ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Askalonin hallitsevan ruhtinaan veljentyttären, nuoren <b>Delila</b> ruhtinattaren suvimaja. Huonetta valaisee himmeästipalava savilamppu. Vasemmalla kaksi ovea, perällä oikeassa yläkulmassa makuuhuoneen ovi, jonka verhojen aukeamasta kumottaa väkevä valaistus. Yö, syvä hiljaisuus.
DELILA (ilmestyy hennossa yöpuvussa oviverhojen aukeamaan, levottomasti taakseen katsellen. Sulkee varovasti verhot ja hiipii kiihtyneenä huoneeseen): Jo neljäs yö on kulumassa…
(Äänettömyys.)
Hän väistää! Jokaisen minun yritykseni hän väistää hymyillen! (Kiihtyen.)
Kuin uteliaalle lapselle hymyilee hän minulle!
(Lähtee kiivaasti kävelemään.)
(Seisahtuu hetken päästä syviin mietteisiin vaipuneena.)
Mikä on se avain, joka hänen salaisuutensa portit minulle vihdoinkin aukaisee? (Äänettömyys.) Tahdon! Tänä yönä sen avaimen tahdon!
(Lähtee haltioituneena kävelemään.)
(Mutta hänen askeleensa hidastuvat vähitellen ja hän seisahtuu taka-alalle, nojautuen erästä pylvästä vasten)
Niinkuin tahtoisin, enkä tahtoisi… Niinkuin vihaisin, enkä vihaisi…
(Äänettömyys.)
Niinkuin pelkäisin, niinkuin aavistaisin tästä jotakin … tuntematonta … selittämätöntä … irtipäästämätöntä…
(Äänettömyys.)
(Orjatar kurkistaa huoneensa ovelta. Delila ei huomaa häntä.)
ORJATAR (kuiskaa). Minun ruhtinattareni!
DELILA: Mitä?!
ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareni puheille.
DELILA (kiivaasti). Onko tämä aika!
ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareltani kahta sanaa.
DELILA. Huomenna!
ORJATAR (nöyrästi, mutta intohimoisesti). Älköön minun ruhtinattareni suuttuko — Astarten ylipappi rukoilee koko Filistean kansan nimessä juuri tänä hetkenä kahta sanaa.
(Kuohahtaa, mutta hillitsee itsensä. Katsahtaa levottomasti makuuhuoneeseen päin. Päättävästi.)
DELILA. Hän tulkoon!
(Tempaa istuimelta päällysvaipan, jonka kietoo ympärilleen,
rientää ovelle vastaan.)
YLIPAPPI (jolle Delila tekee varottavan liikkeen, kuiskaten). Anteeksi!
Enosi ruhtinas —
DELILA. Huomenna varhain olen ilmottava!
YLIPAPPI. Huomenna, ruhtinattareni? Enosi valvoo, Askalon odottaa, koko
Filistea valvoo ja odottaa —
DELILA (tuskautuneena). Näette. minäkin valvon!
YLIPAPPI. Astarten nimessä, yksi ainoa sana! Onko hän jo —
DELILA. En mitään voi tänä hetkenä ilmottaa. — Jättäkää minut!
YLIPAPPI. Ymmärrän, sinä Astarten siunattu… (Kumartaa nöyrästi, mutta pysähtyy oven luona, kiihkeä välke silmissään.) Oli minulla vielä muutakin, ruhtinattareni!
DELILA. Muutakin…?
YLIPAPPI (nostaa salaperäisesti kätensä). Tänä yönä se on tapahtuva, tyttäreni! Olen kysynyt jumalattarelta, jumalatar on vastannut —
DELILA. Mitä?!
YLIPAPPI (yhä salaperäisemmin). Olen uhrannut ennus-uhrin puolestasi. Uhri suitsi … papit rukoilivat… Sanoin. kansani tuskan ja toivon nimessä, jos se on tänä yönä täyttyvä, nouskoon hymy ihanille huulillesi. Vedin ennusvaatteen kasvoiltani, katso: jumalatar hymyili —
DELILA. Onko se mahdollista?
YLIPAPPI. Jumalatar on hymyillyt! Tänä yönä Israel syöstään takaisin korpiinsa! Tänä yönä Filistea kohoaa Kaanaan valtiaaksi! Tänä yönä Astarte nousee Dagonin istuimelle! (Huomaa levottomuutta Delilan kasvoilla.) Anteeksi, tyttäreni! Käy loppuun saattamaan sankaritekosi, josta maine on vierivä vetten yli Egyptiin, virtoja myöten Eufratin maille, josta —
DELILA. Kyllin! (Ankarasti.) Älköön kukaan häiritkö minua tämän enempi.
YLIPAPPI. Suutelen vaippasi lievettä, sinä Filistean ylpeys!
(Menee.)
DELILA (käy mietteissään Astartea kuvailevan kannatinpylvään eteen.) Oletko sinä todellakin hymyillyt…? (Ojentaa kätensä.) Hymyile minullekin, jumalatar! Näytä minulle se merkki! (Äänettömyys) Oh! (Kääntyy makuuhuoneeseen päin, kuuntelee. — Kiihtyen.) Tänä yönä, tänä yönä, sanotte te! Mitä te tiedätte tästä yöstä…? (Käy kuohuvana oikealle, jossa on kahdesta rinnakkain lepäävästä pantterista muodostettu divaani. Heittää vaippansa divaanille ja vaipuu vähitellen itsekin, tuijottaen pantterien päiden ylitse pelottavin katsein.) Minä seison kuin arvotuksen edessä… (Äänettömyys.) Vihaan! Sinun salaisuuttasi! Sinun askeltesi väkevyyttä! Sinun hiustesi leikkiä! Sinun ylimielistä hymyäsi! (Äänettömyys.) Tänä yönä minä otan minun sieluni minun käteeni ja vaadin sinun sielusi minun oman sieluni hinnalla…
(Äänettömyys.)
ÄÄNI (makuuhuoneesta). Delila! — Delila!
DELILA (kavahtaa ylös ja rientää ääntä kohti, mutta kääntyy takaisin heittäytyen syvässä mielenkuohussa divaanille)
SIMSON (ilmautuu makuuhuoneen ovelle). Minne karkasit sinä, Delila?
DELILA (yhä entisellään.)
SIMSON. Vastaa minulle! Missä piilet sinä? (Huomaa Delilan) Ah! (Rientää luo, vaan pysähtyy äkkiä.) Mitä?!
DELILA (vaikenee.)
SIMSON. Mitä tämä merkitsee? (Katselee häntä.) Mutta ihana sinä olet! Huumaava yrtti, pyörryttävä hulluus olet sinä! (Koskettaa hurmautuneena häntä olkapäähän.) Miksi pakenit, Delila!
DELILA (vaikenee yhä).
SIMSON. Et vastaa…?
DELILA (värähtäen). Kysy Simsonilta — hän sen tietää!
SIMSON. Sinun äänesi vapisee?! (Istahtaa.) Mitä minä tiedän? Hetken, jolloin käsivarrellani lepäsi ihanin ihmislapsista. Toisen hetken, jolloin minun sydämeni heräsi, ja minun iloni oli paennut minun luotani. Kolmannen hetken, jolloin minä löydän hänet kuin vuorikauriin kallion rotkosta, enkä tiedä miksi hän lymyy. — Vastaa minulle, Delila!
DELILA (kuin ennen). Kysy Danin jalopeuralta — hän sen tietää!
SIMSON. Niin, jalopeura minä tahdon olla! Nuori jalopeura, joka tietää saaliinsa, ja saaliinsa tempaa! (Tarttuu häneen väkevästi ja kohottaa istualle, mutta Delila painautuu itsepintaisesti takaisin.) Mitä?! (Kohottaa hänen päätään.) Sinulla on kyyneleet ihanissa silmissäsi! (Heltyen.) Miksi? Minä rukoilen sinua!
DELILA. Kysy Danin jalopeuralta, miksi hänen huulensa vuotavat rakkautta, mutta hänen sydämensä on kaukana!
SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila!
DELILA (yhä intohimoisemmin). Kysy Danin jalopeuralta, miksi hän rakastaa salaisuuttansa enempi kuin minua!
SIMSON (nousee). Taasko? Yhäkö sinä vaivaat sieluasi tuolla päähänpistollasi? Ja minun sieluani sinun sielusi kanssa.
DELILA (yhä itsepintaisemmin). Kolme yötä olet sinä minua pettänyt. Tämä on neljäs!
