Kynäilijä

by Johannes Linnankoski

III.

Kokoonpano.

Ainesten järjestämisen välttämättömyys.

Saatuamme näin tarpeellisen varaston kelvollisia aineksia, on niitä ryhdyttävä järjestämään, sillä eri ainesten tulee kirjoituksessa saada laatunsa mukaan luonnollinen sijansa. [Katso edellä eri osain luonnollisesta paikasta kokonaisuudessa]. Kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä. Ilman ei synny ehyttä ja luontevaa kokonaisuutta, vaan epäjohdonmukainen sekasotku.

Näytteeksi siitä, miten samanlaisista aineksista saattaa syntyä aivan erilaiset esitykset, seuratkoon tässä kaksi kirjettä.

Sotkuinen, ilman suunnitelmaa kyhätty sepustus.

Helsingissä 25 p. joulukuuta 1899.

Rakas Äiti!

Terveisiä täältä pääkaupungista kaikilta ja hyvää voimista toivotan Teille, hyvä Äiti, ja pyydän ettette unohtaisi minua, vaan antaisitte Latolan Ellin kirjoittaa muutaman rivin voimisistanne ja kotipuolen kuulumisista. Tiedättekös, kun täällä on semmoiset kansanopistokurssit, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat opettavaista ja hyödyllistä, ja väliin lauletaan. Sitte täällä on kelkkamäki, laitettu jäälle puutelineitten avulla, ja siellä lasketaan ja se maksaa 5 penniä kerta. Ja toverit ovat kunnon tyttöjä, keittäjä on vähän hienonlainen ja pitää hiuksensa päälaella kuin herrasväki. Olen ollut teaatterissakin ja siellä vasta ihmeitä näkee, yksikin piika hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii. Ja kaikki siellä näytetään niinkuin olisi tapahtunut. Emäntä on oikein semmoinen ihminen, että niitä saa etsimällä etsiä. Se pitää hyvän järjestyksen, niin että jokainen tietää tehtävänsä. Sitte meillä on vielä iltakurssit, joissa opetetaan laskemaan ja kirjoittamaan. Keittäjä tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään ulkona promeneeraamassa, kun vaan saa aikaa. Olen usein maatapannessani Teitä muistanut, jotta kuinkahan siellä Kaatamossakin jaksetaan. Ja meitä on neljä tyttöä samassa paikassa: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkö. Mutta kyllä keittäjäkin on pohjaltaan hyvä tyttö. Ja akateemiassa on hirmuinen valaskalan luuranko, ainakin 20 syltä pitkä. Herra on myös ystävällinen ja puhutteleekin niin kauniisti, että oikein hyvältä tuntuu. Täällä on paljon tyttöjä huonoilla jäljillä. Mutta professorit ja muut korkeasti oppineet sanovat että mekin olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin kaikki muut, ettemme me ole vaan piikoja ja »piikoja». Ja herra on pankin virkamies. Tiedättekös kun tapasin Aholan Tanun kelkkamäessä, ja se on nyt aliupseeri ja voisi olla vaikka rovastin nimipäivillä, niin on kohtelias ja pulska, että minäkin olen ollut hänen seurassaan. Eikä täällä rouva räiski ja roiski niinkuin nimismiehen rouva siellä kotona, vaikka on piikoja yhtä paljon kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä. En ole Teille kirjoittanut, vaikka on jo kulunut kaksi kuukautta kun läksin kotoa, joka oli minulta hyvin pahasti tehty. Tiedättekös millä jäljillä se Mäkelän Tiina on sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette, minä näin sen kerran kadulla humalassa. Niin että kyllä täällä niin hyvää huolta pidetään kaikista, ettei olisi voinut arvatakkaan. Ja on niin hauska olla oppineitten ja viisasten ihmisten seurassa. Ei ole ihmekään että olette ollut huolissanne, kun aina niin hellästi seuraatte lastenne askeleita. Kyllä paikka on harvinaisen hyvä ja kyllä täällä on nuorella tytöllä niin paljon viettelyksiä ja täällä on niin paljon huvituksia. Ja kansanopistokursseissa keskustellaan kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten ja vanhanpäivän varaksi. Vaan meidän rouva tietääkin kaikki, lakanasta parsineulaan asti. Ja täällä täytyy tietää kenen kanssa seurustelee. Sanoitte kotoa lähteissäni: »pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!» En ole sitä unhottanutkaan, vaan päivä päivältä yhä paremmin oppinut ymmärtämään hyvien neuvojenne arvon. Mutta kyllä se valaskala oli niin suuri, ettei oikein uskoisikaan, sen vatsaan mahtuisi vaikka kymmenen Joonasta. Eikä nyt muuta kuin hyvästi vaan ja terveisiä kaikille ja voikaa hyvin.

