XXV.
Viimeinen käyntini Om-siirtolassa ja ukkojenkodin hyvästijättäminen.
Talven ja kevään aikana 1891 kävin viimeisen kerran Bugenen, Bojarkan ja Rishkovan siirtoloissa ja jätin silloin niiden asujamet hyvästi. Sydämmelleni rakkain oli kumminkin Om-siirtola aina ollut, osittain sen tähden että siellä asustivat useimmat Suomesta lähetetyt maanmieheni, osittain myöskin siksi että minun vaikutukseni siellä oli kantanut runsaimman hedelmän. Muutamaa viikkoa ennen Siperiasta lähtöämme matkasimme sinne omilla hevosilla koko perhe ja oleilimme siellä jonkun päivän. Sunnuntaina pidin jäähyväissaarnani uudessa kirkossa, jota tosin jo kauvan oli jumalanpalvelukseen käytetty, mutta joka vähäistä ennen oli valmiiksi sisustettu ja maalattu sisäpuolelta. Päivä oli vakava sekä seurakunnalle että minulle. Mitä silloin tunnettiin ja puhuttiin, ei kuulu tähän. Sitä vastoin sopii kertoa hiukan juhlasta, jonka vietimme siirtolasta lähtöämme edellisenä päivänä; tarkotan raittiusyhdistyksen vuosijuhlaa. Niinkuin edellisenäkin vuotena vietimme tätä juhlaa nytkin vähän matkan päässä kylästä joen rannalla olevassa lehdossa. Juhlakulussa, lippu ja kaksi viulunsoittajaa etunenässä, vaelsivat yhdistyksen jäsenet ja kutsutut vieraat kylän läpi. Vieraiden joukossa oli saksalais-lättiläinen pastori, joka vast'ikään oli tullut Siperiaan, ja virolais-lättiläinen koulumestari. Juhlakentälle oli laitettu puhujalava, joka oli kokoonpalmikoittu viheriöistä koivunlehdistä ja muotonsa puolesta näytti saarnastuolilta. Siihen nousin minä ja pidin pidemmän puheen suurelle väkijoukolle suomalaisia ja virolaisia, mikä tilaisuuteen oli kerttynyt. En voi tilan ahtauden takia esittää enkä muistakaan puhetta kokonaisuudessaan, tahdon kumminkin kertoa siitä muutamia kohtia, koska esitelmässäni koskettelin joihinkuihin seikkoihin, mitkä lienevät lukijalle tuntemattomia. "Rakkaat ystävät! Kokonnuttuamme viettämään raittiusyhdistys Aamuruskon toista vuosijuhlaa ja kun tämä samalla on viimeinen kerta, jolloin minä sen juhlaan osaa otan, sallittakoon minun luoda silmäys aikaan, minkä olen vaikuttanut teidän seassanne. Miten kurja tila teidän kylässänne vallitsi minun tullessani tänne kuusi vuotta sitte, sen te itse tiedätte, tarvitsematta minun sitä teille selittää. Mutta sallikaa minun kumminkin verrata toisiinsa teidän entistä tilaanne ja nykyoloja. Silloin oli kylässä lähes yhtä monta perhekuntaa kuin nytkin, mutta kuinka paljon onkaan kylä edistynyt jo ulkomuotoonsakin nähden. Rakennus toisensa jälkeen on kohonnut turvemökkien sijaan. Siihen aikaan ei ollut olemassa kuin kolme à neljä taloa, joilla oli maanviljelystä. Kaikki muut ansaitsivat elatuksensa kulkemalla venäläisiin työansiolle — puhumatta niistä, jotka retkeilivät sinne varastamaan. Nykyään ei koko kylässä liene useampaa kuin kolme à neljä huonekuntaa, joilla ei ole maanviljelystä. Ennen oli kapakka kylttineen ensimmäinen ja tärkein rakennus kylässä. Nyt on siinä asemessa kirkko ristineen ja koulukartano, mitkä ovat ne rakennukset, joihinka yleisö kokoontuu sen sijaan kuin se muinen pakkausi kapakkaan. Ennen harjoitettiin salakapakoimista joka toisessa mökissä. Nyt ovat ne talot poikkeuksena, missä paloviinaa on edes tavattavissakaan. Ennen nähtiin juopuneita, repaleisia olennoita ehtimiseen hoipertelevan kaduilla, nyt ne ovat kadonneet. Te itse olette sanoneet, että langenneessa joukkiossa ja juoppolalleissa siirtolassa syntyi yhtä tyrehdyttävä mielentila kuin varpusparvessa milloin haukka iskee sen keskeen, kun minä vakavasti ryhdyin taistelemaan vallitsevia paheita vastaan. Vaikkakin muutos parempaan päin alkoi silloin, tahdon sentään julkisesti tunnustaa, ett'en minä olisi voinut saada mitään aikaan, ellei Jumala olisi herättänyt teidän sydämmissänne halua ottamaan osaa puhdistustyöhön. Raittiusyhdistys on ollut paras ja ainoa avustajani olojen uudesta luomisessa. Sillä kaikki mitä minä täällä läsnäollessani olin rakentanut, hajoitti