SIMSON. Pettänyt! Sinua? (Äkkiä synkistyen.) Minäkin voisin sanoa: kolme yötä sinä olet minua pettänyt, Delila!
DELILA (ponnahtaa tyrmistyneenä istualleen). Minä?!
SIMSON (syytöstään lieventäen). Niin, sinä, Filistean tuhatoikkuinen ihme! Kolme yötä sinä olet ollut minulle niinkuin huumaava yrttitarha. Mutta kolme yötä sinä olet samalla ollut niinkuin oikullinen lapsi, joka kaivaa ruusun ja liljan sormillansa etsien kukoistuksen salaisuutta.
DELILA (nauraa rauhottuen). Kukkasistako sinä puhut, Danin sankari? — Olkoon niin! Kolme yötä sinä olet levännyt minun puutarhassani, jonka muurin ylitse ei yhdenkään miehen ajatus ole tähän saakka uskaltanut. Kolme yötä sinä olet levännyt minun puitteni varjossa, mutta et niinkuin sankari, vaan niinkuin vakooja, sillä sen tietää Israel ja sen tietää Filistea: sinä kannat salaisuutta sydämessäsi!
SIMSON (uudelleen synkistyen). Sinä et tiedä, Delila, mitä puhut! Kolme yötä minä itse —
DELILA. Kolme yötä sinä olet levännyt minun käsivarrellani niinkuin
Israelin vakooja! (Kohoaa ylemmäksi.) Minä halveksin sinua!
SIMSON. Delila!
DELILA (kohoaa yhä ylemmäksi). Älä lähene minua!
SIMSON (harmistuen). Totisesti! Minä joudun narriksi naisen edessä. Kolme yötä minä olen hänen tähtensä unhottanut minun tehtäväni salaisuuden, neljäntenä hän sanoo minua vakoojaksi.
DELILA (jännittyneenä). Sinun tehtäväsi — —? (Pidättyy äkkiä, kääntyen ivallisena poispäin.) Sinun tehtäväsi salaisuuden!
SIMSON (tulistuen). Mitä?! Minä luulin sen naisen olevan ylpeän, että minun rakkauteni häneen on ollut niinkuin hulluus — sen sijaan hän pilkkaa minua!
DELILA. Ja minä luulin sen naisen, joka on unhottanut heimonsa ja sukunsa ja syttynyt mieheen, joka on tehnyt hänen kansallensa pahaa enempi kuin Israel kaikkena elinaikanansa — minä luulin sen naisen olevan yhden pikku salaisuuden arvoisen!
SIMSON (yhä enemmän tulistuen). 'Pikku salaisuuden?'
DELILA. Ei ainakaan suuremman kuin että minun korvani sen kestäisivät!
SIMSON (ylpeydenpuuskan tempaamana). Hyvä! Niinpä saakoot sinun korvasi kuulla tämän minun pikku salaisuuteni — ymmärtääksesi etten minä tullut Filisteaan istuakseni naisen jaloissa, vaikka niin on käynyt.
DELILA (lauhtuneesta). Ah, Simson!
SIMSON. Kuule sitten! Kaksikymmentä ajastaikaa on sinun kansasi vaivannut Israelia. Kaksikymmentä kertaa olen minä heidät lyönyt, mutta en koskaan perinjuurin, vaikka minulla olisi siihen voimaa ollut —
DELILA. Miksi olet vihamiestäsi säästänyt, Simson?
SIMSON. Älä kysy, kiitä Filistean jumalia että niin on ollut! — Tänä vuonna kokoontuivat Danin vanhimmat ja sanoivat: katso, nisuvainiot vaalenevat ja viinamäet ovat jo rypäleillänsä. Pitääkö meidän yhä oleman Filistean tallattavana? Nouse Simson, sinä sankariksi syntynyt —
DELILA (jännittyneenä). Sankariksi syntynyt…?
SIMSON (väistäen). Sankariksi syntynyt sanoo minun kansani väkevistänsä. — Nouse Simson! sanoivat he. Dan on antava viisituhatta miekanvetävätä, idänpuolelta Jordania tulevat karjanpaimenet keihäinensä. Totisesti sanoin minä, minä nousen!
DELILA. Sitten…? — Istu, Simson, minun luokseni.
SIMSON. Sitten he laittoivat minulle pidot. Mutta kun juhla oli ylimmillänsä, sanoin minä: kuulkaa minua, Danin miehet! Minä en rakasta verenvuodatusta. Sallikaa minä ensin käyn Askalonin ruhtinaan tykö —
DELILA. Niinkö…?
SIMSON. — Ja sanon hänelle: näin on asia, tehkäämme luja liitto asuaksemme kukin rajaimme piirissä. Ellei se teille kelpaa, kolmen päivän päästä minä teidät lyön niinkuin akanat tuuleen!
DELILA. Ah! — Mitä sanoivat he?
SIMSON. Toiset sanoivat: ei kelpaa; toiset: Mene! Minä sanoin: minä menen, ja neljän päivän päästä minä palaan teidän tykönne, ja joko minulla on liiton taulu mukanani, taikka on minun miekkani vedetty.
DELILA. Sitten? — Sinun salaisuutesi, Simson?
SIMSON. Minun salaisuuteni?! Sen sinä juuri kuulit. Minun tehtäväni salaisuuden ja minun rakkauteni hulluuden.
DELILA. Eikö ole sinulla mitään tähän lisättävää, Simson?
SIMSON. Ei!
DELILA. Kolme yötä sinä olet minun edessäni teeskennellyt, tämä oli neljäs! Käy kansasi ja tehtäväsi tykö; en tahdo sinua kauemmin pidättää.
SIMSON. Mitä?!
DELILA. Sinulle, Danin sankarille, minä uhrasin ylpeyteni ja rakkauteni; sinun sankarinsalaisuuttasi minä olen kysynyt, ja sinä kerrot minulle Danin taruja!
SIMSON (kiivaasti). Taruja?!
DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Gazan portin hän kantoi vuoren kukkulalle, haarniskoitut sotamiehet pakenevat hänen edessänsä, köydet katkeavat hänen käsissänsä; tyttäret, joiden isän hän on surmannut, syttyvät rakkauteen hänet nähdessään — minä kysyn sankarin salaisuutta!
SIMSON. Ja vaikka minä sanoisin sen kymmenesti, sinä et kuitenkaan sitä ymmärtäisi.
DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Askalonissa hän kiemurtelee — naisen edessä!
SIMSON. Kiemurtelee?!
DELILA. Kiemurtelee — teeskentelee — viisastelee!
SIMSON (ryntää ylös). Kautta Ekronin pyhän tammen, minä olen antanut Filistean hiirten hyppiä liian kauan Danin varpaille! Jehova tehköön minulle sen ja sen, ellen minä ennen aamua anna heille uutta nimeä Lehin sijaan ja tuhannen miehen sijaan kahta tuhatta. — Sinä olet kuuleva minusta ennenkuin vuoteeltasi nouset!
DELILA (hätääntyen). Mitä?! Eikö Danin jalopeura leikkiä ymmärräkään?
SIMSON (ottaa vaippansa ja alkaa pukeutua). Ei! Sillä minun sydämeni kuohuu Danin tähden ja minun pitkän toimettomuuteni tähden, joka on saattanut minut hempeäksi kuin naisen.
DELILA (hymyillen). Etkä kuitenkaan ymmärrä naista… Simson! Etkö ymmärrä, että minun rakkauteni sinuun on niinkuin erämaan polttava aurinko, kunnes minä saan sinut kokonansa.
SIMSON (sitoo miekan vyölleen). Kolme päivää minä olen ollut sinun.
Huomisesta olen Danin ja Israelin!
DELILA. Ei, Simson. — Älä mene. — Ei vielä. — Huomisesta sinä olet minun. — Vihaan Dania, vihaan Israelia, vihaan Filisteaa! — Tule minun luokseni, ja minä olen sanova sinulle minun sieluni kaipauksen.
SIMSON. Minä kuulen.
DELILA (ojentaa kätensä). Tule minun luokseni! — Tule! — Minä olen sanova sen kuin huokauksen sinun korvaasi… (Simson lähenee epäröiden.) Niin, Simson… Ah niin… (Tarttuu hymyillen hänen miekkaansa.) Mitä? Miekka kupeella? Naisen edessä! (Riisuu miekan ja laskee sen pöydälle divaanin viereen.) Istu minun luokseni! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Etkö ymmärrä: tämä käsivarsi on minun, nämä ihanat hiukset ovat minun — — Miksi väistät, Simson? Ne ovat minun, nämä ihanat hiukset, joiden vertaa ei ole Israelissa eikä Filisteassa! Mutta, kuule, sinun sydämesi ei ole minun. Ja mitä välitän minä muusta!