Oma tyttärenne

Aliina.

Hyvin järjestetty, suunnitelman mukaan laadittu esitys.

Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

Rakas Äiti!

Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lapasin kotoa lähteissäni Teille piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut, minun puoleltani hyvin pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme: yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin, maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.

Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme aavistaakaan.

Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia. Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on virkatoimissaan suurimman osan päivästä.

Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä. Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.

Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla promeneerailemassa tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa. Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.

Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä toisenlaista kuin siellä Kuutamon perukoilla.

Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmeniä yhteen ja sanoisitte: '»jopa jotakin!» Esim. yliopiston museossa on valaskalan luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä, jotta olisi varmaan vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.

Entäs sitte teaaiterissä! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään
niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa —
Kuopion takana taisi olla sen nimi — piikatyttö hoasteli ihan »sitä
meijän puolen puhheen tyylii», jotta multa kesken kaiken pääsi hörä
nauru.

Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.

Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että kelpaisi vannaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.

Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette. Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla — humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään. Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä Kuutamossakaan.

Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa neuvosta vaarin. Täällä pidetään n.s. kansanopintokursseja, semmoisia illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j.n.e. Ette usko, Äiti hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.

Tämän lisäksi on vielä erittäin n.s. palvelijatarkurssit, joissa opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j.n.e. ja joissa minäkin olen saanut käydä.

Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin. On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa vertaisenaan. Ei kukaan sano vain »piika» ja »piika», vaan nämä professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja täytämme rehellisesti tehtävämme.. Saatatte arvata miten hyvältä tämä meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia voimia.

Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen. Sanoitte lähteissäni: »pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!» Ne sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.

Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini. Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä voinnistanne ja kotipuolen kuulumisista.

Oma tyttärenne

Aliina.

Nämä näytteet parhaiten osoittavat ainesten järjestämisen välttämättömyyden, miten hyvistäkin aineksista ilman järjellistä johtoa syntyy sotkuinen, vääriin käsityksiin viepä surkea töherrys.

Järjestäminen eli jäsennys.

Kirjoitusten ainesten järjestämistä nimitämme jäsennyksen eli suunnitelman laatimiseksi. Niinkuin rakennuksessa erotamme kolme osaa: kivijalan, itse rakennuksen ja katon, samoin erotamme kirjoituksen kokoonpanossa kolme pääosaa: johdannon, käsittelyn ja loppulauseen. Johdanto on esityksen kivijalka, jolla se kiintyy maaperään, s.o. lukijan tajuntaan ja hänen entiseen tietovarastoonsa, käsittely on sen varsinainen osa eli itse rakennus ja loppulause esityksen huippu, joka katon tavoin käsittää ylimmät, kauvimmas näkyvät piirteet.

Tämän mukaan ovat aineksetkin jaettavat. Niinkuin kivijalka rakennuksessa ei ole mikään rakennuksen varsinainen osa, vaan jonkunlainen välittäjä eli tasoittaja maaperän ja rakennuksen välillä, samoin johdanto kirjoituksessa on välittäjä lukijan entisten tietojen ja entisen mielialan sekä esityksessä ilmaantuvien uusien tietojen ja uuden mielialan välillä. Johdantoon siis, samoin kuin kivijalkaan, kuuluu ainoastaan perustusaineksia ja varsinaiset ainekset kuuluvat itse rakennukseen, s.o. kirjoituksen keskimäiseen osaan eli käsittelyyn. Kattoon s.o. loppulauseeseen niinikään kuuluu enää perin vähä aineksia, se on ainoastaan kuin rakennuksen suojus eli päätöshuippu.

