IV.
Esittäminen.
Esityksen hallitseminen.
Huolellisella jäsennyksellä on ehyen ja johdonmukaisen esityksen pohja laskettu. Esityksessä pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille.
Esitys olkoon asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyitä ja reipasta.
Ensiksikin asiallista ja arvokasta. Puhuimme alussa siitä, että niin suuri merkitys kuin muodollisella puolella onkin, sisällys kuitenkin pääasiassa määrää kaiken työn todellisen arvon. Kirjoitus, jossa sisällykselle, s.o. tosiasiain tarkalle esittämiselle on annettu arvoa, on asiallinen. Ollakseen asiallinen vaaditaan kirjoittajalta puolueettomuutta ja totuudenrakkautta; silloin hän esittää asiat oikein, olivatpa ne myötä tahi vastaan. Asiallisuuden ja puoluettoinuuden puute ilmenee ehkä räikeimmin sanomalehtikirjoituksissa, varsinkin tottumattomain maaseutukirjeenvaihtajain kyhäyksissä, joista usein seuraa pitkiä kynäkiistoja, oikaisuja, selityksiä, vastalauseita ja oikeusjuttuja sekä mielipahaa laajoissa piireissä. Erittäinkin moitekirjoituksissa vaaditaan kirjoittajalta mitä suurinta puolueettomuutta ja hienotunteisuutta moitteenalaiseen asiaan liittyvien henkilöiden persooniin nähden, olkoonpa moite muuten kuinka oikeutettu tahansa.
Asiallisuuden puute ilmenee vielä eräässä toisessa, paljoa viattomammassa muodossa. Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa. Tästä johtuu että varsinkin alkavat kirjoittajat usein syrjäyttävät itse asian koettaen leikillisellä esitystavalla ja sanasutkauksilla lisätä kirjoituksen viehätystä. Mutta se kaikki tapahtuu useimmiten asiallisuuden kustannuksella: kirjoitus sisältää hyvin vähän ja sekin vähä hämmentyy hämärään kokkapuheisuuteen, niin että tuskin ne, jotka puheenaolevan asian perinpohjin tuntevat, ymmärtävät mitä kirjoittaja tarkoittaa. Sitä paitsi tämmöinen luuloteltu sukkelasanaisuus eksyy leikillisyyteen semmoisissakin asioissa, joissa vakava kirjoitustapa on ainoa oikea. [Katso, seuraavaa lukua »Aineen laatu ja esitystapa»].
Edellämainituista seikoista riippuu esityksen arvokkuuskin. Kirjoitukselle, joka noudattaa puolueettomuutta ja totuudenmukaisuutta eikä eksy teennäisen sukkelasanaisuuden tavoittelemiseen, antavat arvoa nekin, jotka itse asian suhteen ovat toista mieltä. Erikseen huomattava seikka, jota kuitenkin harva lie tullut ajatelleeksi, on että leikillisyydeltäkin vaaditaan arvokkuutta. Kepeä, leikkisä esitystapa semmoisissa asioissa, joihin se soveltuu, on kaikille mieluinen tuttavuus, mutta sen käyttäjältä vaaditaan luontaista taipumusta, tarkkaa vaistoa ja hienotunteisuutta. Ilman sitä leikillisyys on joko kömpelöä ja nulikkamaista tai sen pahempi epähienoa ja rivoa.
Toiseksi on esityksen selvyydelle omistettava huomiota. Esitys, johon jää väärinkäsityksen mahdollisuuksia, on ehdottomasti huonon kynänkäyttäjän merkki ja saattaa semmoisissa tarkkaluontoisissa kirjoituksissa kuin asiapapereissa, kokousten pöytäkirjoissa y.m., antaa aihetta pitkiin oikeusjuttuihin, jopa suuriin aineellisiin vaurioihin.
Esityksen selvyys riippuu suuresti ajatuksen selvyydestä. »Hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu», lausui Tegnér; sitä vastoin kirjoittaja, joka ajattelee selvästi, erottaen pääasiat ja sivuseikat, kyllä aina löytää selvän sanallisenkin muodon.