SIMSON (ravistaa päänsä vapaaksi). Ei! Tämä käsivarsi on Danin! — Nämä hiukset ovat minun! — Mutta sydämeni olet sinä vienyt.
DELILA. Niin sanot sinä, Simson, vaan et ole sinä tähän hetkeen saakka antanut minulle todistusta siitä.
SIMSON. Enkö minä itse ole todistuksena tässä? — Kautta Gideonin miekan: sano ja minä olen antava uuden!
DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson…? Tänä yönä minä sen tahdon!
SIMSON (tuskitellen). Sinä vaivaat minun sieluani kuolemaan saakka! En taida minä sitä sanoa.
DELILA. Kautta Gideonin miekan!
SIMSON. Kautta Gideonin miekan: vaikka minä voisin sen nostaa tuohon kämmenelleni, sinä et kuitenkaan ymmärtäisi sankarin salaisuutta, sillä hän ei taida sitä itsekään selittää.
(Pitkä äänettömyys, jonka aikana Delila katselee häntä tutkien.)
DELILA (osanottavaksi heltyen). Eikö itsekään…? Miksi et sitä ennen sanonut, Simson?… Väärin kiusasin minä sinua… Kuinka voisikaan … semmoista … jota ei itsekään… (Painautuu värähtäen hänen rintaansa vasten.) Katso, minä väärin epäilin … ettei sinun sielusi olisi minun sieluni kanssa…
SIMSON. Ihmeellinen olet sinä, Delila! Niinkuin yrttitarha auringon noustessa olet sinä: kylmä ja lämmin samalla hetkellä! (Äänettömyys. Äkkiä heltyneenä.) Samoin on sankarin salaisuus. Niinkuin kaksiteräinen miekka on se!
DELILA. Niinkuin kaksiteräinen miekka! (Varovasti.) Hänen voimansa,
Simson…?
SIMSON (hymyillen). Sitäkö sinäkin kyselet, Filistean tytär?
DELILA (lapsellisesti). Sitä, Simson…
SIMSON (väkevästi). Ei, Delila, ei ole sankarilla muuta voiman salaisuutta kuin hänen uskonsa. Hän lyö tuhannen miestä, sillä hän uskoo sen tekevänsä. Hän menestyy kaikessa, sillä hän tekee kaikki sydämestänsä. Hän syöksyy taisteluun ruumiinensa sieluinensa. Hän jättää pidot sitoaksensa kerjäläisen jalan. Varas ei häneltä varasta. Valehtelija puhuu totta hänen edessänsä. Nainen, joka hänet ensi kerran näkee, ojentaa kätensä sanoen: veljeni, minä olen kauan sinua odottanut.
DELILA. Totta, Simson! — Mutta hänen uskonsa salaisuus…?
SIMSON (ylpeästi). Se että hän tietää syntyneensä suuriin tehtäviin, ja ettei kukaan taida sitä uskoa häneltä riistää!
DELILA. Eikö kukaan? (Miettii silmänräpäyksen.) Jos joku haavoittaisi hänet?
SIMSON. Ei ole sitä syntynyt!
DELILA (hiljaa). Jos joku — pettäisi hänet, Simson?
SIMSON. Pettäisi! (Ylimielisesti nauraen.) Ah, Delila! Ei ole sitäkään syntynyt. Sillä hänen sielunsa on puhdas ja vilpitön, ei ole kenelläkään sydäntä häntä kavaltaa.
DELILA (Simsonin naurun kiihottamana). Mutta jos olisi…?
SIMSON. Kuin koiralle kääntäisin minä hänelle selkäni ja minun ylenkatseeni polttaisi hänen sieluansa hamaan kuolemaan saakka, että hän petti sankarin!
DELILA. Niinkö…? —
(Äänettömyys.)
SIMSON (taas hymyillen). Ei, Delila, ei ole sitä ihmistä syntynyt, joka voisi riistää sankarilta hänen uskoansa! Sillä hän on yksin maailmassa — ei pääse kukaan hänen sieluansa lähelle.
DELILA (värähtäen). Eikö sekään, joka oman sielunsa uhalla häntä rakastaa?
SIMSON. Ei kukaan! Ei ole sankarilla isää, ei äitiä, ei veljiä, ei sisaria — ei muuta paitsi oma itsensä.
DELILA (kiinteästi). Eikö ketään…?
SIMSON. Ei! Niinkuin taivaan tuuli on hän, tänään täällä, huomenna tuolla. (Synkistyen.) Ei kukaan häntä ymmärrä … ei kenkään tiedä hänen sielunsa polttoa…
DELILA (yhä kiihkeämmin). Mutta jos tahtoo ymmärtää? Jos joku tahtoo?
SIMSON (torjuen). Ei ei, Delila! En saata minä sanoa sen enempää. (Äänettömyys.) Anna hetken kulua, niinkuin minä annan. En kysy minä sinulta kuka olet, mistä tulet ja kuhunka menet. En kysy minä mitä huomenna, mitä seuraavana huomenna. (Äkkiä rajusti.) Sillä sankari syöksyy niinkuin Jordan jyrkänteiltänsä, kysymättä mihinkä hän joutuu!
DELILA. Mikä sinun tuli, Simson…? En ymmärrä minä —
SIMSON (häntä kuulematta, synkän ahdistuksen valtaamana). Vasta tänä yönä minä teidät ymmärrän! Totta olette te isät laulaneet. Elämä on lähde ja nainen on käärme, joka sitä vartioi. Manalan syvyyksiin sen lähteen suonet ulottuvat, ja vaikka sankari sen tietää, niin kuitenkin hän tempaa käärmeeltä kultaisen pikarin ja siitä lähteestä juopi!
DELILA (kavahtaen). Mitä sinä tarkotat, Simson…?
SIMSON (kuin havahtuen). Oletko levoton, armaani? — Ah Delila! Raskas on sankarin sielu ja hänen rakkautensa on niinkuin kuluttava tuli. (Ottaa häntä kädestä.) Katso, tämä on se sankarin salaisuus, jota ei hän taida itsekään selittää. Näin sanoo joku minulle tänä hetkenä: nouse Simson, mene kauas ja vahvista itsesi yksinäisyydessäsi! Ja taas sanoo minulle toinen: olisiko sankari lapsi!
DELILA (jännityksestä vavisten). Vain puolittain ymmärrän minä sinua…
(Hellästi.) Miksi et mene? Sano se minulle, Simson!
SIMSON. Siksi että sinä ilmestyit minun tielleni niinkuin tähdenlento pimeässä yössä ja sait minun pysähtymään kulussani. — Mutta huomenna minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!
DELILA. Huomenna?!
SIMSON. Huomenna.
DELILA. Sinä siis menet, Simson…?
SIMSON. Niin totta kuin Jehova on Irsaelin jumala, huomenna minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!
(Syvä äänettömyys.)
DELILA (kuin itsekseen). Niinkö olin minä Danin sankarille kuin tähdenlento, joka kestää ainoastaan silmänräpäyksen tai kaksi?
SIMSON. Ei, Delila, minä palaan. Päivän tai kahden kuluttua minä palaan ja sammutan minun sieluni toisen polton.
DELILA (kuin edellä). Niinkuin tähdenlento olin minä Danin sankarille…
SIMSON. Miksi etsit syytä minua vastaan, sinä Filistean ihme! Eikö minun sydämeni värise sinun edessäsi niinkuin tuntemattoman edessä? Etkö sinä ole minulle niinkuin erämaan etäisyys, jossa sielu etsii näkymättömiä iltaruskon salaperäisessä palossa?
DELILA (kuin edellä). Enkä kuitenkaan voi sinua pidättää päivää taikka kahta…
SIMSON. Minä palaan, sinä ihmeellisin kaikista ihmeistä! — Ah, Delila! Satoja olen minä nähnyt naisia, mutta en ketään niinkuin sinä. Sillä sinä olet niinkuin puutarha muurin takana, joka saa sielun himoitsemaan luvattomia. Ja taas olet sinä niinkuin rautapaita, kylmä ja kirkas niinkuin päämiehen rautapaita, johon ainoastaan sankarit uskaltavat miekkansa iskeä. — Delila! Mikä sinun on, Delila?
DELILA (on vaipunut suulleen ja itkee).
