussa nolostu, vaan on lujaa miestä puolestansa, etenkin jos on tekemisissä virkamiehen kanssa. Mutta syynä siihen että ylitarkastaja kävi niin leppyiseksi, luulen olleen sen asianhaaran että olimme ainoastaan kahden kesken vaunussa pimeänä yönä Uraalin vuoristossa, sekä että hän hoksasi, jotta en ollut niin vähällä säikytetty. Kolmantena päivänä Tjumenista lähdöstämme, aamusella, saavuimme Permiin. Useampia höyryveneitä oli siellä täysin lähtövalmiina odotellen vain junan tuloa. Pian saimme kantajia, jotka siirtivät kamppeemme erääseen Kamenskin veljesten postilaivaan, joka niinikään oli valmis lähtemään. Ennätimme hädin tuskin varustaa itsellemme ruokavaroja ennen kun annettiin merkki lähtöön ja jättiläisalus alkoi liikkua viedäkseen meidät 25-30 virstan nopeudella tunnissa pitkin Kama-jokea Kasaniin ja sitten Volgaa myöten Nizhni-Novgorodiin.

Minä vuokrasin hytin, jossa oli kolme sijaa, mitkä tarpeeksi riittivät kahdelle aikaihmiselle ja molemmille lapsille, lvanoffin paikka oli välikannella. Hytit ovat jokialuksissa pienten kammarien kokoisia ja niissä on suuret akkunat. Kun kerran on maksanut kajuuttansa, saa siinä isännöidä niin kauvan kuin matka kestää; aivan niinkuin huoneustossa, jonka on vuokrannut. Tilaa niissä on niin paljon että voi asettaa suuremman pöydän lattialle ja aterioida omassa hytissään. Mitä eväsvakassa on, ladotaan pöytään, ja jos mitä puuttuu, niin saa sitä tilata itselleen. Vaikk'ei tahdo muuta kuin lautasen veitsineen ja kahvelineen, niin ne saa; ja jos taas tahtoo päivällisen kolmella à neljällä ruokalajilla taikka vaan annoksen ruokaa, niin kaikki voi saada mielensä mukaan. Vapaus on rajaton ja kukin elää miten tahtoo ja miten kunkin kannattaa, tuntematta itseänsä toisista riippuvaksi. Käsket viinurin ja kysyt häneltä paljonko vadillinen keittoa viidelle hengelle maksaa. Hän juoksee hakemaan vadin ja selittää antavansa sellaisen ruplasta. "Suurempi vadillinen täytyy ruplalla saada!" — "Me voimme antaa pienen vadin vielä lisäksi, meillä ei ole yhtään tätä suurempaa." Jokseenkin niin ne asiat käyvät.

Matkustusta Kama-joella, jonka rannat ovat täynnä kunnaita ja vaihtelevaiset, kiittävät kaikki matkustajat hupaiseksi. Kuulinpa maanmieheni vapaaherra Aminoffin sanovan että matkustaminen tällä joella tuntuu hänestä hauskemmalta kuin mikään muu höyrylaivamatka Euroopassa. Mutta, lisäsi hän, kenties se tulee siitä että muutos tuntuu niin suurelta, kun tullaan Siperiasta Eurooppaan. Olipa asianlaita miten tahansa, niin on tämä laivamatka sangen herttainen. Kyliä ja pikku kaupungeita sijaitsee kauniin luonnon ympäröiminä joen rantamilla viheriäin lehdistöjen peitossa. Kun istuu valvoen myöhempään illalla — eikähän ketään matkustavaisista näy haluttavan mennä levolle — niin näkee siinä kulkevan jokialuksia toinen toisensa jälkeen. Nämä näyttävät, sähkövalolla valastuine akkunoineen, kaksikerroksisilta huviloilta.