Erikoisesti mielessä pidettävä seikka on esityksen lyhyys ja sattuvaisuus, sitä suuremmalla syyllä kun se riippuu pääasiassa tottumuksesta. Jos totumme pitkäveteiseen kirjoitustapaan, käy se meille luonteenomaiseksi; samoin lyhyt ja sattuva. Molemmat sisältävät samat asiat, mutta ensin mainittu pitkäpiimäisyydellään tai kauniita kuvallisia lausumatapoja tavoittelevalla lavertelemisellaan tekee esityksen väsyttäväksi, jopa sekavaksi. Tämä on erittäin huomattava semmoisten tilapäisten kyhäysten kuin sanomalehtikirjoitusten suhteen. Ne kun usein luetaan kiireen kaupalla, niin harvalla on uskallusta pyrkiä esim. tuommoisen kolmen neljän palstan mittaisen uroksen tuttavuuteen, varsinkin elleivät väliotsakkeet tee sitä vähemmän peloittavan näköiseksi.
Esityksen teippaus riippuu melkoisesti kappalejaosta. Taitava esittäjä ei koskaan tee pitkiä kappaleita, vaan muodostuu esitys hänen käsissään samantapaiseksi, kuin lukuisista pienemmistä kivistä taidokkaasti kokoonpantu kivijalka. Pitkät, yhtäjaksoiset kappaleet ovat kyllä tavallaan juhlallisia, mutta tekevät esityksen pitkäveteiseksi ja väsyttäväksi. Lyhyet kappaleet sen sijaan antavat sille vilkkautta ja elävyyttä.
Eri kappaleet tietysti muodostuvat eri pitkiksi, aina sisällyksen mukaan. Se on esitykselle hyvinkin tärkeätä, sillä siten syntyvä vaihtelevaisuus estää esitystä jäykistymästä yksitoikkoiseksi ja samankaavaiseksi. Kappaleiden pituuteen vaikuttaa jossain määrässä aineen laatukin. Kertomus ennen muita suosii lyhyitä kappaleita, ne kun antavat sille mukaansa tempaavaa elävyyttä. Kuvauksissa, varsinkin hillityissä, tyyniluontoisissa, ovat pitemmänpuoleiset kappaleet toisinaan paikallaan; samoin tutkistelmissa, joissa todisteleva esitystapa tulee kysymykseen.
Mutta olkootpa kappaleet pitempiä tahi lyhyempiä, missään tapauksessa ei kappalejako saa olla mielivaltainen, silläkin täytyy olla perusteensa. Perusteena on sisällyksessä ja asiasta toiseen siirtymisessä ilmaantuvat sattuvat käänteet. Niiden keksimisessä juuri tulee kirjoittajan taito ja huomaamiskyky näkyviin.
Eri kappaleet eivät suinkaan saa olla irrallaan, vaan ne ovat taitavasti toisiinsa sidottavat, niin että ne muodostavat kuin yhtäjaksoisen helminauhan. Vertaa edellä eri osain toisiinsa liittymisestä]. On tärkeätä että nuo lukuisat siirtymäkohdat ovat luontevia, ettei esitys niissä tee hyppyjä, vaan ponnahtaa joustavasti ja sulavasti asiasta toiseen. Siten kappale tavallisesti loppuu niin, että lukija jo viime sanoista saattaa huomata miten seuraava kappale alkaa ja miten siis siirtyminen tapahtuu. Ellei luontaista sidettä ole olemassa, on semmoinen keksittävä sopivan käänteen muodossa.
Tarkattakoon siirtymäkohtia edellä esitetyssä, suunnitelman mukaan laaditussa kirjeessä. Useat kappaleet loppuvat ajatukseen, joka tavallaan odottaa jatkoa seuraavassa. Ikäänkuin siderihmain tehtävää suorittavat tässä semmoiset vähäpätöiset, kappaleitten ensi lauseessa löytyvät sanat kuin: mutta, ensinnäkin, taas, näet, sentään, vielä, nyt, jo; tahi ainoastaan liitepäätteet: -hän, -hän, -pa, -pä, -kä.
Täten syntyy tasainen, sujuva ja luonteva esitys. Täydellisen taidon voittaminen tässä suhteessa vaatii huomaavaisuutta ja väsymättömyyttä. Erittäin oivallisena apuna on hyvä kirjallisuus. Etevien kirjailijain esittämis- ja aineenhallitsemis-taitoa tarkkaamalla saamme tehokasta ohjausta esiintyvien vaikeuksien voittamiseksi. Semmoisten kirjailijataiteilijain kuin Juhani Ahon teokset ovat mitä parhaimpia oppaita.