SIMSON. Mitä…? Sinun olkapääsi värisevät — sinun olkapääsi, jotka ovat niinkuin granaattiomenat iltatuulen värinässä. Delila?
DELILA (ei vastaa).
SIMSON. Sinä itket?! Kautta Jehovan: en ymmärrä minä sinua!
DELILA (nyyhkyttää yhä rajummin).
SIMSON. Sinä kyselet salaisuutta, ja itse sinä olet ihmeellisin salaisuus. — Puhu minulle, Delila!
DELILA (kuin edellä). Sanoja, sanoja on sankarin rakkaus…
SIMSON (torjuen). Sanoja!!
DELILA. Hän visusti salaa sen, jota paitsi minun sieluni nääntyy…
SIMSON. Sinä saatat minut epätoivoon! Enkö minä juuri —
DELILA. Minun sieluni nääntyy … minun sieluni nääntyy.
(Vaipuu taas itkuun, Simsonin katsellessa neuvottomana.)
SIMSON (lähenee). Delila! En voi minä nähdä sinun itkevän…
DELILA (väistää). Älä koske minuun! — Minun sieluni nääntyy.
(Nyyhkyttää yhä rajummin.)
SIMSON (avuttomasti). Kuule minua, Delila! — Totisesti — olisinko minä jotakin unhottanut? — Kohota kasvosi, ja minä koetan muistella…
DELILA (yhä itsepintaisemmin). En usko minä sankarin sanoja…
SIMSON. Delila! Et ymmärrä sinä minua, Delila. Katso — totisesti — varmaan minä olen jotakin salannut. Mutta — katso — se ei ole minun salaisuuteni…
DELILA (tuskin voiden itseään hillitä). Sinun?! Kenenkä se olisi…?
SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen). Se on minun äitini salaisuus.
DELILA (kohoutuen). Sinun äitisi?!
SIMSON. Minun äitini, joka on minun sydämelleni rakas. Siksi minä rukoilen: älä vaadi minua tekemään syntiä.
DELILA (hilliytyen). Minä ymmärrän, Danin sankari…
(Äkkiä hellästi.)
Sinun äitisi, Simson! — Miksi et koskaan ole kertonut minulle äidistäsi? — Oletko sinä hänelle rakas?
SIMSON. Olenko minä äidilleni rakas?! Ah Delila — minä olen äitini ainoa lapsi!
DELILA. Ja senkin sinä olet minulta salannut! (Yhä hellemmin.) Kerro,
Simson, kerro minulle enemmän äidistäsi!
SIMSON (epäröiden). En ole minä tähän päivään saakka kertonut kenellekään minun äitini tarinaa…
DELILA. Onko sinun äidistäsi tarina?!
SIMSON. On, Delila!
DELILA. Ah! (Laskeutuu hyväillen lattialle hänen polveansa vasten). Kuin lapsi istun minä sinun jalkaisi juuressa ja kuuntelen sinun äitisi tarinaa.
(Äänettömyys.)
SIMSON. Totisesti … en voi minä olla sitä sinulle kertomatta … sillä ihmeellinen on minun äitini tarina…
DELILA. Kerro, kerro, Simson!
SIMSON. Katso: hedelmätön oli minun äitini ja koko minun isäni huone katsoi häntä ylön. Ja kun oli kulunut kymmenen vuotta, sanoivat he isälleni: Hylkää hänet, ei voi hän antaa sinulle perillistä. Mutta minun äitini rukoili: odota vielä vuosi taikka kaksi. Minun isäni sanoi: Minä odotan —
DELILA (jännittyen). Mitä tapahtui sitten äidillesi?
SIMSON. Sitten minun äitini nousi ja sanoi minun isälleni: Satuloitse minulle aasi, mutta älä kysy sen enempää. Ja hän otti ainoastaan vähän paahdettuja tähkiä ja pienen leilin vettä mukaansa sanoen: ennenkuin minä olen nämä loppuun kuluttanut, minä palaan sinun tykösi, taikka en minä palaa ensinkään!
DELILA (hurmautuneena). Minä rakastan sinun äitiäsi niiden sanojen tähden! — Minne läksi hän?
SIMSON. Ekronin pyhään ennuspaikkaan kulki minun äitini tie. Ja kun hän neljäntenä päivänä näki jumalan tammen edessänsä, niin hän lankesi maahan ja sytytti polttouhrin. Ja kun hän nosti silmänsä: katso polttouhrin liekissä näkyi enkeli —
DELILA. Näkikö sinun äitisi enkelin?!
SIMSON. Jehovan enkelin, joka sanoi: sinun toivomuksesi on täyttyvä,
Manoan emäntä, ja Danin toivomukset sinun omien toivomustesi kanssa.
Silloin minun äitini valtasi vavistus —
DELILA (kiirehtien). Sitten? Mitä vielä sanoi enkeli?
SIMSON. Ei sanonut hän sen enempää, sillä minun äitini ymmärsi siitä kaikki. Ja kun hän taas uskalsi nostaa silmänsä, oli enkeli kadonnut, mutta minun äitini teki — —
(Vaikenee äkkiä.)
DELILA (jännityksestä väristen). Mitä teki sinun äitisi, Simson…?
SIMSON (lyhyesti). Minun äitini teki sydämessänsä lupauksen, mutta sen lupauksen ei pidä tuleman minun huulteni yli! Minun äitini tarina on päättynyt.
(Äänettömyys.)
DELILA (kuin itsekseen haaveillen). Ihmeellinen oli sinun äitisi tarina… Ja mitä enemmän sinä kerrot, sitä ihmeellisemmäksi sinun oma tarinasi muuttuu minun silmissäni… Minkä ihanan lupauksen mahtoikaan sinun äitisi tehdä…?
SIMSON. Ei ei, Delila! En voi minä sitä kertoa, sillä se on minun äitini perintö ja minulle pyhä.
DELILA (närkästyneesti). Minä ymmärrän: sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin ketään muuta. Ja siinä sinä teet oikein.
SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila, ja sen sinä itse tiedät! Jos sinä sanoisit, että minä rakastan äitiäni enemmän kuin yksikään poika Israelissa, niin sinä puhuisit totta. Ja jos sinä sanoisit, että minä rakastan Delilaa enemmän kuin yksikään mies Filisteassa tai Israelissa rakastaa naista, niin sinä puhuisit totta. Mutta minun äitini lupauksen pyhyyttä et sinä ymmärrä.
DELILA (yhä närkästyneenä). En! Totisesti! Minä en ymmärrä!
SIMSON. Sinun täytyy, Delila! (Avomielisesti.) Katso. synkkä on sankarin polku; tänäpänä hänen askeleensa vievät korkeuksiin, huomenna syvyyksiin. Mutta kun minä muistan minun äitini perinnön, taas olen minä Danin sankari nuori ja puhdas, ja minun käsivarteni vahvistuu.
DELILA (äärimmilleen jännittyneenä). Minä ymmärrän, minä ymmärrän… (Äänettömyys). Minä ymmärrän, enkä tahdo sen enempää kuulla… (Alkaa hellästi hyväillä). Vain yksi on minun haluni: rakastaa sinua niinkuin sinun äitisi!
SIMSON. Ah, Delila! Se sana oli minulle suloisempi kuin kaikki, mitä sinä olet tähän asti sanonut.
DELILA (yhä hellemmin). Vielä enemmän tahdon minä sinua rakastaa, sillä minä olen Filistean tytär! Minä rakastan sinua niinkuin se, joka ensin on vihannut ja nyt rakastaa — niinkuin … niinkuin elämänveden käärme, jonka kultaista pikaria tuhannet tavottivat, mutta yksi ainoa sai! (Hyväilee häntä hulluuttavan intohimoisesti). Kuulitko, Simson?
SIMSON. Delila, Delila! Ei ole sinun vertaistasi auringon alla. (Vaipuu
hänen syliinsä). Kuin huumaavaa myrhaa hengitän minä sinua, sinä
Filistean tuhattuoksuinen yrtti, niin että minun ohimoitani pakottaa.
Mitä olisi minun elämäni ilman sinun rakkauttasi? Mitä on Dan, ja mitä
Israel! — Anna minun levätä ja unhottaa kuka minä olen.
DELILA. Lepää, Danin jalopeura!
(Hyväilee hiljaa, katsellen häntä tutkivasti. Hetkisen päästä.)
Oletko sinä nyt onnellinen, Danin sankari…?
SIMSON. Jos minun onneeni jotakin lisättäisiin, totisesti: minä kuolisin.
DELILA (kuin uneen uinutellen). Lepää Danin jalopeura, lepää!
