TOINEN NÄYTÖS.
Filistealaisen vankilan mylly: katossuoja, jonka editse kulkee tie. Vasemmalla seinustalla pitkä penkki, johon on kiinnitetty joukko jauhinkiviä, samoin etualalla oikealla. Takana oikealla muita suurempi kivi, jota vääntää poikittaisesta kiertotangosta kaksi miestä. Kiven kohdalla, katosta riippuvalla telineellä seisoo pieni kyssyselkä poika, kaataen jyviä kiven silmään. Keskellä myllyä muurattu jyväkaivo, seinävierillä jauhettuja säkkejä. Perällä ovi vankihuoneeseen. Lähellä ovea vasemmalla makaa kaksilla vaskikahleilla kytketty Simson, raskaasti kivensä yli rauenneena. Toiset vangit ovat samoin kahleella jalustaan kiinnitetyt, tankoa kiertävät miehet tankoon. Poikanen yksin on vapaana.
Myllyn sivutse vasemmalta näkyy ketoa, sen takana vuori, jolla seisoo temppeli ilta-auringon valossa. Vangit jauhavat vimmatusti, kivien sihinä täyttää myllyn.
POIKANEN (ylhäällä telineellä alkaa hyräillä, kaihoisa muistelun hymy kasvoillaan). Israelin maalla… Israelin maalla… Israelin maalla… Israelin maalla…
TOINEN TANKOMIES (äkäisesti). Aja silmään, äläkä vikise!
POIKANEN (säpsähtää, kaataa jyviä, mutta vaipuu taas mietteisiinsä. Jotkut vangit ovat saaneet jauhatuksensa loppuun ja heittäytyvät tylsinä levähtämään. Poikanen alkaa uudelleen hyräillä, nyt sydämeenkoskevan valittavasti). Filistean maalla… Filistean maalla… Filistean maall- —
TOINEN TANKOMIES (pysäyttää pyörittämisen). Jollet, poika, nyt lakkaa, niin minä sinulle näytän!
MIES VASEMMALTA. Mitäs raukkaa pelottelet! Tosiahan poika laulaa.
TANKOMIES. Kautta Abrahamin! Jollei hän tosia laulaisi, niin pahustakos minä siitä välittäisinkään! — Joko pian loppuu?
POIKANEN. Nyt kaadan viimeiset!
(Miehet vääntävät vielä hetken, saavat sitten määränsä loppuun.)
ENSIMÄINEN MIES. Ohhoh!
TOINEN MIES (pyyhkii hikeä). Hohhoh! Joka luunsolmu vapisee!
KOLMAS MIES (tukkaansa repien). Voi Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, mihinkä ihmisen pitää joutua!
NELJÄS MIES. Kadotuksessa ollaan, veljet! Selvempi olisi heti tappaa, kun kerran häviölle joutuu.
VIIDES MIES. No noh! On henki sentään kallis.
KOLMAS MIES. Henki! Niinkuin nyt saisit henkesi pitää. Tuskin kuukautta olet tuossa kyykkinyt, ja onkos miehestä jälellä muuta kuin luut ja nahka?
TOINEN MIES. Totta puhut. Ennenkuin vuosi on ummessa, meistä ei ole kantaluutakaan jälellä!
NELJÄS MIES. Ei veljet, emme me kestä vuottakaan!
KOLMAS MIES. Eikä ole tarpeen! Kyllä ne koirat nyt raahaavat uusia kautta Israelin, nyt kun pelko on poissa. (Pudistaa raivoissaan nyrkkiä). Voi Simson, Simson!
KUUDES MIES. Joko taas?
KOLMAS MIES. Jo, sillä minun sieluni on skorpiooneja täynnä!
KUUDES MIES. Älä lyö lyötyä! — Katsokaa häntä, veljet! Vähä on meidän vaivamme hänen kärsimyksensä rinnalla.
NELJÄS MIES. Hänen kärsimyksensä! Eikö meillä kärsi vaimot ja lapset, ja pellot ja laumat, poltetut kylät ja hävitetyt viinamäet pitkin Danin ja Efraimin rajoja?
KOLMAS MIES (rajusti). Ja eikö hän kärsi omien syntiensä tähden! Mutta miksi koko Israelin pitää kärsimän hänen kiimansa tähden, senkin — (sylkee) thyi!
JOKU. No no!