Jäsennyksen merkitys on erittäin suuri. Jäsennys on aineessa sama kuin luuranko ihmisruumiissa. Luuranko on ruumiin koossapitäjä ja hallitsija, sen ympärille järjestyvät kaikki muut kudokset. Luurankoa ei näy, vaan ovat lihakset varsinaisena näkyvänä osana. Mutta sen olemassaolo ja muotoa hallitseva merkitys tulee kuitenkin lihasten päälläkin näkyviin. Samoin ei esityksen runko, sen jäsennys, saa missään kohti pistää varsinaisesti näkyviin, mutta sen sisällystä ja muotoa hallitseva voima ilmenee esityksen joka rivillä. Jäsennys on siis esityksen luuranko, jonka ympärille ajatuksen lihakset ja jänteet punoutuvat.

Rakennuksen aineita järjestettäessä ei koskaan panna kaikkia aineksia samaan läjään, vaan ne sovitetaan useampiin suurempiin tai pienempiin ryhmiin. Tämmöiseen ryhmään saattaa kuitenkin kuulua joukko samanlaatuisia eri tarpeita, jonka vuoksi on eduksi erottaa ne pienempiin alaryhmiin ja tarpeen vaatiessa vielä alaryhmätkin pienempiin osastoihin, etteivät eri ainekset sotkeudu toisiinsa.

Mutta näitä ryhmiä ja osastoja voi järjestää monella tavalla. Niinpä talonrakentaja voi järjestää rakennusaineensa niin, että I:een ryhmään tulee kivet, II:een vankemmat puuainekset: hirret, permannon ja välikaton kannattimet, III:een lautatarpeet, IV:een muut tarpeet: tiilet, sammalet, kattohuopa y.m. Mutta rakentamaan ryhtyessään hän pian huomaa ettei järjestys olekaan parhain. Jo heti alussa, seinähirsiä paikoilleen asetettaessa, tarvitaan seinäsammalia, mutta ne ovatkin haettavat kaikkein takimmaisesta ryhmästä. Samaa menoa jatkuu koko rakentamisajan: myöhemmin tarvittavat ainekset ovat aina tiellä ja ensi kädessä tarvittavat siellä täällä muissa ryhmissä. Hänen olisi siis pitänyt aineensa ryhmittää sen mukaan, missä järjestyksessä niitä tarvitaan, mitkä niiden käytäntöön nähden ovat samanlaisia ja toisiaan seuraavia. Silloin olisi I:een ryhmään tullut kivet, II:een seinä- ja vesikattotarpeet, III:een uunitarpeet, IV:een kaikki permanto- ja välikattotarpeet.

Näemme siis että ensi tehtävä on etsiä sopiva näkökohta, jonka mukaan ainekset ryhmitetään. Tässä on huomattava että valitaan yksi ainoa näkökohta ja että tämä näkökohta on oikea, varma ja selvä. Ellei niin ole, joutuvat ainekset sinne tänne vääriin ryhmiin.

Ryhmityksen johtava säije on eri aineissa eri luontoinen. Semmoisena on kertomuksissa aika, s.o. asiat kerrotaan siinä järjestyksessä kuin ovat tapahtuneet. Elämäkerrassa on johtavana näkökohtana joko aika, esim. lapsuus, kouluaika, elämäntoiminta, vanhuus ja kuolema, tahi toiminta, esim. elämänvaiheet lyhyesti mainittuna, toiminta maanviljelijänä, kunnallismiehenä, valtiopäivämiehenä j.n.e. Kuvauksessa aineen eri osat, esim. aiheessa »kotiseutuni luonto»: metsät, vuoret, vedet, pellot ja niityt. Tutkistelmassa aineen eri puolien sisäinen yhteys, esim. aiheessa »irtolaiskysymys»; irtolaisuuden syyt ja aiheet, nykyiset ilmenemismuodot seurauksineen, toimenpiteet vastaisen varalta.