(Katselee häntä säihkyvin silmin, ankarasti ajatellen.
Hänen katseessaan välähtää päätös ja hän painautuu lepäämään.)
SIMSON (hetkisen kuluttua). Miksi et puhu minulle, Delila?
DELILA (ei vastaa, mutta hänen huulillaan värehtii salattu hymy).
SIMSON. Delila! Miksi et vastaa, Delila?
DELILA (kuin havahtuen). Sanoitko jotakin, Simson…?
SIMSON. Sanoin. Minun korvani ovat tottuneet sinun ääneesi niinkuin harpun ääneen. — Mitä ajattelit sinä niin ankarasti, Delila?
DELILA. Minä? Ah, en mitään…
SIMSON. Sinä ajattelit. Sano se minulle!
DELILA (kainostellen). Kuinka kehtaisin minä kertoa sankarille lapsen haaveita…
SIMSON (yhä uteliaammin). Sinun täytyy, Delila!
DELILA. Täytyykö minun?… Katso, Simson. — Ah, kuinka minua kainostuttaa! — Katso, kun minä kuulin sinun äitisi tarinan, teki se minuun niin ihmeellisen — — Ei, en saata minä jatkaa!
SIMSON (lapsellisen riemuisesti). Minun äitini tarinastako sinä haaveilit? Ja minun äitini poika ei saisi sitä kuulla! Jatka, Delila!
DELILA (salaperäisesti). Katso — minä olin olevinani niinkuin sinun äitisi — nuori ja väkevä — mutta minä olin, niinkuin sinun äitisikin — hedelmätön…
SIMSON. Ah, Delila! Kerro, kerro!
DELILA. Ja minä läksin niinkuin sinun äitisi toivioretkelle, ja minäkin näin enkelin… Mutta kun minä onneni huumauksessa tahdoin tehdä lupauksen, niin minä jouduin hämilleni enkä tietänyt mitä lupaisin. — Juuri silloin sinä herätit minut…
SIMSON. Jospa minä olisin aavistanut — — Jatka, Delila, unelmasi loppuun, ja kerro sitten minulle lupauksesi!
DELILA (kuin ankarasti miettien). En saa minä unelmastani enää kiinni!… Mitä minä lupaisinkaan?… Suurta ja korkeata…?
SIMSON (kuin leikiten). Jospa minä voisin sinua auttaa?
DELILA. Simson!! (Hyväillen). Kuinka sinä olet hyvä, Simson! — Sano, mitä minä lupaisin!
SIMSON. Mitä toivot sinä pojasta? — Sen mukaan on lupaus.
DELILA. Ah! (Hilliytyen) Tietysti, tietysti. Mitäkö minä hänestä toivon?
Suurta, väkevää sankaria, sellaista kuin — etkö arvaa, Simson…?
SIMSON (Hymyillen). Kuinka minä voisin sinun sydämesi arvata!
DELILA. Sellaista kuin (kietoo käsivartensa hänen kaulaansa) — ah, sinä Danin sankari! — Mutta mitä minä lupaisin, että hänestä tulisi sellainen?
SIMSON (lloaan hilliten). Jospa — jospa lupaisit syntymästä saakka pestä hänet väkevien yrttien mehuissa, voidella hänen jäsenensä parhaimmilla Filistean voiteilla?
DELILA (epätietoisena). Niinkö…? — (Katsahtaa Simsonin silmiin). Ei,
Simson, ei riitä! Jotain ihmeellistä, suurta ja vaikeata… Neuvo minua,
Danin sankari, suuri ja ihmeellinen!
SIMSON (jonka on vaikea hillitä itseään, kuin leikiten). Ihmeellistä … suurta … ja vaikeata…? Anna, kun minä ajattelen… (Miettii ristiriitaisena. Kohoutuu äkkiä.) Mitä! Kuulitko?
DELILA (joka on myöskin kuullut, kiihtyneenä). En, en mitään kuullut. —
Simson! Minä näen sinun silmistäsi, sinä olet sen löytänyt!
SIMSON. Jospa … minä ajattelen että jospa… (Kohoaa taas) Aivan varmasti!
DELILA (yhä kiihkeämmin). Ei, ei ole ketään. Se on jo sinun huulillasi … minä jo aavistan…
SIMSON (levottomana). Jos tekisit pyhän lupauksen, että viiniä ja väkevätä juomaa… (Huomaa orjattaren ovessa). Orjatar!
ORJATAR. Minun ruhtinattareni!
DELILA (kiivaasti). Mene! (Kiihkeästi Simsonia hyväillen). Viiniä ja väkevätä juomaa… Mitä? Pesenkö minä? Voitelenko? Simson, Simson!
SIMSON (kohoten). Ei pidä tuleman hänen huultensa yli. (Orjattareen kääntyen). Mitä?
DELILA (hämmentyneenä). Hänen huultensa yli … hänen huultensa yli..?
(Ymmärtää. Riemullisesti.) Ikuisesti olen minä sinulle kiitollinen,
Simson! (Orjattarelle). En ole sinua kutsunut!
(Viittaa menemään.)
ORJATAR. Joukko Danin miehiä, minun ruhtinattareni!
SIMSON (hämmentyneenä). Danin miehiä!?
DELILA (hämmästyneenä). Danin miehiä!!
ORJATAR. Olen koettanut estää —
SIMSON. Mitä tahtovat he täältä?
ORJATAR. Danin sankaria kysyvät he.
DELILA (kiivaasti). Ei, ei! Tulkoot huomenna!
ORJATAR. Eivät tottele. Tänä yönä, tällä hetkellä sanovat he.
SIMSON (kiihtyen). He uskaltavat!
DELILA. Heidän täytyy mennä, Simson! Minä olen puhutteleva heitä.
SIMSON (raivostuen). Ei! He tulkoot! Minä itse olen heille sanova, niin että heidän pitää tietämän ja ymmärtämän!
DELILA. Mahdotonta! (Orjattarelle). Sano: Danin sankari ei ole täällä.
SIMSON (yhä enemmän raivostuen). Minä olen täällä! He tulkoot!
DELILA. Kuule minua, Simson! Tämä ainoa kerta! Katso minua…
SIMSON (osottaa makuukammioon). Mene! (Orjattarelle). He tulkoot — heti — tällä hetkellä!
DELILA Ah, Simson, Simson!
(Rientää kammioon päin mutta pysähtyy, tempaa päällysvaipan, jonka
kietoo ympärilleen, jää kiihottuneena ja hämmentyneenä odottamaan.)
(Orjatar avaa taemman sivuoven. Viisi vanhaa miestä astuu sisään.
Kumartavat.)
SIMSON (kiivaasti). Mitä tahdotte?
ENSIMÄINEN DANIN MIES (kumartuen). Israelin jumalan rauha! Anna meille — —
SIMSON (katkaisten). Asianne!
ENSIMÄINEN DANIN MIES (rauhallisesti). Tämä on palvelijaisi asia. Näin sanoi Simson lähtiessänsä: neljän päivän päästä minä palaan, ja joko minulla on liiton taulu mukanani taikka —
SIMSON (kiihtyen). Entä sitten…?
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Katso: kahdeksan päivää on siitä kulunut —
SIMSON. Entä sitten?!
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Entä sitten?! (Värähtäen). Onko Israelin ahdistus Simsonille unennäköä? Eivätkö nisuvainiomme ole juuri leikatut, mutta Filistean kylissä käy suhina niinkuin metsäsirkkain joukossa ennenkuin he lentoon lähtevät.
SIMSON (ivaten). Neljäkymmentä ajastaikaa ovat teidän miekkanne ruostuneet huotrissansa. Jos teillä nyt on senkaltainen kiire, niin astukoon joukostanne se, joka tuntee itsensä kutsutuksi, ja johtakoon! En kadehdi minä hänen sankaritekojansa! (Kääntyy poispäin). Menkää!
ENSIMÄINEN DANIN MIES (katsahtaa kysyvästi toisiin).
TOINEN DANIN MIES. Täällä on myös Asserista ja Naftalista miehiä, ja vuorilaidunten miehiä Jordanin tuoltapuolen!
SIMSON (ivallisesti). No, mikä vuorilla on hätänä?
JORDANIN MIES (hillitsee itsensä. Painavasti). Tämä on meidän hätämme: idän pojat hiovat taas miekkojansa!
NAFTALIN MIES. Ja tämä on meidän rukouksemme Asserin ja Naftalin rajoilta: niinkuin maamies odottaa talvisadetta, joka mullan kostuttaa ja elävänveden lähteet kuohuttaa, niin odotamme me sinun nousuasi, Danin väkevä!
