I.
Yleisiä perusteita.
Sisällys ja muoto.
Mitä on sisällys ja mitä on muoto?
Kun talonrakentaja ryhtyy uutta rakennusta puuhaamaan, ei hän heti ensi työksi hanki rakennusaineita. Hän ottaa kynän käteensä ja paperiliuskan eteensä. »Tuohon tulee pirtti, tuohon keittiö, tähän täytyy saada sali sopimaan, tähän taas haltijaväen kamari, tuolle sijalle lastenkamari ja eteinen», tuumii hän vetäen viivoja paperille. »Pirtin tulee olla niin pitkä ja niin leveä, salin avaruus niin ja niin», jatkaa hän merkiten paperille numeroita ja muutellen viivoja. — »Nyt tiedän mitä rakennuksen tulee sisältää», päättää hän suunnitelmansa.
»Mutta», jatkaa hän vaipuen uudestaan miettimään. »Tässä on kyllä pohjapiirustus, mutta miltähän rakennus tulee kokonaisuudessaan näyttämään?» Hän vetää uudelleen viivoja ja tekee numeroita. »Pituus on niin ja niin monta metriä, korkeutta täytyy tulla ainakin niin ja niin paljo, muuten se näyttää ladolta», sanoo hän. »Porrassuojan katto on liitettävä itse rakennuksen kattoon, siten se näyttää parhaimmalta», jatkaa hän, »ja ikkunat on tehtävä entistä korkeammat.» — »Eipä se tule olemaan muotoakaan vailla, jos noin tekee», päättää hän tyytyväisenä.
Sama on kirjallisten esitystenkin laita. Kirjoittaja on rakentaja, uuden rakennuksen luoja. Hänen täytyy jo ennen työhön ryhtymistä tietää, että hänen kirjoitukseltaan tullaan vaatimaan sekä sisällystä että muotoa.
<tb>
Mihin tämä vaatimus perustuu?
Tarjoa pienelle lapselle ruma esine, niin näet kuinka hän käy totiseksi ja työntää sen pois luotaan. Ojenna sen sijaan hänelle sievä leikkiase — hän hymyilee ja ottaa sen ihastellen vastaan.
Kauneuden vaisto on siis synnynnäinen, jokainen omaa sitä jossakin määrässä. Ihminen rakastaa kaunista. Kauniin parissa hän viihtyy; kaunis tekee häneen ylentävän, kohottavan vaikutuksen. Siksi ihminen etsii kauneutta. Hän pyrkii sitä itse omistamaan, vaikuttamaan sillä ympäristöönsä ja kaikissa teoissaan luomaan kauniita muotoja.
Mutta yksin muodon kauneus ei häntä tyydytä. Hänen huomionsa tosin ensi hetkenä kiintyy ulkopiirteisiin, s.o. muodolliseen puoleen, mutta pian hän tunkeutuu syvemmälle: sisällystäkin tutkimaan. Ja juuri sisällyksestä useimmiten riippuu minkä arvon hän esineelle lopullisesti antaa.
Sisällyksen vaatimus nimittäin perustuu ihmisen henkiseen olemukseen. Sisällyksen etsimistä ja löytämistä tarkoittaa hänen elämänsä ja kehityksensä, hänen työnsä ja toimensa. Sisällyksetön elämä ja sisällyksetön työ eivät tyydytä hänen luonteensa sisintä vaatimusta, sillä ne eivät vastaa sitä päämäärää, minkä hän tietää niille asetetuksi.
Mutta mikä on kaunista?
Eri henkilöt ovat siitä usein eri mieltä: toinen pitää sitä rumana, minkä toinen katsoo kauniiksi. Se mikä talonpojan mielestä on hyvinkin siroa, ei tyydytä säätyläisen kauneudenvaatimuksia, ja päin vastoin. Austraalialainen neekeri kaunistaa itseään tatueeraamalla, eurooppalainen sanoo että hän siten piirtelee itsensä inhottavan rumaksi. Mikä on kaunista?
»Makuasioista ei pidä kiistellä», sanoo latinalainen sananlasku. Siihen vaikuttaa suuresti luonne, tottumus, henkinen kehitysaste ynnä monet muut seikat. Mutta tästä huolimatta muodollisella kauneudella on kuitenkin muutamia määrätyitä ehtoja ja edellytyksiä, jotka ovat kaikille yhteisiä.
Ihminen, jolla on tavallista suurempi pää tahi tavallista pitemmät kädet, tekee meihin epämiellyttävän vaikutuksen, s.o. loukkaa luontaista kauneudenaistiamme. Kauneuden ensi ehto siis on että eri osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia.
Pöytä, jonka yksi jalka on suora, toinen käyrä, yksi kulmikas, toinen pyöreä, vaikuttaa kauneudenaistiamme loukkaavasti, sitä enemmän mitä erilaisempia toisiaan vastaavat osat ovat. Vaaditaan siis että eri osain tulee olla muotoonsa nähden sopusointuisia keskenään.
Mutta olkootpa eri osat kuinka sopusuhtaisia tahansa, ei niistä synny kaunista kokonaisuutta, jos ne sattuvat väärille paikoille. Ajatellaanpa vaan millaisen muodollisen hämmennyksen synnyttää esim. niinkin pieni hairahdus, kuin että jonkun esineen erilaatuiset koristeet joutuvat vaihdoksiin, toisiin paikkoihin kuin ne on tarkoitettu. Kolmas kauneuden ehto siis on että kukin osa saa oikean, luonnollisen paikkansa kokonaisuudessa.