Joskus mennään tässä vääräänkin suuntaan, kun lainataan sieltä täältä eteväin kirjailijain kaunismuotoisia lauseita siinä määrin, että esitys menettää omintakeisuutensa muuttuen helposti kirjalliseksi näpistelyksi (plagiaatiksi). Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä.
Aineen laatu ja esitystapa.
Oivalliselta esitykseltä vaaditaan paljon. Ei kyllin että aine on kehitetty luontevan johdonmukaisesti, ehyesti ja tasaisesti, vaan esityksen vaikutus riippuu suuresti siitä, onko esitystapa sisällyksen ja aineen laadun mukainen. Semmoisten laulujen sävel kuin »Ainoa olen talon tyttö», »Linjaalirattaat» y.m. sopii yhtä vähän virren sanoille, kuin virren sävel näitten laulujen sanoille. Samoin ei kirjoituksissa sovi jokapäiväisiin asioihin ylevä esitystapa ja juhlakieli, enemmän kuin leikinlasku ja sanansutkaukset vakavissa ja ylevissä asioissa. [Katso edellä sisällyksen ja muodon keskinäisestä sopusointuisuudesta].
Sävelillä on eri äänilajinsa, suruluontoiset ja iloluontoiset juokselonsa. Tähän lisäksi tulee nuottien erilainen pituus, tahtinopeus y m. Näitten erilainen käyttäminen määrää sävellyksen luonteen ja värityksen. Samoin on esitystavallakin ikäänkuin eri äänilajinsa, eri juokselonsa. Erotamme helposti esim. vakavan, pontevan, runollisen, leikkisän ja ivallisen esitystavan. Nämä esitystavan eri muodot ja vivahdukset saadaan aikaan kielen erilaisella käyttötavalla lauserakennukseen ja sanoihin nähden.
Kirjoittajan tulee siis tuntea eri esitystavat ja käyttää kutakin aikanaan, antaakseen esitykselle sisällyksenmukaisen muodon ja värityksen. Asiaa valaistaksemme mainitsemme seuraavassa muutamia esimerkkejä.
1. Vakava, arvokas. Näin olivat Suomenniemelle asettuneet esi-isämme menettäneet itsenäisyytensä ja joutuneet Ruotsin vallan alle. Mutta he olivat tämän valloituksen kautta kääntyneet pakanuudesta kristinuskoon. Heidän keskuudessaan astuivat voimaan samat lait ja sama yhteiskunnallinen järjestys, mitkä Ruotsissakin vallitsivat. Tämä oli kansallemme suureksi eduksi, sillä Ruotsin yhteiskunnallinen järjestys oli rakennettu terveelle perustukselle. (Raitio).
2. Leikkisä. No herranen aika, mies! Kiusotathan ihmisen aivan kuoliaaksi tuolla jäykällä jääkarhun naamallasi. Ole varuillasi, kämmeniäni kutkuttaa. Kopras tänne näin! (»Saimaan rannalla»).
3. Ponteva. Jos niin luullaan, erehdytään surkeasti. Sillä se tiedettäköön, että mikä vastainen kohtalomme lieneekin, tämä kansa, joka on uskaltanut kohottaa valon soihdun näillä pimeillä perukoilla, ei ole yöhön häipyvä: että tämä kansa, joka on hankien keskelle peltonsa raivannut, ei ole koskaan maaperästään irtautuva, vaan seisova vankkumatta kuin petäjä kotoisilla kankaillaan.
4. Lämmin, myötätuntoinen. Mutta se ei esi-isiämme pelästyttänyt. Uljaasti iskivät he kirveensä aarniokorpeen ja kuokkansa karuun maankamaraan. Heillä oli horjumaton usko siihen, että uuras ja lannistumaton ihmiskäsi oli kerran taltuttava raa’at luonnonvoimat, heitä elähdytti se toivo, että kerran oli koittava kirkkaampi ja lämpimämpi päivä näille poloisille Pohjan maille.
5. Vieno, runollinen. Jo nousi valon lempeä valtias. Se ensin loi kultiaan petäjien latvoihin, hypähti siitä alemma ja valoi hopeitaan maille, maisemille. Metsän siivekäs laulukunta viritti aamuvirtensä, hempeä etelätuuli piirteli väreitään järven peilityyneen pintaan ja houkutteli vaalenevan vainion hiljoilleen aaltoilemaan.