SIMSON (kiihtyen). Ja sen todistukseksi te juoksette minun jälessäni niinkuin karanneen vohlan jälessä!
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Älä kiivastu, Simson! Israelin ahdistus on moninaisempi kuin luulet. (Syvästi liikutettuna). Kuule. Astarten huoruus tunkeutuu niinkuin rutto kansasi keskuuteen! Herran kansa kuihtuu, ei ole hän koskaan Kaanaata hallitseva. Israel kuihtuu…
TOINEN DANIN MIES. Israel kuihtuu…
MUUT. Israel kuihtuu…
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Herran valittu kansa kuihtuu, Simson! Vaimot olivat isäimme ilo ja monet lapset heidän väkevyytensä pakanain keskellä. Katso ja kuule! Mizpaan on pystytetty porttojumalattaren patsas. Sinne juoksevat kansasi nuoret miehet heidän himotanssejaan katsomaan, ja hänen neitseensä heidän lantionväännöksiään oppimaan; siellä uhraavat he itsensä Filistean rutolle, joka syöpi Israelin niinkuin kalutun luun!
SIMSON (karkeasti ivaten). Kuinka eivät he juoksisi — jotka ovat tähän saakka nähneet ainoastaan karitsain ja vohlain tanssia kedolla!
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Minä kauhistun sinun puolestasi, Simson!
SIMSON. Ja minä häpeän sinun sanojasi — unhotatte että seisotte
Filistean ruhtinaantyttären huoneessa! (Ylimielisesti kiusotellen).
Katsokaa, tuolla seisoo Filistean rutto! Astu esiin, Delila, että minun
kansani lapset saavat nähdä »ruton» silmästä silmään.
DELILA (joka on seurannut keskustelua jännittyneenä, pelon ja toivon välillä, astuu pari askelta, antaen vaippansa pudota maahan ja seisoen häikäisevässä puolialastomuudessaan ylpeänä ja kiemailevana miesten edessä. Miehet kääntyvät poispäin ja nostavat kauhistuneina kätensä ristiin rinnoilleen, katsoen pitkään toisiaan.)
TOINEN DANIN MIES. Herra hillitköön meidän kielemme —
KOLMAS DANIN MIES (tarttuu häntä käsivarteen). Vaikene, veljeni! (Astuu
Simsonia kohti. Hiljaisesti.) Minulla on sinulle sanoma äidiltäsi!
SIMSON (hämmästyneenä). Äidiltäni…? (Äänettömyys. Käy lähemmäksi.)
Mitä käski minun äitini sanoa?
KOLMAS DANIN MIES (liikutettuna). Näin sanoi sinun äitisi: olenko minä turhaan Ekronissa vaeltanut — olenko minä turhaan Herraa Israelin jumalaa huutanut? Palaja, poikani!
SIMSON (heltyneenä ja hämmentyneenä). Ovatko nämä minun äitini sanat?
KOLMAS DANIN MIES. Jehova tehköön minulle sen ja sen, jos minä olen jotakin lisännyt tahi poisjättänyt! Näin sanoi äitisi, Manoan jalo leski. (Jännittynyt äänettömyys). Minkä sanoman saan viedä äidillesi?
SIMSON (hellämielisesti). Näin sanokaa minun äidilleni vastaukseksi — — (Katsahtaa Delilaan, joka on astunut ylpeänä ja häikäisevänä lähemmäksi, katsellen ylenkatseellinen hymy huulillaan Simsonia. Puna lennähtää Simsonin kasvoille, hän astuu takaperin ja aLottaa kuohuvasti.) Tämä, tämä olkoon minun vastaukseni minun äidilleni —
KOLMAS DANIN MIES (keskeyttäen). Kuule minua vielä kerta, Simson! Minulla on kolme kertaa sinun ikäsi, kuitenkin minä lankean polvilleni sinun eteesi. (Polvillaan). Minä olen nähnyt Teltan ajan ja minun isäni on kertonut Gideonin, Herran miehen ajoista. (Tarttuu hänen vaippansa liepeeseen). Älä viivy täällä hetkeäkään, Simson, vaan tule meidän kanssamme, sinä Israelin turva ja toivo! (Rukoillen). Minkä vastauksen minä saan viedä äidillesi?
SIMSON (riuhtasee itsensä irti). Tämän: olenko minä karjapoika, jota minun äitini haetuttaa kylänsä miehillä ja häpäisee vieraan kansan tyttärien edessä?
KOLMAS DANIN MIES (nousee ja katsoo häntä pitkään).
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Ja minkä vastauksen saamme viedä kansallesi?
SIMSON (huutaen). Tämän: hävetkää, seitsemänkertaisesti hävetkää, että hiivitte kuin rosvot yöllä ja etsitte sankaria kuin paennutta muulia!
ENSIMÄINEN DANIN MIES (värähtäen). Onko tämä sinun viimeinen sanasi?
SIMSON. On! (Polkee jalkaa). Menkää!
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Niin tahdomme mekin sanoa sinulle totuuden. (Kohottaa kätensä). Sinä, sinä Simson olet Israelin turmelus! Niinkuin tuli on Filistea sinua vetänyt. Vaimosi hylkäsit sinä hänen tytärtensä tähden, ja tänäkin ahdistuksen hetkenä sinä, sankari, makaat porton polvilla!
SIMSON (raivosta tukehtumaisillaan). Porton?!
ENSIMÄINEN DANIN MIES (Delilaa osottaen). Filistean porton — olkoon hän seitsemästi ruhtinaan tytär!
SIMSON (hyökkää kädet nyrkissä häntä kohti).
DELILA (joka on siihen saakka katsonut riemuiten). Simson, Simson!
SIMSON (laskee kohotetun nyrkkinsä. Hurjasti). Ulos! Ulos!
ENSIMÄINEN DANIN MIES. Ei ole Israelilla sen enempi toivoa sinusta…
(Menevät.)
SIMSON. Ulos! Ulos!
(Jää hetkiseksi kuohuissaan seisomaan, syöksyy sitten ovea kohti, potkaisten sen auki ja rientäen heidän jälkeensä.)
DELILA (seisoo hämmentyneenä).
YLIPAPPI (kurkistaa orjattaren kammion ovesta). Ruhtinatar! Kuinka on —
DELILA (kiivaasti). Te uskallatte?!
YLIPAPPI. Ruhtinattareni —
DELILA. Enkö minä sanonut. älköön kukaan —
YLIPAPPI. Astarten iki-ihanan nimessä! Kuinka voisin minä olla muualla kuin siellä, missä Filistean kohtalo ratkaistaan.
DELILA. Ja mitä tahdotte minusta?
YLIPAPPI (kiihkeästi). Salaisuus?! Oletko saanut salaisuuden…?
DELILA (hämmentyneenä). Salaisuus?! — En! — En tiedä! — Puolittain!
— Menkää!
YLIPAPPI. Jo puolittain! Kokonansa, kokonansa! Israelin miehet menivät vihoissaan. Voitto on juuri kädessäsi! Revi se hänen sydämestänsä!
DELILA. Vaietkaa! (Kuuntelee. Hätääntyneenä.) Menkää, menkää!
YLIPAPPI (tekee kädellään vielä yllyttävän liikkeen, katoaa).
DELILA (kiihtyneenä). Hänen salaisuutensa?! (Mietteissään). Kummallisia ihmisiä nuo Israelin miehet!… Mistä he puhuivatkaan…?
(Kuulee Simsonin askeleet, jää tyrmistyneenä odottamaan.)
SIMSON (ryntää kiihtymyksestä kalpeana sisään). Viiniä, Delila, viiniä!
DELILA (hämmästyneenä). Viiniä?
SIMSON (yhä rajummin). Filistean tulisinta viiniä! Tällä silmänräpäyksellä!
DELILA (jännittyneenä, aavistaen — rientää säiliön luo, josta ottaa maljakon ja jalomuotoisen pikarin).
SIMSON. Kaksi maljaa, Delila!
DELILA (yhä enemmän jännittyneenä — tuo maljat, täyttää ne ja ojentaa toisen Simsonille).
SIMSON (hurjasti). Minun äitini lupauksen malja!
DELILA (ymmärtää välähdyksenä kaiken, kohottaa kiihkeän riemun valtaamana maljansa). Sinun äitisi lupauksen malja, Simson!
SIMSON (hurjasti ivaten). Minun äitini lupauksen malja! Simsonin ensimäinen malja! Danin malja! Israelin malja!