Vaan eipä vielä tälläkään ehyt kokonaisuus ole taattu. Esine, jonka eri osat eivät liity läheisesti toisiinsa, on ruma ja ehyttä kokonaisuutta vailla. Eri osain tarkka, elimellinen toisiinsa liittyminen on siis kauneuden neljäs pääehto.
Muodollisella kauneudella on vielä muitakin ehtoja, riippuen siitä minkälaatuisista muodoista on kysymys. Edellämainitut neljä ovat ne, joista etupäässä riippuu kirjallisten esitysten muodollinen kauneus.
Mikä on sisällökästä?
Tähän kysymykseen saattaa sommitella pitkiä selityksiä, mutta siihen saattaa vastata aivan lyhyestikin. Sokrates sanoi: »ainoastaan se on kaunista, mikä on tarkoituksenmukaista», s.o. esineen todellinen kauneus, sisällyksen kauneus riippuu sen tarkoituksenmukaisuudesta.
Saamme siis ohjeen: sisällyksen arvo riippuu siitä, missä määrin esine, työ ja teko vastaa sille ajateltua käytäntöä eli tarkoitusta.
Onko muodolla ja sisällyksellä mitään keskinäistä yhteyttä vai ovatko ne toisistaan riippumattomia?
Ajatellaanpa että joku laittaa itselleen vaatekaapin, jonka ulkopiirteet ja värit ovat mitä sirointa vaatekaapin kuosia. Siinä on siis muotoa. Sisältä hän varustaa sen tiheään asetetuilla hyllyillä kirjakaapin tapaan. Siinä on siis sisällystäkin. Mutta se on aivan epäkäytännöllinen vaatekaapiksi, sillä sen sisällys ei ole sopusoinnussa muodon kanssa.
Toinen esimerkki. Erään maamme rautatieradan varrella on erittäin kaunismuotoinen, kirkon yleviä piirteitä tarkoin jäljittelevä rakennus. Kun juna seisahtuu lähellä olevalle pysäkille kuulee outojen matkustajain tavallisesti huudahtavan: »siinäpä siromuotoinen tehtaankirkko!» Mutta tuskin voi arvata heidän hämmästystään, kun joku paikkakuntaa tunteva hymähtäen selittää: »ei se kirkko ole, se on — viinatehtaan konttori- ja asuinrakennus».
Vaaditaan siis sisällyksen ja muodon sopusointuisuutta. Kun sisällys ja muoto ovat keskenään sopusointuisia, syntyy siitä kokonaisuuden tarkoituksenmukaisuus, s.o. kokonaisuuden kauneus eli täydellisyys.
Edellämainitut kauneuden ja sopusointuisuuden vaatimukset koskevat kaikkia inhimillisiä tehtäviä. Niinpä kaikenlaisia kirjallisia esityksiäkin — olipa niillä kirjeen, puheen, esitelmän, kertomuksen tai tieteellisen tutkimuksen muoto. Niiden vaikutus kuulijoihin tai lukijoihin riippuu siitä, missä määrin esitys vastaa sisällyksen ja muodon vaatimuksia. Sisällökäs, ehyt ja sopusuhtainen esitys tekee tarkoitetun vaikutuksen: miellyttää ja tempaa mukaansa, jopa saa meidät omistamaan ja toteuttamaan siinä lausuttuja ajatuksia. Hajanainen ja sotkuinen esitys sen sijaan, vaikkapa se sisältää aivan samat asiat, vaikuttaa päin vastoin: ikävystyttää ja väsyttää.
Onnistumisen ehdot.
Ihminen ei synny mestarina. Hän on kasvatuksen ja luontaisen kehityksen tulos, hänen työnsä taas edellisten tulos.
Tehtävissään onnistuakseen tarvitsee ihminen ensinnäkin perehtyä työalaansa. Lahjat ja luontaiset taipumukset ovat eri ihmisillä erilaiset, mutta kyvykkäimmänkin tulee tarkoin tuntea työn suorittamistavat.
Eikä tässä kyllin. Tarvitaan vielä lisäksi uutteraa, huolellista työtä ja ankaraa itsearvostelua. Usein ihmetellään maailman suuria kirjailijoita ja muita neroja, mutta harvoin aavistetaan että heidän taitonsa, suurten synnynnäisten taipumusten ohessa, on ankaran työn tulos. Paljon on heiltä vaadittu uutteraa harjoitusta, ennenkuin he ovat kyenneet hämmästyttävää mestariteoksiaan luomaan.
Mutta jos maailman nerokkaimmilta kyvyiltä tätä vaaditaan, mitä sitte tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä. Välttämättömiä ehtoja kirjallisissa tehtävässä onnistuaksemme siis on: työtapojen tarkka tunteminen, väsymätön uutteruus, ankara itsearvostelu ja huolellisuus työn suorittamisessa. Meidän tulee olla vaateliaita työmme suhteen: kirjoittaa ja hyljätä ja yhä uudelleen kirjoittaa, kunnes työ tulee täysikelpoista. Meitä tulee työssämme elähdyttää pyrkimys saada aikaan mahdollisimman hyvää, sillä paraskaan ei ole kyllin hyvää.
Tätä saavuttaaksemme meidän tulee antautua lämmöllä tehtäväämme. Ainoastaan siten voimme siihen kiintyä ja ajatuksemme syventyä tutkittavaan aineeseen. Silloin esitys syntyy luonnollisesti eikä pakottamalla.
Jos meillä on täysi selvyys näistä vaatimuksista, on meillä onnistumisen avain hallussamme. Me varmistumme askel askeleelta, kunnes ehyt työ muuttuu meille vähitellen tottumukseksi, toiseksi luonnoksi, s.o. me opimme taidon — juuri tuon, jota yleensä ollaan taipuvaisia uskomaan synnynnäiseksi lahjaksi.