Jos matka tapahtuu kevätkesästä, niin kuulee siellä satakielen laulaa livertelevän joka metsikössä. Suurin satama Permin ja Nizhni-Novgorodin välillä on Kasanin satama. Kun laiva seisoo siinä ainoastaan kaksi tuntia ja kaupunki on kahden virstan päässä satamasta, niin ehtii vaan hät'hätään käväistä sitä katsomassa. Me käytimme tilaisuutta saadaksemme käsitystä siitä millainen Kasan oli näköjään ja lähdimme sinne raitiovaunulla, joka meni aina kaupungin keskustaan saakka. Minun huomioni kiintyi heti esikaupungeissa oleviin komeihin puutarhoihin. Tataarit, joilla yksinomaan on hallussaan seudun hedelmäkauppa, ovat varmaankin niiden isäntiä. Elämä Kasanin satamassa on hyvin kirjavaa. Kun kaikki alukset, sekä Kaspian merelle menevät että myöskin ne, jotka kulkevat Permin ja Nizhnin välistä linjaa, poikkeevat Kasaniin, on sen satamassa alinomaa kymmenkunta höyrylaivaa; yksi lähtee ja toinen tulee. Sillalla seisoksii tataareja, jotka kaupittelevat kaikellaisia tavaroita. Tuotteita, mitä matkustajat usein ostavat mukaansa, on lavealta kuuluisa Kasanin saippua. Kun menee ylemmäs kauppapaikoille päin, jotka ovat parinsadan metrin päässä sillasta, on kuljettava alueen poikki, mikä molemmin puolin tietä on täpösen täynnä kaupustelijoita, jotka kokevat kilvan huutaa, toinen toistansa kovemmin tarjoillen tavaratansa kaupaksi. Kaikellaisia hedelmiä, kaloja, lämpöisiä piirakoita, juustoa, lihamakkaraa, kaviaaria ja kaikkea mitä suinkin ajatella voi, on siellä tarjolla.

Kasanissa kuulimme kerrottavan, että Volga-virtaan, päivänmatkan päässä täältä, oli muodostunut hiekkasärkkä, jonka yli olisi vaikea päästä. Saavuttuamme mainitulle paikalle huomasimme puheen todeksi. Meidän on ruvettava ankkuriin, samoin kuin satakunnan muun aluksen. Paikka on äkkiä muuttunut joen päälle rakennetun kaupungin näköiseksi. Vihellystä, piipittämistä ja huudon hoilatusta joka taholla. Jäämme laivaan yöksi, mutta seuraavana aamuna varhain saamme käskyn sälyttää itsemme lotjaan, jolla meidät viedään särkän ylitse toiseen alukseen, minkä piti kuljettaa meidät Nizhni-Novgorodiin.