TOINEN. Oikein sanottu!
KUUDES MIES. Sadattelette, sadattelette sankaria, te Efraimin miehet, jotka ette ole koskaan häntä vyötettynä nähneet! Joka hänet kerrankin näki voimassansa, hän ei sitä ikänä unohda, eikä voi muuta kuin itkeä sankarin sortumista.
KOLMAS MIES. No itke, itke! — Sankari! Senkin Filistean porttosankari — thyi!
JOTKUT (paheksuen). Hyss!
KUUDES MIES. Herra antakoon sinulle saastaisen suusi anteeksi!
FILISTEALAINEN VANKI. Ja kuka uskaltaa herjata ruhtinaantytärtä portoksi?
KOLMAS MIES. Vaiti, Filistean koira!
FILISTEALAINEN. Itse koiria olette!
TOINEN MIES. Nytistäkää se suupaltti!
SEITSEMÄS MIES. Sianihran latkija!
(Sylkee.)
FILISTEALAINEN. Ja teissä olisi siihen miestä — haisevat sipulinsyöjät!
(Sylkee.)
USEAT (vasemmalta nousevat). Nytistäkää!
FILISTEALAINEN (vetäytyy niin pitkälle kuin kahleensa myöntää).
Koettakaas, koirat, huudan päämiehen!
KUUDES MIES. Hiljaa, hiljaa, te hullut miehet!
KOLMAS MIES. Mitäs hän pääpättää!
SEITSEMÄS MIES. Ja mitäs hän täällä tekee, pahahenki? Meitä vaanimassa ja päällemme kantelemassa —
(Heidät keskeyttää iloisten naisäänien hälinä, joka
kuuluu tieltä vasemmalta.)
VIIDES MIES (hilpeästi). Taitaa tulla väkeä!
KOLMAS MIES. Samaa porttolaumaa tietysti!
(Kääntyy vihoissaan poispäin. Jotkut muutkin
kääntyvät, toiset katselevat odottaen.)
FILISTEALAINEN (nauraa hävyttömästi). Katselkaa nyt vaan — mielenne kuitenkin tekee, hihihihi!
(Joukko temppelityttöjä keveissä tanssijatar-puvuissa kulkee vallattomasti ilakoiden ohitse. Jotkut kantavat rypälekoreja, toiset viinimaljakkoja päänsä päällä. Kun he ovat ennättäneet jo melkein ohitse, pysähtyy eräs.)
TEMPPELITYTTÖ. Kas, tuossahan se on mylly! Eikös, tytöt, mennä Israelin miehiä katsomaan?
TOISET. Mennään, mennään! — Ei, anna olla!
TEMPPELITYTTÖ. Minä ainakin menen, minä tahdon vähän tanssia heille. —
Ajatelkaas raukkoja, joilla on vanha äkäinen ukko jumalana, ha ha ha!
(Tytöt pyrskähtävät hillittömään nauruun. Jotkut vangit murahtavat.)
TEMPPELITYTTÖ (Irrottaa nopeasti askelvitjansa, kohottaa vaippansa liepeet, paljastaen puolialastomat muotonsa, ja liitää myllyyn vallatonta temppelitanssia karkeloiden. Heittäytyy lopussa eräälle jauhinkivelle istumaan, nojaten sen tankoon ja katsahtaen vieressä istuvaan vankiin vallaton kujeilu kasvoilla.)
VANKI. Pois, pois, kiusaaja!
TEMPPELITYTTÖ (pistää häntä sormella poskeen). Kiusaaja, ha ha ha!
(Tytöt nauravat, vangit murisevat). Missä on Simson? — Nukkuu?!
(Nauraen). Ohhoh, poikaparkaa… (Nousee). Voi voi teitä, te Israelin
yksivakaiset! Kuinka te teeskentelette … ha ha haa! — Kuulkaas tytöt!
Meidän pitää toimittaa heidät kerran Filistean jumalattaren juhliin.
(Niijaa vangeille kiusotellen). Silloin — ha ha ha ha…
TOISET TEMPPELITYTÖT. Hah hah hah!
(Menevät nauraen. — Äänettömyys.)
TOINEN MIES. Tätä synnin maata, tätä synnin maata!
ENSIMÄINEN MIES. Tätä haureuden pesää!
