II.
Alustavia töitä.
Esitysten laatu.
Kirjalliset esitykset ovat hyvin erilaisia. Janamme ne sisällykseensä nähden kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkisteluihin.
Kertomus esittää yhtäjaksoisesti tapauksia ja vaiheita elämästä. Kun se kertoo jonkun henkilön elämänvaiheita, sanotaan sitä elämäkerraksi (biografiaksi).
Kuvaus luo eteemme jonkun rajoitetun katseltavan: esineen, eläimen, kasvin, seudun, kylän, kaupungin, ilmiön y.m. Kun kuvaus esittää jonkun henkilön luonnetta ja sisäisten ominaisuuksien kehitystä, saa se luonnekuvan (karakteristiikin) nimen.
Tutkistelma nimensä mukaisesti tutkii ja selvittelee asioita ja olosuhteita, niiden syitä ja seurauksia, sisäistä yhteyttä j.n.e. Tähän osastoon kuuluvat m.m. tieteelliset teokset.
Likimainkaan kaikki esitykset eivät ole puhtaasti yhtä lajia, vaan useinkin eri lajien rinnakkain esiintymistä. Niinpä monesti yhtyy kertomus ja tutkistelma, kertomus ja luonnekuva. Samoin voipi samasta aineesta tehdä useampia eriluontoisia esityksiä. Niinpä jostakin henkilöstä, esim. Snellmanista, joko elämäkerran, luonnekuvan tahi tutkistelman, riippuen siitä käsitteleekö esitys hänen elämänvaiheitaan (elämäkerta), hänen luonteensa ominaisuuksia (luonnekuva) tahi hänen vaikutustaan aikansa oloihin (tutkistelma). Samoin voi jostakin esineestä, esim. vaatteista, tehdä kertomuksen niiden historiasta ja kehityksestä, kuvauksen eri kansojen ja eri aikakausien puvuista sekä kolmanneksi tutkistelman vaatteista terveyden, kauneuden, kestävyyden y.m. kannalta katsottuna.
Aiheen valitseminen ja rajoittaminen.
Kirjallisten esitysten aiheet voivat joko olla ennakolta määrätyitä tahi jää niiden valitseminen kirjoittajan vapaaseen valtaan. Aihetta valitessa on huomioon otettava kirjoittajan tiedot ja kehityskanta. On valittava semmoinen aihe, jonka kirjoittaja voi hyvästi esittää. Niinpä ei alottelijan sovi heti ryhtyä omintakeisia kirjoituksia laatimaan, vaan on hänelle erittäin kehittävänä alkuasteena ennen kirjoitettujen kyhäelmien mukaileminen. Saavutettuaan siinä jonkunlaisen kätevyyden hän siirtyy pienempiin, selväpiirteisiin omintakeisiin aineisiin, ensin kertomukseen, joka on itsenäisten esitysten helpoin laji, sekä siitä vähitellen kuvauksiin ja tutkistelmiin, jotka vaativat suurempaa taitoa. Tässä, niinkuin kaikessa muussakin, on »tyvestä puuhun noustava», jos mieli koskaan mitään kunnollista aikaan saada.
Kun aihe on määrätty, on ensi tehtävä sen tarkastaminen ja rajoittaminen. On tarkoin punnittava mitä se sisältää, muuten saattaa heti alussa syntyä väärinkäsitys aiheen tarkoituksen suhteen tai eksymme pintapuolisuuteen ja ydin jää löytämättä. Monet aiheet sitä paitsi sisältävät useampia suunnan mahdollisuuksia. Niistä on aina yksi valittava ja sille asetettava varma, määrätty päämaali.
Ainesten kerääminen.
Ainesten laatu. Kun talonrakentaja on määrännyt rakennuksen tarkoituksen ja laatinut suunnitelmansa, on hänen ryhtyminen rakennusaineita hankkimaan. Samoin on kirjoittajan, aiheensa valittua ja rajoitettua, ruvettava esityksensä aineksia kokoamaan. Sitä nimitämme ainesten keräämiseksi.
Ensi tehtävä on selvitellä millaisia aineksia kysymyksessä oleva esitys vaatii, sillä ainekset ovat aina etsittävät tehtävän laadun mukaan. Kertomuksen aineksia kerätessä on huomioon otettava: aika ja paikka, henkilöt, toiminnan alku, jatkuminen ja loppu, syyt ja seuraukset. Elämäkerrassa taas: henkilö, syntyminen, aika, paikka, vanhemmat, kasvatus, kehitys, toiminta, kuolema ja elämäntyön tulos. Kuvauksessa tarkataan kuvattavan aiheen ori puolia: muotoa, sisäisiä ominaisuuksia, kokonaisvaikutusta y.m., aina aiheen laadun mukaan. Luonnekuvauksessa kiinnitetään huomio henkilön lahjoihin ja luontaisiin taipumuksiin, kasvatuksen vaikutukseen ja sisäisten ominaisuuksien kehitykseen, niiden ilmenemiseen toiminnassa ja niiden vaikutukseen kuvattavan henkilön ympäristössä. Tntkistetmassa selvitellään asian tai tapahtuman alkuaiheita, olojen syitä, vaikutuksia ja seurauksia, niiden oikeellisuutta, väitteitten ja päätelmäin pätevyyttä y.m.