Tässä laivassa, jolla ei ollut varaa antaa erityisiä hyttejä kaikille salonkimatkustajille, oli meidän pakko asustaa kannella olevassa suurehkossa kajuutassa yksissä kahden Petropavlovskista Siperiasta kotoisin olevan tataarilaisen kauppiaan ja erään kadetin kanssa, joka oli Sarapoletsista. Kauppiaat olivat matkalla Nizhni-Novgorodiin markkinoille, minne veivät jouhia ja villoja 200,000 ruplan arvosta. Olimme tavanneet samat kauppamiehet jo Tjumenissa ja matkan varrella oli välillämme syntynyt jonkunlainen molemminpuolinen luottamus, mikä osottausi siinä että he meidän palvelijamme huostaan jättivät kapineensa, kun jossain satamassa poistuivat laivasta. Vanhempi tataari näytti olevan hieno mies. Ylimalkaan olen minä tataareista tullut hyvään käsitykseen ja turvallisesti voi luottaa heidän rehellisyyteensä. Heidän luonteessaan on jonkunlaista karkeutta, mikä suuresti muistuttaa suomalaisia. Nuorempi tataari oli enemmän hilpeämielinen ja laski leikkiä kadetin kanssa. Muun muassa rupesivat he kerran keskustelemaan moniavioisuudesta. "Ihan varmaan on meillä siinä kohden asiat paremmin kuin teillä", sanoi tataari. "Te ette voi ottaa useampaa kuin yhden vaimon, mutta me saamme pitää yhtä monta vaimoa kuin kukon hoteissa on kanoja —, kas sillä tapaa me voimme tehdä", hän virkkoi ja nyökkäsi härsyttävästi päätänsä kadetille. Toinen tataari ja minä istuimme ja kuuntelimme heidän ilveilyänsä. Tehden ääneni vakavammaksi kysyin minä, eikö monivaimoisuus heidän mielestänsä, katsoen puolelta tai toiselta, ollut pahe, jota pitäisi välttää. Mutta molemmat tataarit puolustivat sitä, vaikkei juuri erittäin kiihkeästi. Saattaahan sattua, he arvelivat, että liitetään yhteen kaksi niin erilaista luonnetta, että heidän on mahdotonta pitää itseänsä onnellisina toinen toisensa yhteydessä. Silloinhan on parempi että mies saa hakea itsellensä toisen vaimon, jonka kanssa heidän luonteensa paremmin sopivat yhteen. "Edellisen kohtalo jää kaikkea muuta kuin hupaiseksi sen jälkeen", muistutin minä. "Laki säätää, että mies on kuitenkin velvollinen pitämään huolta ja hoitoa ensimmäisestä vaimostaan, niin ettei hän missään suhteessa joudu kärsimään mitään", huomautti tataari. Minä tajusin, että meidän kummankin käsitys naisen asemasta oli niin erilainen että ajatusten vaihto siitä asiasta oli mahdotonta. Ei kumpikaan näistä matkatovereistamme elänyt moniaviossa, ja kaikesta mitä vanhempi kertoi perhe-elämästään, selveni että hän piti avioliittoaan onnellisena, vaikka se oli lapseton. Oltuamme matkakumppaneina kokonaisen viikon heitimme me toisillemme hyvästi Nizhni-Novgorodin valkamassa. Me otimme kuormahevosen kapineitamme kuljettamaan ja vaunut itseämme varten ja niin ajoimme erääseen rautatienaseman likellä olevaan hotelliin. Kun siellä astuimme vaunuista maahan, teki muuan poliisi meille kunniaa sekä toivotti hyvää markkinaonnea. Hän arvatenkin otaksui, että me olimme tulleet kuten useimmat muutkin, kauppa-asioille. Viivyimme Nizhni-Novgorodissa likemmä kaksi päivää, saadaksemme jonkinlaisen käsityksen markkinaelämästä, joka nyt oli noussut ylimmilleen. Mutta pian tulimme näkemään, ettei tällä kertaa saa muuta kuin varsin pintapuolisen käsityksen markkinoista. Tulen ehkä kertomaan toistamiseen yhtä ja toista, mitä jo olen tästä kaupungista lausunut kuvaillessani matkaamme Omskiin, mutta sitä ei tässä voi välttää.

Nizhni-Novgorod sijaitsee Volgan oikeanpuolisella rannalla, siinä missä Oka yhtyy Volgaan. Itse kaupunki on korkealla mäellä, mistä tarjoutuu lavea näköala väkirikkaan kuvernementin yli. Tiedämmehän, että Nizhni-Novgorodin kuvernementissa on neljää vertaa enemmän väkeä kuin Suomenmaassa. Korkeammalla oleva kaupunki on sangen hyvin rakennettu ja melkein yhtä suuri kuin Helsinki. Merkillisyyksien joukossa, joita tavallisesti käydään katsomassa, on vanha linna "Nizhnin Kreml", ikivanha kirkko ja ennen kaikkea vanha tuomiokirkko, jonka portailta esitettiin merkillisin puhe, minkä ehkä milloinkaan kukaan venäläinen on pitänyt ja jonka seurauksien laajaperäisyyttä puhuja ei itsekään osannut aavistaa. Puhuja oli Kusma Minin, Venäjän suurin isänmaan ystävä, joka on haudattuna saman tuomiokirkon muurien sisälle. Ohjasimme askeleemme tuomiokirkolle ja pyhällä kunnioituksella astuimme paikalle missä Kusma Minin on seisonut. Kenties eivät kaikki lukijamme tunne tämän miehen historiaa ja sen vuoksi tahdon lyhyesti kertoa Nizhni-Novgorodin portailla tapahtuneen kohtauksen.