viina minun poissa ollessani. Raittiusyhdistyksen jäseniä on meidän kiittäminen siitä ettei varastettua tavaraa enää tuoda kylään, ettei varkailla ole mitään kannatusta sekä että ne rupeavat häviämään. Näyttääpä ikäänkuin Jumala olisi erityisellä siunauksella ja rakkaudella ottanut huomaansa tämän yhdistyksemme. Meillä on silmäimme edessä useampia Jumalan vitsauksia, jotka ovat kohdanneet yhdistyksen pahimpia vastustajia. He ovat nyt liittyneet meihin ja työskentelevät nykyjään yhdessä kanssamme. — — — Itse olette huomanneet minkä tyydytyksen saa raittiina olemisesta, itse olette tulleet havaitsemaan mikä taloudellinen etu teillä siitä on. Ennen oli Helsingin kylä pahimmassa huudossa naapuristossa asuvain venäläisten kesken. Nykyään te itse sanotte, että yösijaa ei milloinkaan keltään kielletä, kun venäläiset vain kuulevat että on kotoisin Helsingistä. Jumalan kunniaksi ja lausuaksemme totuuden on meidän tunnustaminen kaikki tämä. Mutta synti ja kiusaukset eivät nuku. Sen tähden tulee teidän olla alati varoillanne ja karttaa kaikkia juovuttavia juomia niinkuin myrkkyä, jota ne ovatkin, ja paeta niitä niinkuin tulta, joka helvetistä viritettynä saattaa turmella sekä ruumiinne että sielunne."
Puheen jälkeen soittivat soittajat, joihin myöskin eräs virolainen säkkipillillään yhtyi. Yhteinen päivällinen syötiin ulkona nurmikolla ja tarjottiin teetä. Juhlavaroiksi oli jokainen tuonut hiukan, vaikka tosin me olimme pääasiallisen osan niitä varanneet mukaamme Omskista. Joukko virolaisia seisoskeli katselemassa meidän juhlanviettoamme ja eräs heistä sanoi minulle: "Teillä on paljoa hauskempaa kuin meillä, vaikkei teillä ole viinaa, jota me sitä vastoin nautimme." Iltasella poltettiin joitakuita rakettia, mitä aliupseeri Johannes Ivanoff oli valmistanut. Olimme ulkona aina k:lo 10 saakka. Oli jo pimeä, mutta yhä kestävät leimaukset valaisivat pimeyttä. Tässä omituisessa valossa me kuljimme kylään. Kadulla vielä seisahdimme, sillä tällä kertaa erinomaista kotitekoista olutta oli jäljellä kaksi puolikkoa, jotka piti tyhjennettämän. Siinä lausui joku yhdistyksen puolesta minulle kiitoksensa.
Tällaisten juhlain katsoin olevan hyvin tärkeitä raittiusasian edistämiselle laajemmissa piireissä. Vakaumukseni on että kiitollisempaa työalaa raittiusasian ajamiselle tuskin löytyy kuin ovat venäläiset kylät Siperiassa.
Oli vihdoin meidän tullut aika jättää Om-siirtola ja sikäläiset ystävämme. Tuntehin, joita tuntee milloin on heitettävänä hyvästi siinä mielessä ettei enää tässä ajassa saa toisiansa nähdä, puristimme me toistemme käsiä ja sen jälkeen me lähdimme matkalle zaimkaamme.
Katkerin hyvästijättö oli meillä kumminkin jäljellä ja muisto siitä saattaa sydämmen vieläkin kirventelemään. Se oli köyhäinhuoneessa olevien ukkojen hyvästijättäminen. Äiti rakastaa enimmän sairasta lastansa ja joka ihminen tulee enite kiintyneeksi siihen, joka on enimmän tarvinnut hänen apuansa, erittäinkin kun sellainen henkilö osottautuu kiitolliseksi saamastaan avusta. Mistähän sitte lie johtunutkin, sitä on vaikea sanoa, mutta miten tahansa, me olimme erityisesti kiintyneet ukkosiimme. Ennen lähtöämme zaimkasta kutsuimme me heidät rukoussaliin, missä yhdessä kiitimme Herraa kaikesta Hänen hyvyydestänsä meitä kohtaan kuluneina vuosina, sekä jätimme itsemme Hänen huostaansa tuntemattomain päivien varalle, joita kävimme kohtaamaan. En voi unhottaa sitä näkyä, kun sokeat viimeisen kerran, ääneensä itkien, käsillänsä sivelivät meidän poikaimme päitä ja kasvoja; pojat, näet, olivat olleet heidän uskolliset ystävänsä hyvinä ja pahoina päivinä ja saatelleet heitä pitkiä matkoja ympäri aroa. Mutta myötätuntoisuuttani heitä kohtaan, joilta puuttuu koti, sukulaiset ja isänmaa täällä maan päällä sekä sitäpaitsi näkö tahi terveys muuten, en voi paremmalla tavalla osottaa kuin ystävällisesti kehottaen näiden rivien lukijaa, ettei unohtaisi ukkojen-kotia Siperiassa, sillä se tarvitsee meidän apuamme.