6. Lyhyt, terävä. Olette halunnut kuulla suoraa puhetta. Kas tässä! Horjuinko Siikajoella? Vastatkaa! Huotraansa ruostunutko oli miekkani Revonlahdella? Koettakaahan muistella! Jalkoihinko vai käsiin luotettiin Juuttaalla? Vastatkaa, jos teillä vastaamista lie!
7. Pureva, ivallinen. Luuletteko todellakin että tuo nulikka tuossa, joka sanoo itseään minun pojakseni, tahtoisi hienoilla hansikkaisilla käsillään maata kyntää. Entäs hänen sormuksensa? Kissankultaa! Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. (Välskärin kertom.)
8. Kuvaannollinen esitystapa voi joskus olla erittäin sopiva selventämään esityksen sisällystä, jos kuvat vain ovat sattuvasti valittuja. Esimerkkinä mainittakoon Tegnérin kuvaannollinen esitys luonnontieteiden merkityksestä sivistysvälikappaleina:
»Luonnon kirjako olisi kaikista kirjoista ainoa, joka ei sivistä, ja siis kaikkea kasvatuksellista merkitystä vailla? Ah, se uusi testamentti, joka ilmestyy joka kevät, jossa kukat ovat kirjaimia ja lintujen laulut nuottiliitteitä — se raamattu, joka on painettu hopea kirjaimin taivaansiniselle, joka avautuu päittemme päällä joka ilta, jossa tähtisikermät ovat lukuja ja yksityiset tähdet, nuo säteilevät maailmat, sanoja — tahi viisaus, joka tunkeutuu syvyyksiin ja tutkii sen sisällystä, maan kylkiluurakennetta — eikö tämä kirja ole ihmiselämän pääteoksia ja tuskin arvossa alempi kuin Hellas ja Rooma, kuinka korkealle ne arvostelemmekin.»
Niinkuin edellisestä käy selville, tulee kirjoittajan täydellisesti hallita esitystapaa ja väritystä. Hänen tulee aina tarpeen mukaan valaa esitykseensä vakavuutta, voimaa, tulta ja pontevuutta, lämpöä, runollisuutta ja reipasta leikillisyyttä, jopa ivan purevaa suolaa. Silloin saa sisällys oikean värityksen ja tekee lukijaan tarkoitetun vaikutuksen.
Esityksen kieli.
Suorastaan kielellisessä suhteessa on pääpaino ensinnäkin pantava sille, että esityksen kieli on virheetöntä. Mallina on pidettävä kirjakieltä, s.o. sitä kielen käyttötapaa, mikä on kirjallisuuteen vakaantunut ja siten parhaimmaksi tunnustettu.
Toiseksi tulee kielen olla puhdasta. Tätä silmällä pitäen tulee välttää:
1. Tarpeetonta muukalaisuutta, s.o. vieraskielisten sanojen käyttämistä silloin, kun oma kieli kykenee tarpomaan täysin vastaavia ilmaisumuotoja. Esim. aptiitti (ruokahalu), putiikki (myymälä), intressi (harrastus, mielenkiinto), koomillinen (hullunkurinen). Pahimpana muukalaisuutena suomenkielessä esiintyy ruotsinvoittoisuus (svetisismi). Mainittakoon vaan: hantuukki, nestuukki, prikka, talrikki, vekki, räkninki, vinkkeli, kukkapuketti j.n.e. Meille tarjottiin päivällinen kolmella ruokalajilla, jonka päälle juotiin kahvia vehnäsen kanssa.
2. Murteellisuutta (provinsialismia), s.o. kirjakielestä poikkeavia eri paikkakuntien sanoja, sanamuotoja ja puhetapoja, niin houkuttelevilta kuin ne saattavatkin tuntua. Vereksien ja sattuvien kansansanain käyttämistä ei kuitenkaan tarvitse tyyten varoa, päinvastoin kirjakieli niistä saa runsaita lisävaroja. Mutta muistaa tulee että niitä on käytettävä säästeliäästi, semmoisissa paikoissa että lukija lauseen sisällyksen johdolla ne täysin ymmärtää, vaikka sana onkin outo, ja että niille annetaan kirjakielen sääntöjen mukainen muoto.