NELJÄS MIES. Jos joku Israelin tyttäristä noin itseänsä vääntelisi —
KOLMAS MIES. — niin ennen auringon laskua hänet kivitettäisiin, ja kaikki kansa sanoisi amen!
TOINEN MIES. Totisesti, totisesti! (Toivottomasti käsiään heiluttaen).
Alastomuus on heidän pukunsa!
VIIDES MIES (vilkkaasti). Mutta huomasittekos heidän askelvitjojansa? Ne olivat somat vehkeet —
USEAT. Mitä?!
FILISTEALAINEN (remahtaa äänekkääseen nauruun).
KOLMAS MIES (raivostuen). Joko se Filistean koira taas?
FILISTEALAINEN (osottaen). Se mies ei teeskentele niinkuin te muut!
KOLMAS MIES (nousee hurjana). Sallisimmeko tuon ympärileikkaamattoman…?
TOINEN MIES. Malta veljeni! Minä luulen että Simei ja Eliab katselivat.
He eivät kääntyneet niinkuin me muut.
SIMEI. Kautta Abrahamin: kauhistuksella katselin minä hänen riettauttansa!
ELIAB. Ja minä likistin silmäni kiinni! Niin totta kuin minun sieluni elää: minä likistin silmäni kiinni!
FILISTEALAINEN (kolmannelle). Ja sinä varmaan kaivoit silmät päästäsi, hah hah hah! (Simsonia osottaen). No tuolla on ainakin yksi, joka on tarpeekseen katsellut!
ENSIMÄINEN MIES. Tappakaa se pilkkaaja!
SEITSEMÄS MIES. Iskekää! Hän pilkkasi Israelin sankaria!
(Toiset nousevat myristen.)
KOLMAS MIES. Ääh, en ulotu. Mutta kun pääsemme syömään, niin kuristamme hänet!
KUUDES MIES. Voi Israel, Israel! Miksi asetti Herra sinun asuinsijasi pakanain ja porttojen keskelle? Hamasta Mooseksen ajasta ovat muukalaiset olleet ansana sinun polullasi.
TOINEN MIES. Totta, Jehiel! Ei ole Israel langennut ruttoon, eikä nälkään, eikä vihollisen miekkaan, mutta heidän haureutensa on hänen jalkansa monesti suistanut.
NELJÄS MIES. Se on totinen tosi, veljet! Mutta olettekos koskaan ajatelleet, mikä se oikein on, joka makaa käärmeenä Israelin miesten polulla?
USEAT. No?
NELJÄS MIES. Minä olen ajatellut, ja minä sen teille sanon. Se on nainen ja hänen tuhannet houkutuksensa!
MIEHET (joiden kesken syntyy vilkasta liikettä). No mutta! — Äläs nyt!
— Kas!
NELJÄS MIES. Niin se on, aina siitä saakka kuin isäin kertomukset tietävät.
Ajatelkaas Simriä, Simeonin väkevätä! Eikö se ollut Midianin käärme
Cosbi, joka hekumallansa villitsi sankarin ja oli vähällä syöstä koko
Israelin perikatoon?
MIEHET. Tosia haastaa Esriel!
TOINEN MIES. Totta, totta! — Nyt minäkin muistan Abimelekin Jerubbaalin pojan jutun. Olettehan siitä kuulleet?
ENSIMÄINEN MIES. Jaa Jerubbaalista? — Kyllä, kyllä!
TOINEN MIES. No, Abimelek oli hänen poikansa — minun isäni nähkääs oli Manassen sukukunnasta, ja hän sen kertoi. — Abimelek Sikemin päämies kulki kaupungista kaupunkiin eikä voinut kukaan häntä vastustaa. Sitten hän tuli yhteen paikkaan ja poltti senkin. Mutta kaupungin keskellä oli vielä torni palamatta. Abimelek jo nosti sytytysoksansa ja kaikki hänen sotamiehensä myös nostivat. Silloin ilmestyy tornin ikkunaan ihana portto ja alkaa puhutella Abimelekiä. Ja Abimelek antaa oksansa vaipua ja käypi muurin juureen juttelemaan hänen kanssansa. Mutta kuinkas käy? Samassa kun portto kumartuu hänen puoleensa, pudottaa hän myllynkiven kappaleen Abimelekin päähän — ja se on päämiehen loppu!
MIEHET. Katsos katalaa! — Totisesti!