Ei koskaan ole Venäjänmaan tulevaisuus näyttänyt himmeämmältä kuin sinä aikana. Puolalaiset olivat taistelussa lyöneet venäläiset, heidän tsaarinsa oli kaatunut ja Moskova oli valloitettu. Alakuloisuus oli vallannut heidät kokonaan eikä näkynyt missään johtajaa Venäjän kansalle. Silloin astui esiin yksinkertainen Nizhni-Novgorodin porvari, Kusma Minin. Jumalanpalveluksen päätyttyä piti hän tuomiokirkon portailta puheen, jossa kuvaili väkijoukolle isänmaan suurta vaaraa. Nyt oli jok'ikisen velvollisuus uhrata kaikkensa isänmaan alttarille. Hän laski kalleutensa ja rahansa kirkon oven eteen ja kehotti muita tekemään samoin. Isänmaallinen innostus heräsi, ja pian oli koko tori läjäpäissä täynnänsä kaikenkaltaista kallista tavaraa. Sotajoukko kerättiin kokoon ja varustettiin. Sen mukana retkesi myöskin Kusma Minin Moskovaan ja he karkoittivat muukalaiset sieltä matkoihinsa. Juuri samaan aikaan nousi Romanovin suku Venäjän valtaistuimelle. Kusma Minin on kiitolliselta synnyinmaaltaan saanut hautansa tuomiokirkossa, missä Nizhni-Novgorodin ruhtinaat lepäävät. Lamppu palaa alati Kusma Mininin haudalla ja keisarilliset eivät koskaan Nizhni-Novgorodissa ollessaan jätä käymättä hänen lepokammiossaan. Syvällisellä hartaudella seisoimme hänen haudallaan, sillä me tiesimme ja tunsimme, että jokaista joka on uhrannut kaikkensa synnyinmaansa hyväksi, on jälkimaailman pidettävä kunnioittavassa muistossa. Kun vielä lisään että yläkaupungissa on luteerilainen kirkko ja pappila, kuvernöörin-talo ja kadettikoulu, voin jälleen palata varsinaiseen markkina-kaupunkiin.

Markkinakaupunki sijaitsee niemekkeellä, joka muodostuu Okan laskiessa Volgaan. Pitkän sillan kautta on se yhteydessä itse Nizhni-Novgorodin kanssa. Messukaupunki, kuten markkinakaupunkia nimitetään, koska markkinat ovat saaneet alkunsa siten että kansaa eri osista maata kokoontui messulle eli juhlalle, jota vietettiin eräässä Nizhni-Novgorodin lähistöllä olevassa luostarissa, on täynnänsä makasiineja ja asuinhuoneita, jotka ovat avoinna ainoastaan markkina-aikana, kirkkoja, pankkeja, teaattereita, hotelleja ja jos jonkinlaisia huvipaikkoja. Erinomattain komea on tuomiokirkko, joka on rakennettu markkinamiesten antamilla lahjoilla sekä markkinapaikan keskellä oleva talo, missä on pankki, pasaashi, ravintola y.m. Pasaashissa soittaa kaksi soittokuntaa vuoronperään. Se on se paikka, jonne markkina-aikaan kokoontuu kaikki mitä kaupungissa on somaa ja loistavata. Muissa paikoissa esiintyvät kuuluisimmat laulajat ja laulajattaret, joita aina kosolta vierailee Nizhni-Novgorodissa markkina-aikana. Aikomuksemme oli saada katsahdus markkinaelämästä, mutta milloin ja missä kauppoja tehtiin, sitä ei nähnyt. Pikkukauppa on siellä vähäarvoista ja paraasta päästä tapahtuu vähittäismyynti pasaasheissa. Pitkät linjat eli kadut makasiineja täynnä yhtä lajia tavaraa, tuhansittain ajureita, jotka kuljettavat tavaroita, uusia esineitä joka taholle minne silmää käänsi, tataareja, kiinalaisia, persialaisia, araapilaisia, sartteja, englantilaisia, ameriikkalaisia, sanalla sanoen kansaa kaikkia lajia mitä maan päällä asuu, vilisee siinä sekaisin kirjavassa paljoudessa. Muutamassa tunnissa väsyy niin katselemiseen, että on melkein tylsistynyt ja välinpitämätön kaikki kaikesta. Täytyy olla jotakin oikein eriskummaista, mikä edes voi itseensä kiinnittää huomiotamme. Sen tähden tyydyimme jättämään koko komeuden jo toisena päivänä ja jatkoimme matkaamme Moskovaan. Kuten höyrylaivoilla, samoin myöskin on rautateillä Venäjällä hiukan toisin kuin Suomessa. Kun matkustajatulva oli niin suuri, että sai odottaa kokonaisen tunnin ennenkun pääsi pilettiluukulle, saattoi jo edeltäpäin arvata miten vaikeaksi kävisi saada edes hiukankaan mukiinmenevätä yösijaa. Menin sen vuoksi konduktöörin pakeille ja pyysin hänen neuvomaan meille jonkun vaunun, missä ahdinko ei olisi niin suuri kuin tavallisissa vaunuissa. Mutta osaamatta odottaa sen suurempaa myötätuntoisuutta hänen puoleltaan meitä kohtaan, lisäsin: "olen osottava teille siitä kiitollisuuteni". Hän pyysi meidän odottamaan siksi kuin kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja sitte hän lähetti erään palvelusmiehen saattamaan meidät vaunuun, missä ennestään oli ainoastaan muutamia henkilöitä. Kiitollisuuttani konduktööriä kohtaan minä osotin siten että annoin hänelle ruplan juomarahaa. Se rupla tuli kyllä ansaituksi matkan varrella. Joka suuremmalla asemalla hän kysyi meiltä, tahtoisimmeko saada vettä teekannuumme. Kiitollisuutensa osotteeksi toimitti konduktööri meille vettä. Iltasella hän toi muutamia ohkaisia lautoja, jotka me taisimme asettaa lyhyiden penkkien välille ja siten laittaa itsellemme säällisen yövuoteen. Aina kun hän kävi meidän vaunumme läpi, muisti hän katsoa että lapsilla oli huopapeitteet ympärillään. Kun muistaa noiden konduktöörien ystävällisyyttä, josta he tosin saavat juomarahaa, eivät meidän kopeat, jäykät konduktöörimme näytä juuri miellyttäviltä. Muukalaiselle on hyvä asia, että hän voi Venäjällä toivoa saavansa apua rautatienpalvelijoilta, ja mielellään hän heille siitä antaa vähäisen palkkion.