3. Vanhentuneita sanamuotoja ja lausumatapoja (arkaismia). Esim. tainkaltainen (tällainen), neitsykäinen (neito). He etseit (etsivät). Mahdamme alati muistaa (muistakaamme aina).
4. Kieliväänteisiä uusia sanamuodostuksia (neologismia). Esim. marjanpointa (marjanpoiminta), tulennos (takkatuli), sonnus (takinlieve), sise (sisuste), kismerä (kirpeä), höngätön (viimaton, vedosta vapaa).
Tätä paitsi tulee kielen olla selvää ja täsmällistä. Sen tulee ilmaista ajatus helposti ymmärrettävästi, lyhyesti, ytimekkäästi ja koruttomasti. Tätä saavuttaakseen sen tulee välttää liikoja sanoja (pleonasmia) ja saman ajatuksen tarpeetonta toistamista (tautologiaa). Esim. Hän nauttii kaikkein yleistä kunnioitusta. (Jompikumpi sana: kaikkein tai yleistä, riittää yksinään). Me nousemme säännöllisesti kello 5 joka aamu. Hän laukasi pyssynsä ja ampui. Siitä hän rikastui ja tuli äveriääksi. Nuorukaisen kasvot kirkastuivat ja hänen muotonsa muuttui iloiseksi. — Upeilevat korulauseet ja tyhjä sanahelinä, mikä usein pyrkii vaivaamaan alottelijaa, ovat ainoastaan ajatuksen köyhyyden merkkejä tai väärinkäsitetyn kauneuden tavoittelemista.
Mutta ei kyllin että kieli on virheetöntä, puhdasta, selvää ja täsmällistä, kieleltä vaaditaan vielä sointuisuutta. Sointu on ikäänkuin kielen sävel, ja sen suhteen on kirjoittajalla paljon oppimista. Sen kehittynein muoto on runomittainen kieli, mutta suorasanaiseltakin kieleltä vaaditaan jonkunlaista n.s. suorasanaisen kielen poljentoa (rytmiä); varsinkin lämpimissä, aiheeltaan runollisissa esityksissä ovat soinnun vaatimukset huomioon otettavat. Esitystä, jossa tämä runollisen sisällyksen ohessa on hyvin onnistunut, sanommekin suorasanaiseksi runoksi.
Mitään suoranaisia neuvoja sointuvan suorasanaisen kielen aikaansaamiseksi tuskin voitaneen antaa, se kuu riippuu pääasiallisesti kirjoittajan kieliaistista ja taidosta. Pahimpiin seikkoihin, jotka synnyttävät yksitoikkoisuutta ja jäykkyyttä, voitaneen kuitenkin viitata. Semmoisia ovat:
1. Pitkäveteinen, raskas lauserakenne monine välilauseineen. Kuvaavimmat esimerkit tässä suhteessa tapaa oikeuksien pöytäkirjoissa, joiden pitkät, raskaat lauseet tekevät usein esityksen vaikeasti tajuttavaksikin. Mutta aivan lyhytkin lause voi olla jäykkä, riippuen sen rakenteesta. Esim. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin, ateenalaiset, tehneet, en tiedä. (En tiedä minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat tehneet teihin, ateenalaiset).
2. Yksitoikkoinen poljento. Se saattaa syntyä ensiksikin käyttämällä satunnaisesti suorasanaisessa kielessä runokielelle kuuluvaa mittaa tai loppusointua. Esim. Tässä tulee kaksi nuorta miestä pitkän matkan takaa. Kaiken yötä teimme työtä ja meillä oli onni myötä. — Toiseksi asettamalla useampia samanluontoisia lauseenosia peräkkäin aivan samaan järjestykseen. Esim. Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki, lehtojen läpi ja kukkulan ympäri. (Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki, läpi lehtojen ja kukkulan ympäri).
3. Samoin tai samanlaisten sanojen kertautuminen lähekkäin. Esim. Herkules tuli tienhaaraan, jossa häntä vastaan tuli kaksi jumalatarta. Molemmat jumalattaret koettivat häntä viehätellä itseään seuraamaan. Herkules viehättyi seuraamaan Siveyttä, mutta kieltäysi Himoa seuraamasta.