FILISTEALAINEN (matkien). Entäs Simsonin juttu! Hän oli väkevä sankari
Danin sukukunnasta —
TOINEN MIES. Pahahenki!
SEITSEMÄS MIES. Tapa!
KOLMAS MIES (nousee). Nyt hänet kuristan!
(Hälinää.)
KUUDES MIES. Hillitkää, hillitkää vihanne, Israelin miehet! Totisesti sanon minä: Herran pahahenki on tämä mies, jonka hän on lähettänyt meitä kiusaamaan. En kuule minä häntä, en näe häntä! (Kääntyy poispäin, toisetkin rauhottuvat). Mutta mitä teidän äskeisiin puheisiinne tulee —
VANKIEN PÄÄMIES (tulee ovesta). Onko määrä täysi?
VANGIT. On. — Täysi on.
PÄÄMIES. Kyllä, Israelin rakkarit, kyllä teidät tunnen! (Rupeaa tarkastelemaan, huomaa Simsonin). Kas niin, niin sitä pitää! Annanpa, Dagon avita, sinulle huomenna sellaisen vakkasen, että tiedät mitä makaileminen maksaa!
NELJÄS MIES. Ah, herrani! Kahden miehen määrä on jo hänellä. Kuin hullu reutoo hän saadakseen loppuun, kunnes uupuu kivelleen.
PÄÄMIES. Olkoon huomisesta kolmen! — Ja sinulle, veikkoseni, viisi omeria lisää — ettäs ymmärtäisit kuinka päämiestä on puhuteltava!
NELJÄS MIES. Oi Herra Israelin jumala!
PÄÄMIES (herättää Simsonin, tyrkäten häntä ivallisesti ruoskallaan).
Olisi jo aika nousta!
SIMSON (havahtuu, hapuilee unenhorteissa käsillään eteensä ja kohottelee kuin aukireväistäkseen polttoarpisten silmiensä luomia).
PÄÄMIES (kumartaa). Hyvää huomenta, Danin sankari!
FILISTEALAINEN VANKI (purskahtaa nauramaan. Israelilaiset heiluttelevat voivotellen päitään).
PÄÄMIES. Joo joo! Oikeastaan minä ajattelin antaa tuolle sinun unitaudillesi hiukan rohtoja — ymmärrätkös? Mutta muistanpa tässä muuta… Kuules, sinä Danin sankari! Minulle on kerrottu, että sinä olet aika mestari arvotuksia arvaamaan. — Hyvä juttu, ruvetaanpa toimeen! Tämä on minun arvotukseni: mikä on hunajaa makiampi, mikä jalopeuraa väkevämpi? Sanoppas se minulle, Simson!
FILISTEALAINEN VANKI (räjähtää hillittömään nauruun, Israelin miehet kääntyvät poispäin. Simson kuohahtaa ylös niin että kahleet kalahtavat, mutta vaipuu masentuneena takaisin).
PÄÄMIES. Nono, ei kiirettä, Simson! Annan sinulle tavalliset kolme arvaamispäivää. Ainoasti: pidä minun arvotukseni mielessäsi — mikä on hunajaa makiampi, mikä jalopeuraa väkevämpi, heh, heh hee!
(Alkaa päästellä vankeja irti, laskien ne ovesta vankihuoneeseen, jossa näkyy vartija.)
Joo joo, makian perään … makian perään … heh heh… — No, poju, onkos ollut äitiä ikävä? — Nono … mitäs tyhjästä itkemään… — Joo joo … aika poikia, aika poikia nämä isä Abrahamin lapset. — So! Älä heittele niskojasi, vaan mene siivolla! — Kas vaan, onpas siinä karhua … heh heh heh!
(On päästänyt kaikki muut, tulee Simsonin luo.)
No, miltäs tuntuu — tarkotan tietysti arvotusta? (Katselee häntä). Joo joo… (Äkkiä isällisesti). Oikeastaan sinä Simson et ymmärrä koko maailman menoa! Katsos nyt: väliin nostetaan, väliin lasketaan, temppu sattuu itsekullekin… Ja näissä naisasioissa se juuri temppu sattuukin… Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, minä olen nähnyt paljon ihmisiä… Mutta mitä sinun kohtaasi tulee, niin — no he! — monikos meistä tässä voipi kehua ruhtinaantyttärillä…
(Alkaa päästää Simsonia irti.)