Matkakumppanina oli meillä muiden muassa eräs moskovalainen kauppias, joka ei sanonut milloinkaan pitävänsä tapana maata matkustaessaan rautatiellä. Hän joi kaiken yötä teetä herkeämättä. Venäläiset maistelevat teelasiansa, niinkuin totimiehet Suomessa totiansa. Niinpian kun joko puolisoni tai minä kohotimme päätämme, oli hän heti teessänsä käsin, ystävällisesti pyytäen juomaan lasin hänen kanssansa. Hän oli viisaasti varannut mukaansa lasia myöskin vieraitten varalle. Saatuani unta kyllikseni noudatin hänen pyyntöänsä ja join teetä kanssansa. Pian tuli puheeksi Suomen olot ja Moskovskija Vjedomosti. "Minä en juuri välitä politiikasta, vaan pidän huolta omista asioistani, mutta kummalliselta minusta tuntuu että hommataan muutoksia Suomen oloissa, vaikka suomalaiset itse ovat aivan tyytyväisiä niihin", sanoi moskovalainen kauppias, ja todennäköisesti hän lausui mielipiteen, joka on yhteinen Venäjän suurelle yleisölle. Hän kyllä käsitti, ettei heidän lehtensä asioita paranna, vaan pahentaa. Mutta häpeä ja vastuunalaisuus ei ole kohtaava Venäjän kansaa, vaan noita kunnottomia sanomalehtimiehiä itseänsä ja kaikkia niitä, jotka heidän takanansa piilevät. — K:lo 11 a.p. saavuimme Moskovaan ja menimme asumaan meille vanhastaan tuttuun paikkaan, S:t Petersburg-nimiseen hotelliin. Mainitussa hotellissa, joka on lähellä "punaista porttia", voi asua hyvin halvalla. Saa nimittäin 1 ruplan 50 kopeekan vuorokautisesta maksusta jotenkin suuren huoneen, joka on väliseinillä jaettu kolmeen kammariin. Mistään ylimääräisistä menoista ei ole puhettakaan ja laskunsakin tietää itse tarkoin edeltäpäin.