Jo edellä viittasimme kirjallisuuden viljelemisen suureen merkitykseen esityksen muodollisen puolen kehittäjänä. Yhtä suuri vaikutus on sillä kielen käyttämiseenkin nähden. On henkilöitä, joilla ei ole tarpeellista kieliopillista pohjaa, minkä perusteella voisivat käyttää taatusti virheetöntä kieltä, mutta jotka kirjakieltä tarkkaamalla ovat omanneet aivan tyydyttävän kielitaidon. Siitä on esimerkkinä moni kansanmies, joka ei tunne ainoata kieliopin sääntöä, vaan järkevän ja huomioivan kirjallisuuden viljelemisen kautta on saavuttanut suuremman varmuuden kielen käytössä kuin moni kielensääntöjen pintapuolinen tuntija. Kirjallisuutta lukiessa on siis sisällyksen ohessa erittäin tarkattava kielellistä asua ja siitä ohjausta otettava.
Somistuskeinoja.
Esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta voi lisätä muutamilla erikoisilla keinoilla. Sanomme niitä somistuskeinoiksi eli kielikuviksi. Semmoisia ovat esim. seuraavat:
1. Alkusointu (alliteratsiooni). joka syntyy siten että kaksi tahi useampia samalla kerakkeella tai ääntiöllä alkavia sanoja asetetaan peräkkäin tahi lähekkäin.
Esimerkkejä. »Oma maa Mansikka, muu maa mustikka.» »Soisin Suomeni hyväksi, maani marjan kasvavaksi.» Kevät herkesi, järvi purki jäänsä ja sinivuokko silmänsä avasi.
2. Saman sanan toistaminen antaa sopivasti käytettynä esitykselle painokkuutta.
Esimerkkejä. Paljon on tämä kansa kestänyt, se on kestänyt korpiemme jäykän vastuksen, kestänyt hallan turmat, kestänyt sodan turmat ja nälkäkuoleman tuskat, vaan ei ole sortunut. — Siinä, missä äsken vallitsi ikuinen yö, helotti nyt päivän hopeaterä; missä äsken kaikkeuden usvat vyöryivät, siihen nyt maa muotoutui; missä äsken kuolema vallitsi, siinä nyt elon suoni voimakkaasti löi. Käy kanssani, mies, käy! Tule, lapseni, tule!
3. Kiihtymiseksi eli yltymiseksi (klimax) sanotaan vaikutuksen asteettaista kartuttamista kohoamalla pienemmästä kuvasta suurempaan.
Esimerkki. Se vasta ääntä! Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon. (Runeberg).
4. Laimenemiseksi eli alenemiseksi (antiklimax) nimitetään vaikutuksen lisäämistä alenemalla asteettain suuremmasta pienempään.
Esimerkki. Jumala siunatkoon kallista synnyinmaatamme, hän siunatkoon hallitsijaamme ja hänen neuvonantajiansa, kaikkia virka- ja palvelusmiehiä, opettajia ja kasvattajia, hän siunatkoon meitä itsekutakin!
5. Vertauksellinen sanankäyttö on jonkun käsitteen kuvaannollinen eli vertauksellinen esitys.
Esimerkkejä. Kultainen päivänkehrä, päivän hopeaterä (aurinko), silmäin pohjaton meri (sielukkuus), elämän myrskyt (vastoinkäymiset), elon ilta (vanhuus), kalman kammio (hauta), idän irju (itäinen viima).
6. Sananpartta käytetään jonkun ajatuksen lyhyenä, sattuvana ilmaisijana ja varmentajana.
Esimerkkejä. Kukapa meistä välittäisi: »ei sääsken ääni taivaaseen kuulu». — Hän on poissa, hän ei enää koskaan palaja keskuuteemme: »tulee mies merentakainen, ei tule turpehen alainen». — Naisten puoleen meidän on tässä asiassa käännyttävä, sillä: »karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri».
7. Huudahdusta käytetään huomion kiinnittämiseksi johonkin erityiseen kohtaan.
Esimerkki. Katsokaa: päivä helottaa! Kuulkaa: aalto vapaana soittaa keväistä säveltään!