Kun näin on löydetty ainesten ryhmityksen johtava runko, ryhdytään itse ryhmitykseen. Sen suorituksessa on huomioon otettava useampia eri seikkoja, joiden — jopa yhden ainoan — laiminlyöminen helposti turmelee koko laitoksen. Koetamme niiden tärkeyttä valaista seuraavalla ryhmitys-esimerkillä.

On laadittava kirjoitus »maatalon rakennuksista.» Aineksina ovat kaikki talon rakennukset ja kirjoittaja tekee niistä seuraavan ryhmityksen (nimittäin käsittelyyn kuuluvista aineksista, johdannon ja loppulauseen ainekset eivät ole tässä näkyvissä):

I ryhmä: Eläinten suojia. 1 talli, 2 navetta, 3 lammasläävä,
4 sikolätti.

II ryhmä: Ihmisten suojia.
1 asuinrakennuksessa: a) eteinen ruokakammioineen,
b) pirtti, c) keittiö, d) haltijaväenkamari, e)
vieraskamari.
2 karjankartanossa: a) karjankeittiö.
3 saunarakennuksessa: a) pesutupa, b) sauna.
III ryhmä: Eläinrehusuojia.
1 karjankartanossa: a) rehulato.
2 riihirakennuksessa: a) olkilato, b) ruumennus.
IV ryhmä: Säilytyssuojia.
1 asuinrakennuksessa: a) eteinen ruokakammioineen.
2 aittarakennuksessa: a) vilja-aitta, b) liha-aitta,
c) vaateaitta.
3 vajarakennuksessa: a) kalustosuoja, b) halkovaja.
V ryhmä: Elonkorjuusuojia. 1 riihi, 2 puimahuone.

Kun ottaa lähemmin tarkastaakseen tätä ryhmitystä, huomaa pian että kirjoittaja on tehnyt koko joukon pahoja hairahduksia.

1. Ryhmityksen perustuksena on yhden näkökohdan sijasta ollut kolme: 1) huoneissa eläjät, 2) niissä säilytettävät, 3) niissä suoritettava työ. Se on ollut päävirhe, josta useimmat muut ovat johtuneet.

2. Kaikki samanlaatuiset ainekset eivät ole yksissä kohti, vaan on osa hajallaan eri ryhmissä, josta seuraa että esim. eteinen ruokakammioineen tulee puheeksi kaksi eri kertaa, ensin ihmisten suojana, sitte säilytyssuojana. Aivan päin vastoin taas niin perin erilaiset suojat kuin asuinhuoneet, sauna ja karjankeittiö ovat joutuneet samaan ryhmään. Tästä saamme ohjeen:

Kaikki samanlaatuiset ainekset on järjesteltävä samaan ryhmään, kaikki erilaatuiset eri ryhmiin.

3. Ihmissuojaryhmä on liian avara, koska siihen on sovitettu semmoisia eriluontoisia suojia kuin sauna ja karjankeittiö. Siitä on vielä johtunut että joku toinen ryhmä, johon niiden olisi pitänyt kuulua, on jäänyt kokonaan pois. Sen vuoksi:

Mikään ryhmä ei saa olla liian avara, toisen alueelle ulottuva, eikä mikään tarpeen vaatima ryhmä saa jäädä pois.

4. Ryhmityksessä huomaamme kaksi liian ahdasta ja turhantarkkaa ryhmää, nimittäin säilytyssuoja- ja eläinrehusuoja-ryhmät. Molemmat olisivat kuuluneet samaan ryhmään »säilytyssuojia», jossa olisi voinut olla neljä alaryhmää: 1) ihmisten ruoka-aineita, 2) eläinten rehuja, 3) vaatteita, 4) työaseita. Nyt ne ovat kahtena pääryhmänä, joten on saatu yksi tyhmä liikaa. Siitä johtuu vaatimus:

Mikään ryhmä ei saa olla liian ahdas eikä tarpeettomia ryhmiä saa asettaa.