Jäimme Moskovaan muutamaksi päiväksi sekä katsellaksemme kaupunkia ja ranskalaista näyttelyä, joka silloin oli avattu, että myöskin minä heittääkseni hyvästi Moskovan konsistoorion, jonka alaisena olin ollut kuusi vuotta. Kuten aina kohtelivat konsistoorinjäsenet nytkin minua erittäin ystävällisesti. Kenraalisuperintendentin luoksi olin eräänä iltana kutsuttuna teelle. Muutoin ei minulla konsistoorista ollut mitään tukea toiminnassani Siperiassa. Ei mitään ehdotuksia, joita minä sille tein, otettu korviin. Sen jäsenet näkyivät otaksuvan osaavansa arvostella asioita, joita he eivät olleet nähneet ja joiden käyttöä he eivät ymmärtäneet; ja vaikka he panivat alttiiksi melkoisia summia Siperiassa olevien virolaisten ja lättiläisten hyväksi, niin eivät antaneet ropoakaan inkeriläis-suomalaisten auttamiseksi, jotka ovat kantaväestönä luteerilaisissa siirtoloissa. Työ virolaisten ja lättiläisten hyväksi oli myöskin velttoa. Autettiin, mutta juuri kun päästiin niin pitkälle että vähäinen apu olisi vielä ollut tarpeen työn edistymiseksi, silloin sanottiin "seis!", ja siten oli murrettu pontevan opettajan vaikutushalu ja kyky. Tein konsistoorille useampia ehdotuksia silloin kun olin virolais-lättiläisen seurakunnan esimiehenä, mutta turhaan. Jos Suomen hallitus olisi kohdellut minua samallaisella välinpitämättömyydellä, niin ei kenraalisuperintendentti Cossmann olisi saattanut Siperiassa toimittamansa tarkastuksen jälkeen antaa sikäläisistä suomalaisista sellaista lausuntoa että "he olivat ison matkaa edellä muista kansakunnista".

Kun kaikki tämä jätetään huomioonottamatta, ei ollut mitään nurjamielisyyttä vallinnut konsistoorin ja minun välilläni. Maanmiehemme Backman, joka on Pyhän Mikaelin kirkon esipappina Moskovassa ja samalla konsistoorin asessorina, ymmärsi kyllä että minulla oli ollut oikeus puolellani, ja oli pahoillansa siitä etteivät ehdotukseni olleet tulleet hyväksytyiksi.

Hyvin miellyttävää oli katsella näyttelyä, jonka ranskalaiset olivat panneet toimeen Moskovassa. Kuitenkaan ei siitä voinut olla tulematta siihen käsitykseen että koko puuhan tarkoituksena oli saada kiskotuksi kelpo tavalla rahoja siellä kävijöiltä. Senpä tähden ei koko näyttely Moskovassa saavuttanut lainkaan yleistä suosiota, vaikka Ranskassa oli arveltu aivan toisin. Suurissa parvissa näki ranskalaisia matkailijoita, joita siihen aikaan oleskeli Moskovassa ja joita me tapasimme sekä näyttelypaikalla Kremlissä että palatsissa.

Kun mielemme teki näkemään Moskovassa olevaa keisarillista palatsia, käännyin poliisimestarin puoleen ja sain väelleni pääsyliput sinne. Yhdessä meidän kanssamme pääsi eräs ranskalainen seurue palatsiin, jonka kokonaisuudessaan meille näytteli muuan palvelija. Korkeita saleja runsaasti koristelluin pylväsrivein, jotka olivat kullatut ja joihin kalliita kiviä oli kiinnitetty — siinä kuva mikä on muistiin jäänyt käynnistäni palatsissa. Kappaleen matkaa keisarillisesta palatsista, missä hallitsija aina Moskovassa käydessään pitää asuntoa, on osasto, missä kruunun kalleuksia säilytetään. Sinne pääsee jokainen ilman pilettiä. Siellä saa nähdä kaikki kruunauspuvut sekä vielä valtakunnan kruunun ja valtikan. Tarumaiset aarteet kallisarvoisia astioita ja jalokiviä, satuloita ja aseita häikäisee siellä silmää. Mutta mielessään tuntee, katsellessa kaikkea tuota rikkautta, jonka raha-arvoa tuskin voidaan määrätä, ettei onnellisuus ole riippuvainen sellaisten omistamisesta.

Enimmin minua miellytti katsella sitä osastoa, missä säilytettiin halvempiaineisia mutta historiallisessa suhteessa arvokkaita esineitä. Pietari Suuren yksinkertaisen kätkyen ja halvan poikamies-aikuisen sängyn, re'en, jolla Napoleoni pakeni Moskovasta, suunnattoman suuret kullatut ajopelit, joissa Katariina II oli matkustanut Pietarista Moskovaan, Pietari I:sen saappaat ja hänen omatekoiset huonekalunsa sekä määrättömän joukon muita samankaltaisia kapineita sai siellä nähdä.