(Juo. Samoin Delila, joka katselee häntä riemuisin,
odottavin silmäyksin.)
(Simson seisoo pitkän hetken omituinen hymy kasvoilla.)
Ja tämän … tämän suloisen tulen ei pitänyt tuleman minun huulteni yli!
Viiniä, viiniä! (Ojentaa maljansa). Ei! (Heittää maljan lattiaan).
Sandaali! Sinun purppuranpunainen sandaalisi, Delila!
DELILA (yhä riemuisemmin) Mitä?!
SIMSON (painaa hänet pantterin niskalle istumaan) Sandaali, sandaali! (Tarttuu Delilan jalkaan, josta riisuu sandaalin). Sinun elfen-valkea jalkasi! Valtakunnan antaisin minä sinun lumivalkeasta jalastasi! (Suutelee hurjasti Delilan paljastunutta jalkaa, kiertää kätensä torveksi sandaalin kantareunuksen ympäri, ojentaa sen Delilaa kohti). Viiniä, Delila, viiniä!
DELILA (hurmautuneena). Ah, Simson!
(Kaataa viiniä sandaaliin.)
SIMSON (hurjan kuohuvasti). Delilan malja! Filistean malja! Rakkauden malja! Hulluuden malja!
DELILA (katselee häntä huumautuneena).
SIMSON (kävelee kuohuissaan). Israelin narrit! Heidän uskonsa on narrien usko ja heidän jumalansa on karjanpaimenten jumala. (Ivaten). Tämän jumalan nimessä he herjaavat sitä miestä, joka on tehnyt ainoat jalot teot mitä Israelissa on tehty neljäänkymmeneen ajastaikaan. Tämän jumalan nimessä he pelkäävät tanssia kuin ruttoa ja naista ihanuudessaan kuin spitaalitautia. Tämän jumalan nimessä he vaeltavat Ekronissa, näkevät enkeleitä ja tekevät lupauksia, joille jokainen Filistean lapsikin nauraa! »Viiniä ja väkevätäjuomaa ei pidä tuleman hänen huultensa yli» — silloin heillä on sankari! Viiniä on tullut minun huulteni yli, ja kymmenkertaisten voimien tunnen minä kuohuvan suonissani. Nyt vasta minä sankari olen! Nyt vasta minä tekoja teen, joita maailma on ihmettelevä. Huomenna, huomenna minä olen näyttävä heille uuden Simsonin!
(Hänen purkauksensa aikana Ylipappi raottaa ovea ja kurkistaa.
Delila peräyttää hänet kiivaalla liikkeellä.)
DELILA (tempaa maljakon ja rientää Simsonin luo). Viiniä, Simson, viiniä!
SIMSON. Viiniä! Filistean tulisinta viiniä! (Katselee Delilan kaataessa). Ihanana virtailet sinä salaperäinen neste… Kuinka paljon iloa he ovatkaan minulta riistäneet! Mutta sen kaiken otan minä tänä yönä kymmenkertaisesti takaisin! (Juo. Lähtee taas kuohuvana kävelemään.) Nyt vasta minä elämän ymmärrän! Ei ole muita jumalia kuin me itse ja meidän sydämemme rohkeus. (Katsahtaa, viinin alkaessa kohota hänen päähänsä, Delilaan, joka seisoo hurmaavana ja houkuttelevana). Ah, Delila! Et ikinä ole sinä ollut niin ihana kuin tänä yönä! Delila! (Rientää hänen luokseen ja sulkee hänet syliinsä). Kansat ovat sinun astinlautasi ja äitien kyyneleet vierivät kuin hiekkajyväset sinun jalkaisi alla. (Tempaa hänet syliinsä, kohottaen pantterin niskoille seisomaan). Pilvien korkeimmalle hattaralle minä tahtoisin sinut tänä hetkenä kohottaa ja notkistaa maan kansat polvillensa sinun eteesi. — Viiniä, Delila — sitä purppuranpunaista tulta, jota minä olen ollut ikäni paitsi!
DELILA (kaataa, katsoen häntä tutkivasti ja laskien sitten maljakon pöydälle divaanin viereen).
SIMSON. Delilan malja! Ikuisen kauneuden ja ikuisen hulluuden malja!
(Juo pohjaan, jää katselemaan eteensä onnellinen hymy kasvoillaan.)
DELILA (kurottaa hänen kädestään tyhjän maljan, laskien sen taakseen pöydälle ja kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen). Rakastatko sinä nyt minua…?
SIMSON (kuohuen). Miksi kysyt sitä, jonka tiedät? Kansani hätähuudot minä hylkäsin, äitini lupauksen minä rikoin — sinut minä olisin tahtonut, vaikka se olisi maksanut minulle henkeni!
(Sulkee hänet hurjasti syliinsä.)
DELILA (kietoutuen hellänä ja huumaavana hänen ympärilleen). Niinpä olen minäkin nyt sinun iankaikkisesta iankaikkiseen!
SIMSON. Iankaikkisesta iankaikkiseen! (Lyhyt äänettömyys). Delila, sinä et tiedä, mitä minä tänä hetkenä sielussani tunnen?
DELILA. Mitä, Simson…?
SIMSON. Kamalan hulluuden tunnen minä sielussani. Ei ole sillä ihmisten mittoja eikä rajoja. Tuosta sinun rinnastasi minä tahtoisin suonen avata, ja omasta rinnastani toisen, ja juoda sinun vertasi ja sinä minun vertani, ja niin vaipua kanssasi takaisin Manalan uumeniin, missä ei ollut miestä eikä naista, vaan kaikki veret, himot ja halut, kaikki hymyt ja kyyneleet, kaikki hekumat ja kärsimykset yhtenä tulisena ikuisuuden järvenä, ilman kiistaa ja taistelua! Delila!
(Kohottaa hänet syliinsä.)
DELILA. Simson, minä pelkään!
SIMSON. Sinun kanssasi — sinne — mistä olemme tulleet — (Painaa hänet divaanille ja vaipuu itse hänen rinnoilleen, intohimoisesti syleillen). Vieläkö pelkäät, Delila?
DELILA (Simsonin intohimon tempaamana vilpittömästi). En — en — en!
SIMSON. Nyt vasta minä ymmärrän rakkauden kaikkinielevän syvyyden. Ei kansoja — ei jumalia — ei ihmisiä — ainoastaan kaksi hehkuvaa tulenliekkiä — ympärillä ikuinen yö!
(Äänettömyys.)
DELILA (rupeaa äkkiä värisemään).
SIMSON. Mitä?! — Sinä itket!
DELILA. Minäkö…?
(Hänen poskilleen vierivät kyyneleet. Syvä äänettömyys.)
SIMSON. Sano se minulle, Delila! — Delila… Delila…
DELILA (Ei vastaa, ainoastaan värisee ankarasti liikutettuna. Hetken päästä hän pudistautuu, kuin lumouksesta vapautuakseen).
SIMSON. Delila?!
DELILA (jonka silmiin on syttynyt väkevä välke). Onnellinen … onnellinen olen minä… Ja kuitenkin…
SIMSON. Mitä kuitenkin…?
DELILA. Onnellinen minä olen! Ja kuitenkin: miksi ei minun onneni ole täysi? Miksi meidän välillämme pitää oleman se kuin siinä on…?
SIMSON. En ymmärrä minä sinua?!
DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson…?
SIMSON (kuohahtaen). Iankaikkinen arvotus on nainen! Minä juuri sinulle salaisuuteni ilmaisin, minä sen jalkojeni alle poljin, ja sinä yhä kysyt!
DELILA (kohottaa hänen päänsä ja katsoo syvälle silmiin). Iankaikkinen arvotus on nainen! Sillä minä en voi sinulle todistaa että sinä valehtelet, ja kuitenkin minä sanon: et ilmaissut sinä kaikkea!
(Laskee hänen päänsä.)
SIMSON (tuskaisena). Eikö saisi minulla olla mitään itselläni?
DELILA. Ei!
SIMSON. Mutta jos se olisi harhaluulo; tarina, niinkuin se toinenkin?
DELILA. Niin en minä tahdo sinun sitä muuksi muuttamaan, ainoastaan sano se minulle.
SIMSON (painokkaasti). Oletko sinä sitten minun?
DELILA (samoin). Olen.
(Äänettömyys.)