5. Eri ryhmillä ei ole oikeaa paikkaansa järjestyksessä eikä luontevaa yhteyttä keskenään, sillä eläinsuojat ovat ennen ihmissuojia, ihmissuojia seuraa eläinrehusuojat, sitte säilytyssuojat j n e. Saamme siis ohjeen:

Kunkin ryhmän tulee saada oikea, luonnollinen paikkansa järjestyksessä ja liittyä elimellisesti viereisiinsä ryhmiin. [Katso sivu 8, eri osain paikasta kokonaisuudessa ja toisiinsa liittymisestä.]

Jos kirjoittaja olisi näitä seikkoja silmällä pitäen vähääkään tarkemmin ajatellut, olisi hän laatinut ryhmityksensä samalla luonnollisella tavalla kuin rakentaja rakentaessaan. Johtavana näkökohtana olisi ollut se tarkoitus, mihin kutakin rakennusta pääasiallisesti käytetään, ja ryhmitys olisi saanut seuraavan muodon:

I ryhmä: Asuinrakennus, 1 eteinen ruokakammioineen, 2 pirtti,
3 keittiö, 4 haltijaväen kamari, 5 vieraskamari.
II ryhmä: Karjankartano, 1 talli, 2 navetta, 3 lammasläävä,
4 sikolätti, 5 rehulato, 6 karjankeittiö.
III ryhmä: Aittoja, 1 vilja-aitta, 2 liha-aitta, 3 vaateaitta.
IV ryhmä: Vajoja, 1 kalustosuoja, 2 halkovaja.
V ryhmä: Riihirakennus, 1 riihi, 2 puimahuone, 3 olkilato,
4 ruumennus.
VI ryhmä: Saunarakennus, 1 sauna, 2 pesutupa.

Johdanto.

Kun teemme kanssaihmisillemme jonkun pyynnön tahi koetamme vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä, emme sano heti suoraapäätä: »antakaa minulle sitä ja sitä», »asia on niin ja niin». Ei, me tarkoin mietimme millä sanoin puheemme ulotamme, miten käyntimme syyn sopivasti esitämme ja miten voimme häntä valmistaa asiallemme myötätuntoiseksi.

Samaa tähtää kirjallisten esitysten johdantokin. Sekin tarkoittaa olla valmistuksena asian varsinaiselle esitykselle. Esitystä ulottaessa nimittäin aina oletetaan että asia on lukijalle enemmän tai vähemmän tuntematon. Siksi johdannossa muodossa tahi toisessa mainitaan aihe asian esille ottamiseen ja tehdään lyhyesti tarpeen vaatimat selitykset.

Toiseksi koetetaan, viittaamalla asian tärkeyteen tahi muihin puoliin, herättää lukijan huomiota ja aineeseen mieltymystä. Eduksi on tässä suhteessa käyttää semmoisia kiinnitysaiheita, jotka tunnettavuudellaan ja sattuvaisuudellaan ovat omiaan mielenkiintoa kohottamaan. Varsinkin on tämä varteen otettava puheissa ja esitelmissä. Sopivia johdantoaiheita ovat sananparret, vertaukset, pikku kertomukset j.n.e.

Tutkimusaineen johdannoksi sopii se tosiasia, jota tutkimus koskee, kysymykseen liittyvät vaikeudet, eri mielipiteet asiasta j.n.e. Historiallisen aineen johdannoksi on omiaan lyhyt katsaus edelliseen aikakauteen tahi käsiteltäväksi otettavan ajanjakson oloihin j.n.e. Kuvauksen johdannossa sijoitetaan kuvattava aihe siihen aikaan tahi paikkaan taikka niihin olosuhteisiin, joissa kuvaus liikkuu.

Esimerkkejä. 1. Kirjoitetaan puhe Snellmanista. Johdannossa kuvataan kuinka suomalainen kansallisuustunne nukkui syvää untaan ruotsalaisen sivistyksen helmaan tuuditettuna. Harva uskalsi edes uneksia omintakeisesta suomenkielisestä sivistyksestä. Silloin astui esiin Snellman…

2. Kirjoituksessa »tiedon ja valistuksen arvo» sopii johdantona käyttää tunnettua lausetta: ihminen ei elä ainoastaan leivästä j.n.e.