Keräämistapa. Ajatellessamme ja selvitellessämme aihetta, johtuu aineksia mieleemme, mutta muistimme ei jaksa niitä säilyttää, sitä vähemmän kokonaisuudeksi järjestää. Siksi ne ovat kokoon kerättävät ja muistiin merkittävät.
Keräys toimitetaan paperille. Siihen merkitsemme kaikki, mitä asiasta tiedämme ja muistamme. Elleivät näin saadut ainekset riitä, ryhdymme lisäaineksia hankkimaan. Niitä saamme kirjoista, joissa muistamme käsiteltävästä aineesta jotakin puhutun. Onpa usein tarpeen varta vasten hankkia asiaa koskevia teoksia. Toiseksi kyselemme muiden asiantuntijain tietoja ja neuvoja. Varsin hyödyllistä on tutustua aivan vastakkaisiin, jopa nurinkurisiinkin mielipiteisiin. Ne vaan valaisevat asiaa sekä selventävät ja varmentavat kirjoittajan omaa kantaa. Kolmanneksi on usein tarpeen lyhtyä asiaa persoonallisesti tutkimaan ja tekemään havainnolta päästäksemme täyteen selvyyteen hämäristä ja epäilyksen alaisista kohdista. Niinpä täytyy kirjailijain joskus uhrata kokonaisia vuosia jonkun aineen lähempään tutkimiseen, jopa tehdä sitä varten varsinaisia tutkimusmatkoja.
Ainesten paperille merkitseminen toimitetaan lyhyesti, ainoasti muutamalla sanalla, juuri siksi että asia siitä mieleen palautuu. [Katso erästä myöhempää kappaletta »Ainekeräys- ja jäsennysnäyte».] Niinkuin kivet, hirret, sammaleet y.m. vedetään rakennuspaikalla eri läjiin, samoin erilaatuiset kirjoitusainekset merkitään eri liuskoille tahi eri ryhmiin samalle paperille. Niin tehden on niitä järjestämään ruvetessa helppo käsitellä.
Paperille merkitään kaikki asiaa koskevat seikat. Niinpä mieleen johtuvat onnistuneet lauseet ja sattuvat käänteet, sillä ne eivät tavallisesti kirjoittaessa enää uudelleen mieleen palaudu, mikä tietenkin on esitykselle vahingoksi.
Ainesten kerääminen on erinomaisen tärkeä tehtävä, se kun on koko esityksen perus. Siksi se on erityisellä huolella toimitettava, saadaksemme esityksen niin asialliseksi ja sisällysrikkaaksi kuin suinkin. On muistettava, että kun huolellinen ainesten keräys on suoritettu, on suurin työ tehty.
Vanhaan aikaan käytettiin ainesten keräämisessä n.s. kriiaa. Se oli 8-osainen aineslista, jonka kuhunkin osaan etsittiin tarvittavat ainekset. Nykyään ei enää kriiaa semmoisenaan käytetä, vaan kirjoittaja kokoaa aineksia niin moneen ryhmään, kuin tarve kulloinkin vaatii.
Ainesten tarkastaminen ja pohtiminen. Keräystyön päätyttyä ovat ainekset ensin tarkastettavat, ennenkuin rupeamme niitä käyttämään. On arvosteltava ainesten runsaus, s.o. kunkin aineslajin riittäväisyys rakennuksen suuruuteen nähden. Jos huomaamme varaston liian niukaksi, on keräystyötä jatkettava.
Mutta tarkastus ei saa supistua yksin ainesten runsauteen, vaan sitäkin tähdellisemmin niiden laatuun. Vähäarvoiset ja asiaan kuulumattomat ainekset ovat säälimättä hyljättävät, vaikkapa se joskus saattaa tuntua vaikealtakin. Ellei niin tehdä, eksytään helposti vähäpätöisyyksiin ja lasketaan ala-arvoista kelvollisen joukkoon, joten koko laitos turmeltuu. Toiselta puolen voivat tällaiset ainekset houkutella esittäjän »puhumaan pellon aidoista, kun pitäisi puhua itse pellosta». Juuri tässä tulee kirjoittajan itsearvostelu kysymykseen.
Joskus saattaa asiaan kuuluvia kelvollisiakin aineksia keräytyä liiaksi. Niistä täytyy vähemmän tärkeät hyljätä ja käyttää vaan sen verran, kuin asian valaiseminen todella vaatii. Sillä ainesten liikarunsaus on omansa hämmentämään aiheen johtavaa lankaa ja tekemään esityksestä rungottoman ainesläjän. — Poikkeuksena tästä ovat tieteelliset tutkimukset, joihin usein kerätään kaikki saatavana olevat ainekset ja joiden pienillä, hajanaisillakin tiedoilla voi olla mitä suurin merkitys sekä aikalaisille että varsinkin myöhemmille tutkijoille.