VANHA VAIMO (on tullut sillaikaa tietä myöten matkasäkki selässä, pysähtyy, tuntee Simsonin ja jää liikutuksen valtaamana katselemaan). Herra … minun herrani!
PÄÄMIES. Oo, naisväkeä! No sitä ei useasti tapahdu, eipä tapahdu. Ja päälliseksi Israelin naikkosia!
(Kumartaa leikillä.)
VAIMO (nöyrästi). Minun herrani! Salli palvelijasi puhua onnettoman kanssa pari sanaa!
PÄÄMIES (yhä leikiksi lyöden). Se tahtoo sanoa: niinkuin kahdenkeskistä, heh heh…
VAIMO (ylevästi). Minun herrani! Onkos sinulla koskaan ollut äitiä?
PÄÄMIES (naurahtaen). Nono, semmoinen toki mahtaa meillä kaikilla olla!
— Että mitäkö pidin? Kelpo eukko, kerrassa kelpo ihminen.
VAIMO. Ja onko sinulla vaimoa ja lapsia?
PÄÄMIES (hilpeän avomielisesti). Kolme, kolme kappaletta! Ja mitä lapsiin tulee, niin niitä meillä on koko parvi. Ja rakastettavia lapsia, kerrassa rakastettavia…
VAIMO. Salli minun, herrani, muistuttaa, että rakastettuakin lasta saattaa kohdata raskas onnettomuus. (Simsonia osottaen). Minä olen … hänen äitinsä.
PÄÄMIES (hämmentyneenä). Äiti…? Simsonin äiti…! No … totta puhuen … niin no… Tämä tuli vähän niinkuin odottamatta…
ÄITI. Minun herrani! Yksi on minulla rukous: salli onnettoman äidin puhua pari sanaa onnettoman poikansa kanssa.
PÄÄMIES. Jaa puhua? Kyllä, kyllähän minä ymmärrän… Mutta, katsos, on kielletty, kerrassa kielletty. Kuka tietää mitä puhuisitte…
ÄITI. Katso, minun herrani! Pitkän tien olen minä kulkenut häntä tavatakseni… Istu meidän viereemme, ei ole minulla mitään salattavaa. Ainoasti. salli minun puhua poikani kanssa.
PÄÄMIES. No peijakas, muoriseni, kun puhut melkein kuin oma äitini ennen… Kyllähän teidän pitäisi saada jotain puhella… Niin no, jos nyt sitten… No, sopii alottaa… (Vetäytyy taapäin, mutta nähdessään Simsonin ja varsinkin hänen äitinsä syvän, pitkällisen liikutuksen, hänen tulee paha olla). Niin no … samahan se … no, puhukaa, puhukaa… (Kääntyy kuitenkin ovessa). Mutta muistakaa: ainoasti pari sanaa…
ÄITI (käy raskaan liikutuksen valtaamana Simsonin luo ja lankeaa hiljaa hänen kaulaansa, poski poskea vasten). Poikani … poikani… (Lepää niin pitkän aikaa kyynelten vierähtäessä silloin tällöin ja Simsonin väräyttäessä liikutettuna polttoarpisia silmiään. Hetkisen päästä.) Etkö näe yhtään, poikani…?
SIMSON. En!
ÄITI (painaa itkusta väristen huulensa hänen silmäluomiaan vasten). Poikani … poikani… (Hetken päästä). Ah poikani! Paljon oli minulla sydämelläni, kun minä Danista läksin, ja paljon ajattelin minä matkalla kulkiessani…
SIMSON. Älä puhu äiti enempää… Kaiken tiedän, kaiken ymmärrän … ainoastaan liian myöhään…
ÄITI (hyväilee häntä rauhottaen). Lepää, poikani; lepää, lepää!
(Äänettömyys.)
SIMSON (raskaasti). Myöhään mies viisastuu … runnellulla ruumiilla … kuoleman mato ytimissänsä —
ÄITI (keskeyttäen). Oi poikani, poikani!
SIMSON (kiihtyen). Hajalleen jäivät Israelin heimot … niinkuin saviastia särkyi minun unelmani —
ÄITI (rauhottaen). Älä puhu, älä puhu!
(Äänettömyys.)