3. Aineessa »kodin merkityksestä» on runopätkä »koria kotoinen leipä, vaikka täynnä tähkäpäitä» varsin sattuva johdannoksi.

4. Lausunnon johdannoksi keskustelussa sopii mainita esim. että edellinen puhuja teki sen ja sen väitöksen. Minä kuitenkin uskallan olla kokonaan toista mieltä. (Seuraa sitte eroava mielipide ja sen perusteet).

Johdannon suhteen on vielä muistettava seuraavaa:

1. Johdannon tulee koskea koko aineita eikä vaan jotakuta sen osaa.

2. Johdanto ei saa sisältää mitään, mikä kuuluu varsinaiseen aineeseen, koska johdanto on ainoastaan valmistus itse asialle.

3. Johdannon tulee olla lyhyt.

4. Johdannon lopun tulee sisältää luonteva siirtyminen itse käsittelyyn. [Katso edellä eri osain elimellisestä toisiinsa liittymisestä].

Johdannon pituutta ovat jotkut tyyliopin kirjoittajat koettaneet aivan tarkoin määritellä, esim. niin että sen tulee olla noin 8:s osa kirjoituksen koko pituudesta, toiset taas että sen pituus saa olla korkeintaan 6:s osa. Kaikki tarkemmat määrittelyt ovat kuitenkin tarpeettomia, kunhan vain muistetaan että johdanto on ainoastaan aineen valmistus ja että sen siis tulee olla lyhyt. Jotkut aineet vaativat pitempää johdantoa, toisissa riittää yksi ainoa lause. Esim. pienissä historiallisissa kertomuksissa ja kaskuissa näkee joskus johdantona ainoastaan »Vuonna 000 e.Kr.», luonnonkuvauksissa esim.: Seisomme Pallatvaaran korkeimmalla huipulla» j.n.e. Jotkut esitykset voivat alkaa aivan ilman johdantoa. Pienet kertomukset: n.s. pikakuvat, useimmat sanomalehtiuutiset y.m. alkavat suoraan aineen käsittelyllä.

Käsittely.

Käsittely on esityksen varsinainen osa, jossa itse asia ja sen perusteet esitetään. Siitä meidän ei kuitenkaan tarvitse enää sen enempää puhua, vaan ainoastaan viitata edellä esitettyyn ainesten ryhmittämistä koskevaan osastoon. Siellä on kaikki sanottuna, sillä jos ainesten ryhmittäminen on oikein suoritettu, ei tarvita muuta kuin liittää ainekset rakennukseen siinä järjestyksessä kuin ne esille tulevat

Muuan huomautus kuitenkin tehtäköön. Puhuimme alussa siitä, että eri osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia. Joku voisi ehkä käsittää tämän niin, että käsittelyn eri ryhmäin tulee olla mahdollisuuden mukaan samankokoisia. Se ei ole tarkoitus. Niinkuin esineessä kukin osa, sopusuhtainen ollakseen, saa kokoa sisällyksensä eli tarkoituksensa mukaan, samoin tulee kunkin ryhmän kirjoituksessa saada laajuutta sisällyksensä eli arvonsa mukaan, niin ettei vähäpätöisille asioille anneta kovin paljo tilaa eikä taas tärkeämpiä seikkoja liiaksi supisteta. Kun kukin asia saa laajuutta ja painoa arvonsa mukaan, silloin syntyy eri ryhmäin välillä luonnollinen sopusointuisuus.

Loppulause.

»Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo», vakuuttaa sananparsi. Samaa voipi sanoa loppulauseesta. Se on esityksen viimeinen ja hyvinkin tärkeä osa. Siihen supistetaan koko esityksen sisällys, osoitetaan että kysymys, joka johdannossa annettiin ratkaistavaksi, tai tehtävä, joka otettiin suoritettavaksi, todellakin käsittelyssä on tullut perille saatetuksi. Loppulauseessa ikäänkuin kerrataan muutamalla sanalla esityksen sisällys, vedetään siitä lopputulos ja kiinnitetään tämä lukijan huomioon. Toisinaan taas, varsinkin sanomalehtikirjoituksissa ja puheissa, lausutaan esityksen johdosta joku mietelmä, kehoitus tai toivomus. Loppulause on siitäkin syystä tärkeä, kun se jättää loppuvaikutuksen lukijaan. Se on sen vuoksi taitavasti laadittava.