Ennenkun lähdimme Kremlistä, kävimme Uspenskin tuomiokirkossa, sillä Moskovan kauniiseen Vapahtajan katedraaliin, josta olen puhunut kertomuksessani matkasta Omskiin, ei sillä kertaa päässyt. Palveluhaluinen kirkonpalvelija näytteli meille kirkossa olevat pyhäinjäännökset, — kunnia, joka ei tule kaikkien kirkossa kävijäin osaksi. Muun muassa avasi hän kallisarvoisen rasian, missä lasin alla säilytettiin kappale pyhän Nikolain ruumista kultakuorukseen kätkettynä. Muuan oikeauskoinen käytti heti tilaisuutta saadakseen suudella lasia. — Sitte näytettiin meille useampia merkillisempiä pyhäinkuvia, muun muassa neitsyt Marian kuva, jonka muka evankelista Luukas oli maalannut. Oikeauskoisilla ei ole ainoastaan sellaisia merkillisiä kuvia, joiden he uskovat juontavan alkunsa niin kaukaisilta ajoilta, vaan on heillä vielä semmoisiakin, joiden sanotaan olevan taivaasta tulleita. Kuten tiedämme pitää kreikkalainen kirkko näitä pyhäinkuvia suuressa kunniassa. Tuomiokirkosta menimme katsomaan Ivan Velikijn tornia ja sen vieressä olevaa "Tsar-kolokol'ia". Sanotusta tornista tarjouu eteemme näköala Moskovasta, "jota ei milloinkaan unohda", kuten nykyinen Ruotsin kuningas kuuluu sanoneen, kun hän kruununprinssinä ollessaan kävi tornissa. Mutta mikähän merkillinen laitos se "Tsar-kolokol" sitten on? kysynee joku. Se on maailman suurin kirkonkello, minkä kunnian se saanee edelleenkin pitää, ainakin kaukaisiksi ajoiksi. Venäläisillä on kirkoissaan useita ja suuria kelloja, niin että he siinä suhteessa epäilemättä käyvät kaikkien muiden kirkkokuntien etunenässä. Henry Lansdellin tiedonannon mukaan painaa Englannin suurin kello Oxfordissa 7 tonnia eli noin 15,100 naulaa, suurin kello Pietarissa 23 tonnia, vanhassa pääkaupungissa oleva "Suuri Juhana" 96 tonnia, mutta "Tsar-kolokol" eli kellojen kuningas Moskovassa painoi uudekseltaan liki 200 tonnia eli 432,000 naulaa. Tämä jättiläiskello on 26 jalkaa korkea ja sen läpimitta 67 jalkaa. Kellon toisesta kyljestä on lohennut kappale sen pudotessa tornista maahan. Nyt se olla kohjottaa maassa Ivan-Velikijn tornin juurella, ja sitä kummastelevat kaikki Moskovassa kävijät.

Matka Moskovasta Pietariin kestää noin kaksikymmentä tuntia. Terveinä ja reippaina saavuimme Pietariin oltuamme matkalla kolme viikkoa siitä pitäin kuin Omskista läksimme. Oleiltuamme Pietarissa pari päivää lähdimme kulkemaan kohti kallista kotimaata. Niiden kuuden vuoden kuluessa, minkä ajan olin hoitanut Siperiassa olevain suomalaisten vankien ja siirtolaisten pastorin virkaa, olin matkustanut noin 60,000 virstaa, siitä enemmän kuin puolet hevosella.

Rohkenen toivoa, ettei työni ole hukkaan mennyt, vaikka siinä oli paljon vastuksia, jotka sen menestymistä ehkäisivät. Työ Siperiassa on niinkuin ylimalkaan hengellisellä alalla sitä laatua, että pitkiä aikoja voi kulua ennenkun sen hedelmät tulevat näkyviin. Työmiehet, jotka ovat muokanneet maan ja siihen kylväneet siemenen, voivat olla aikoja sitte unhoon joutuneina tahi kuolleina, mutta aikanaan on heidän kylvämänsä siemen kantava hedelmän.

Olkoon aina Suomenmaan mieluisena velvollisuutena pitää huolta Siperiassa olevain poikainsa hengellisestä hoidosta ja lähettäköön se työntekijöitä heidän luoksensa!

End of Project Gutenberg's Kuusi vuotta Siperiassa, by Johannes Granö