8. Kysymyksellä tahdotaan kiinnittää huomio sisällykseen ja antaa sille painokkuutta.
Esimerkki. »Kussa olit sinä silloin, kun minä maan perustin? Tiedätkö, ken on sen kulmakivet laskenut? Kuka on sulkenut meren ovinensa? Kuka sanonut aalloille: tähän asti ei etemmä? Tiedätkö ken on sateen isä? Ken on synnyttänyt kastepisaraiset? Kuka pitkäisen leimaukset lähettänyt?» (Job).
9. Olennoimisella eli personoimisella halutaan antaa esitykselle elävyyttä, kuvaamalla eloton esine eläväksi olennoksi.
Esimerkkejä. Mies makasi, vaate valvoi (nukkui koiranunta). — Miekka siihen vastaeli: »miks en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi?» (Kalevala).
10. Äänen mukailua (onomatopoeesia) käytetään kuvaamaan alkuperäisiä luonnonääniä.
Esimerkki. Sen käsissä nurkat vonkuu, hongat voihkaa, aallot pauhaten roiskuvat kallioita vasten, rannan kaislikko kimakasti viheltää ja venhe jysähdellen lyö vanhan natisevan laiturin kylkeen.
11. Nykyistä aikaa käyttämällä menneen ajan sijasta tapahtuma ikäänkuin siirretään lähemmäksi ja tehdään siten taitavammaksi.
Esimerkki. Korpraali kertoo: »Silloin hurraahuuto kaikuu. Keisari tulee, ratsastaen uljaalla, valkoisella oriilla. 'Starova rebjataa', huutaa hän armeijalle.» (»Saimaan rannalla»).
12. Sala-ivalla (ironia) lausutaan pilkka päinvastaisessa muodossa.
Esimerkki. Renki kehuskelee kylällä: »Se meidän emäntä se vasta lujaa ja huolellista työtä tekee: leivänkin leipoo tiiviin kuin tinakakun.»
Kielikuvat, kuten sanottu, ovat somistuskeinoja, mutta huomata tulee että niitä on käytettävä säästeliäästi ja ennen kaikkea johdonmukaisesti, s.o. samaa ajatuksen juoksua on pidettävä yllä loppuun asti. Muuten ne helposti viettelevät liiallisuuteen, jopa luonnottomien ja suorastaan hullunkuristen kuvien käyttämiseen, jolloin ne somistamisen sijaan vaan rumentavat esitystä ja tekevät sen naurettavaksi. Ken vähänkään huomaavasti tarkkaa vähemmän kehittyneiden henkilöiden kirjoituksia, puheita ja esitelmiä, huomaa pian mitenkä äärettömästi tässä suhteessa tehdään virheitä. Mainitkaamme esimerkkinä ainoastaan seuraavat:
Kuoleman viikatemies niitti varhain tämän ihanan ruusun. (Ruusuja poimitaan tai katkaistaan, ei niitetä.) Uskonpuhdistuksen henki puhalsi kumoon kaikki luostarit niissä maissa, joissa se pääsi juurtumaan. (Henki pääsi juurtumaan). Mutta juuri niillä pauloilla, joita hän viritti muiden eteen, hän kaivoihin oman hautansa. (Pauloilla kaivetaan hautoja). Hän hiihti ladun, jolle koko myöhempi tutkimus perustuu. (Perustuu ladulle).
Lopputoivomus.
Edellisessä olemme selvitelleet sisällökkään ja sujuvan kirjallisen esityksen pääehdot. Tähän tulee vielä lisätä että nämä vaatimukset eivät koske ainoastaan kirjallisia tehtävää, vaan myös kaikkia suullisia esityksiä. Eikähän esim. vapaasti esitetty puhe olekaan useasti muuta kuin muistiin luettu kirjallinen esitys. Samoin tulee lyhyen, satunnaisen lausunnon jossakin keskustelussa täyttää sisällyksen ja muodon vaatimuksia.
Vaatimuksia ja huomioon otettavia puolia on, niinkuin olemme nähneet, varsin runsaasti, ja niitä on koetettava täyttää. On pyrittävä täydellisyyteen niin suhteessa kuin toisessa.
Mutta vaatimukset eivät saa meitä pelättää. Niiden kaikkien silmälläpito yhtä aikaa tuntuu kyllä aluksi hankalalta. Mutta vain aluksi. Huomiokykymme vähitellen tarkistuu, kunnes ohjeet painuvat veriin, kasvavat luontoon. Jokainen huolella suoritetta yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.