Loppulause ei saa olla pitkä. Joskus riittää lause tai pari, onpa toisinaan niinkin, ettei erikoista loppulausetta kaivata ensinkään, se vaan tuntuisi liialliselta, etsityltä. Loppulauseen, milloin semmoinen on, tulee koskea koko esitystä eikä ainoastaan sen osaa ja siirtymisen käsittelystä loppulauseeseen tulee tapahtua luontevasti.

Ainekeräys- ja jäsennysnäyte.

[Huomattakoon että tämä on järjestetty ainekeräysnäyte. Ensimäisessä eli varsinaisessa ainekeräyksessä eivät tietysti ryhmät eikä eri ryhmien ainekset ole vielä oikeassa järjestyksessä, jopa saattaa jossakin ryhmässä olla aineksia, jotka tarkemmin ajateltua kuuluvatkin toiseen ryhmään.]

Kirje Äidille [katso ed.)

Johdanto. 1. Lupaus. 2. Kauvan kirjoittamatta. 3. Anteeksi. 4. Äidin huolehtivaisuus.

Käsittely. I. Palveluspaikka. 1. Herra. a) Hänen kohtelunsa. b) Hänen virkatoimensa. 2. Rouva. a) Hänen toimekkuntensa. b) Nimismiehen rouva. c) Meidän rouva. 3. Palvelustoverit. a) Niiden luku ja tehtävät. b) Keskinäinen sopu. c) »Promeneeraaja». II. Huvipuolia. 1. Museot. a) Äiti varmaan hämmästyisi. b) Valaskala, Joonas. 2. Teaatteri. a) Mitä näytetään. b) »Meijän puolen puhheen tyylii». 3. Jäällä. a) Kelkkamäki. b) Vanha tuttavuus. aa) Tanun nykyinen asema. bb) Seurustelumme. III. Varjopuolia. 1. Silmät auki. 2. Mäkelän Tiina. 3. Itsestä kaikki riippuu. IV. Valopuolia. 1. Kansanopistokurssit. a) Luennot. b) Keskustelut. c) Laulu. d) Innostus. 2. Palvelijatarkurssit. 3. Tasa-arvoisuus. a) »Piika» ja »piika.» b) Mitä oppineet sanovat. c) Vaikutus. Loppulause, 1. Viihdyn. 2. Äidin varoitus. 3. Terveiset. 4. Muistelen teitä. 5. Odotan kirjettä.

Otsake.

Tärkeätä on löytää esitykselle sopiva otsake (rubriikki). Otsakkeen merkitys on näet niin suuri, että se usein määrää tuleeko kirjoitus tahi teos luetuksi vaiko ei. Esim. sanomalehtikirjoitusten, väreinkin uutisten kohtalo: lainataanko niitä useampiin lehtiin vaiko ei ja luetaanko niitä ollenkaan, riippuu usein kokonaan otsakkeesta.

Esimerkki. Kun kirjoittaja tekee kyhäyksen laivojen rappeutumisesta, niiden pelastusneuvojen puutteellisuudesta eli siis niiden epäluotettavuudesta merellä, voipi hän käyttää otsakkeena: »Uiskentelevia ruumisarkkuja». Se varmaan kiinnittää lukijan huomiota siinä määrin, että hän suurimmassa kiireessäkin tahtoo kirjoituksen sisällystä vilkaista.

Otsakkeen valinnassa on pidettävä päämääränä että se on lyhyt, sattuva ja asiallinen, esityksen ydintä ilmaiseva sekä lukijan huomiota kiinnittävä. Vielä on muistettava että yksinkertainen ja vaatimaton otsake, jos se vaan vastaa tarkoitustaan, on aina paras ja miellyttävin esityksen kaunistus, ja ettei liiotetuilla otsakkeilla sovi antaa kyhäykselle suurempaa merkitystä kuin sisällys ansaitsee.