SIMSON. Minun sieluni on kuolemaan saakka väsynyt. — Se on harhaluulo, tänä yönä minä sen kaiken ymmärrän. Mutta se harhaluulo on kulkenut minun elämäni läpi niinkuin langat kankaassa, niinkuin satu, joka tosin on satu, mutta jonka kaltaista ei kukaan muu ole kuullut.
DELILA (hyväilee häntä yhä hellemmin). Sinun satusi, Simson…?
SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen, ankarasti liikutettuna). Sinä salaisuutta kyselet … katso: se lepää sylissäsi.
DELILA. Mitä?!
SIMSON (kohottaa molemmin käsin hiuksiaan). Tässä on minun salaisuuteni. — Ei yhdetkään keritsimet — ei yksikään partaveitsi ole ikinä niihin koskettanut — sillä minä olen ollut Israelin nasiiri — ja ne ovat olleet Herralle pyhitetyt.
DELILA (katselee häntä hämmästyksen valtaamana). Mitä sinä sanot,
Simson?!
SIMSON (läpitunkevasti). Olenko minä nyt ilmottanut kaikki?
DELILA (vaivoin riemuaan hilliten). Totisesti, minä uskon: sinä olet ilmottanut kaikki.
SIMSON. Niinpä salli minun nyt levätä — en pyydä minä muuta.
(Painaa raskaasti päänsä hänen syliinsä.)
DELILA (jonka äkkiä tulee vaikea olla). Pahastuitko sinä minuun, Simson?
(Hyväillen.) Ah, anna se minulle anteeksi!
SIMSON. Mistä syystä minä olisin pahastunut. (Kietoo käsivarren hänen ympärilleen). Ainoastaan salli minun nyt levätä…
DELILA (rajusti hyväillen). Lepää, Simson, lepää minun sylissäni. (Äänettömyys, itsekseen). Sinun hiuksesi … sinun ihanat hiuksesi! Kuinka ihmeelliset ne ovatkaan! Viljavat kuin keritsemätön lauma vuoren rinteellä… Mustat ja salaperäiset kuin yö… Raskaat kuin syksyn rypäleet… Kuinka en minä heti arvannut, vaikka ne ovat ensi hetkestä vetäneet minua kuin lumous? (Kohottaa niitä). Ah! Ihanina ja kuumina hajoavat ne minun kasvoilleni ja rinnoilleni. Kuin tulta hengitän minä niiden kuumaa tuoksua. (Hyväilee, suutelee, syleilee niitä). Ja nämä, sinun ylpeytesi, sinun voimasi ja kukoistuksesi ovat nyt — — (Säpsähtää. Kallistuu Simsonia puoleen.) Nukutko sinä jo, Danin sankari?
SIMSON. En nuku, en valvo — niinkuin haaksi keinuu minun sieluni syvien vetten päällä.
DELILA (hiljaa). Syvien, ihanien vetten päällä. Nuku, Simson, nuku minun rinnoillani — kuin syvien, ihanien vetten päällä… (Ylipappi kurkistaa taas ovesta, mutta vetäytyy takaisin heti nähdessään Delilan kiusautuneen ilmeen. Delila käy levottomaksi, katsellen tuskaisena ympärilleen. Painaa toisella kädellään Simsonia hiljaa poveansa vasten samalla kurottaen pöytää kohti.) Kuin syvien, ihanien vetten päällä… (Katselee etsien, huomaa pöydällä keritsimet, ojentaa kiihkeästi kätensä, mutta kavahtaa äkkiä). Ei! ei! En koskaan … sellaista… (Äänettömyys). Ja kuitenkin — minun sormiani polttaa — minun sieluani polttaa — — (Kurottuu uudelleen ja huomaa pöydän reunalla punaisen nauhan). Minä tahdon ne kaunistaa! Minä tahdon ne vangita! Tällä purppuranpunaisella siteellä! (Sitoo nauhalla. Kaksimielisen iloisesti.) Kaksinkertaisesti ihanat ovat ne nyt, sinun yömustat laumasi — — (Hätkähtää). Joko sinä nukut, Simson…?
SIMSON. Kuin kaukaisen soiton hyminän kuulin minä vielä äsken sinun äänesi… Miksi et soita minulle enää, Delila…?
DELILA (kuin laulaen). Nuku, Danin sankari, nuku … kuin syvien, ihanien vetten päällä… (Taas levottomana kuiskaten). Minun sormiani polttaa — minun sieluani polttaa — (Kurottuu pöytää kohti). Minä tahdon teidät käteeni — minä tahdon tuntea sen tunnon, että sinä olet minun vallassani — (Uinutellen). Kuin syvien, ihanien vetten päällä…
(Tapaa keritsimet, mutta pudottaa ne jännityksessä lattialle.)
SIMSON (kohottaa hiukan päätään).
DELILA (epätoivon kiihkolla). Kuin syvien, ihanien vetten päällä … kuin syvien ihanien vetten päällä … vetten päällä… (Odottaa hengitystään pidättäen, ainoastaan hiljaa kädellään hiuksia hyväillen. Kuulee jotain ja huomaa Ylipapin kiihtyneet kasvot oven raossa. Suurimmassa jännityksessä: Pois, pois, pois!) Kuin syvien, ihanien vetten päällä — — Joko sinä nukut, Danin sankari? (Ei kuulu vastausta. Kumartuu ottaen keritsimet.) Kuin syvien, ihanien vetten päällä… (Katselee Simsonia ja hänen hiuksiaan). Se ihmeellinen hetki on tullut!… Vihaan niitä … rakastan niitä … vihaan … rakastan … vihaan… Minä voin ne sinulta riistää … minä voin ne sinulle lahjottaa… (Äänettömyys). Tahtoisin … ensin riistää … sitten lahjottaa… (Kietoo toisen kätensä hiuksiin ja avaa keritsimet). Minun sormiani polttaa … minun sieluani polttaa… (Kuin rukoillen) En tahdo minä sinulle mitään pahaa! En tee minä sinulle mitään pahaa! (Työntää hiljaa keritsimet). Tahdon ainoastaan tuntea kuinka minun keritsimeni tunkeutuvat tuohon pyhään! Kuinka ne katkaisevat sen salaperäisyyden, joka sinua ympäröi!
(Epäröi silmänräpäyksen, leikkaa sitten kalmankalpeana kolmessa otteessa, puristaen silmänsä kiinni, kun keritsinten ääni halkaisee hiljaisuuden. Sen tehtyä keritsimet vaipuvat lattiaan, hän raukeaa herpaantuneena lepäämään, puristaen suonenvetoisesti hiuksia kädessään ja painaen huulensa niitä vasten. — Pitkä äänettömyys.)
YLIPAPPI (katsoo ovesta ja kuiskaa jotakin, mutta kun ei Delila kuule mitään, niin hän hiipii usean väkevän miehen seuraamana sisään. Miehille, kuiskaten). Jotakin on tapahtunut. Nyt rynnätkää hänen päällensä rohkeasti, hän on meidän!
DELILA (herää askelten äänestä, näkee filistealaiset, hämmästyy ja herättää nopeasti Simsonin). Filistealaiset sinun päällesi, Simson!
SIMSON (herää, näkee filistealaiset ja naurahtaa ivallisesti). Filistean hiiret, hah hah hah!
(Syöksähtää kuin myrskypilvi filistealaisia kohti, jolloin he peräytyvät kauhistuneina ovelle. Mutta samana hetkenä hänen ruumiinsa läpi käy ankara puistatus, hän tarttuu äkkiä päähänsä, tuntee itsensä tyhjäksi ja alastomaksi ja kääntyy hämmästyneenä Delilaan päin, joka on ponnahtanut ylös ja seisoo hiukset kädessään, — Simsonin kädet vaipuvat — hänen päänsä painuu raskaasti rinnoille.)
YLIPAPPI. Astarten nimessä, Filistean nimessä — karatkaa hänen päällensä!
DELILA (hämmentyneenä). Filistealaiset sinun päällesi, Simson! Lyö — iske — surmaa!
(Simson seisoo kuin kivettynyt. Filistealaiset hyökkäävät
riemuiten häneen käsiksi ja sitovat hänen kätensä selän taakse.)
YLIPAPPI. Suuri oli sinun sankaritekosi, Delila! Polvesta polveen ovat
Filistean pojat ja tyttäret sinua ylistävät!
SIMSON (seuraa vastustelematta filistealaisia, jotka äänekkäästi iloiten vievät hänet ulos. Ainoastaan ovessa hän äkkiä pysähtyy ja katsahtaa Delilaan kuin ikuiseen arvotukseen).
DELILA (joka yhä seisoo hiukset kädessä, painaa päänsä alas).