SIMSON (raskaan tuskan tärisyttämänä). Jos olisi minulla unelmani perijä… Vaan hedelmätön, hedelmätön on se rakkaus ollut… Hautaan sammuu Manoan suku … hedelmätön, hedelmätön, hedelmätön!
(Jäykistyy kouristuksen tapaiseen.)
ÄITI (tukee häntä, johdattaen jyväkaivon reunalle istumaan. Hyväilee viihdytellen). Rauhotu, poikani, rauhotu! (Silittelee hänen otsaansa). Rauhotu, poikani, rauhotu… Israel voi nousta… Manoan suku voi sivuhaaroistaan versoa … rauhotu … rauhotu! — Onko nyt parempi, Simson?
SIMSON (nojaa hänen rintaansa. Hetkisen päästä). On, äiti. — Oi äiti, äiti! Ei ole minulla muuta maailmassa kuin sinä. (Äänettömyys). Vaan sinuakin vastaan tein minä kerran raskaan synnin…
ÄITI (lempeästi). Oi niinkö? Sano se minulle!
SIMSON. Vilpitön on minun rakkauteni sinua kohtaan ollut, mutta kerran, ah kerran katsoin minä sinut sydämessäni ylön. — Voitko antaa sitä minulle koskaan anteeksi?
ÄITI (omituinen värähtelevä riemu kasvoilla). Voiko äiti antaa anteeksi? (Sulkee hänet yhä hellemmin syliinsä, kyynelten vieriessä). Ah poikani, poikani!
PÄÄMIES (kurkistaa ovesta, mutta vetäytyy jälleen takaisin).
ÄITI (silitellen Simsonin kättä). Kuinka minä olen iloinen … kuinka olenkaan iloinen! — Ja nyt kerron minä sinulle asiani…
SIMSON. Oliko sinulla vielä jotakin?
ÄITI. Oli. Katso, Simson! Kaikki unhottuu … kansa, suku, toivomukset, pettymykset … elämä kulkee polkuansa meidän ohitsemme, ja meidän ylitsemme… Niin ajattelin minä kotonani. Ja minä myin kaiken meidän omaisuutemme. Isäsi pellot ja viinamäet minä vaihetin rahaksi ja ajattelin: nämä vien minä Askalonin ruhtinaan jalkain juureen ja polvillani rukoilen häneltä sokean poikani vapaaksi — ei ole hän enää kenellekään vaarallinen.
SIMSON (kiihtyen). Äiti?!
ÄITI (nousten). Niin olen minä ajatellut, ja vahvistettuna käyn minä nyt tehtävätäni täyttämään.
SIMSON (väkevästi). Ei, äiti! Ei koskaan!
ÄITI. Mitä? Mitä, poikani?
SIMSON (rauhottuen, raskaasti). Myöhäistä … myöhäistä… Katso! Paljon olisi voinut olla toisin. Vaan itse olen minä tieni polkenut, ja se polku päättyy tämän kiven ääreen, niinkuin rengas liittyy renkaaseen minun kahleessani.
ÄITI. Oi, kuule minun rukoukseni!
SIMSON (raudan raskaasti). Minä jään!
(Hänen päänsä vaipuu rinnoille.)
ÄITI. Poikani, poikani!
SIMSON (hiljaa). Anna minulle anteeksi, äiti, että minä särjin sinun suuren rakkautesi aikomuksen.
ÄITI (lämpimästi syleillen). Oi, et mitään särkenyt, poikani, et mitään! Kaikki ymmärrän, kaikki ymmärrän… Ainoastaan salli minun levätä hetkinen rinnoillasi. (Päämiehelle, joka taas katsoo ovesta). Heti, heti! (Hetkisen päästä). Toisin ajattelin minä kotoa lähtiessäni, toisin oli säädetty … kaikki ymmärrän. Ja kuka kaikki ymmärtää, hänen on hyvä kaikkialla. — Oletko nyt löytänyt rauhasi, Simson?
SIMSON. Olen. En ole minä ollut muuta vailla kuin sinun äänesi kaikua ja sinun kätesi kosketusta. — Siunaa minua!
ÄITI (suutelee häntä otsalle). Herra Israelin jumala siunatkoon sinua!
(Itkee.)
(Hetkisen päästä.)
Varmaan minun nyt täytyy lähteä… Poikani, poikani…
(Katselee häntä pitkään ja hellästi.)
SIMSON (syvästi liikutettuna). Yksi pyyntö minulla vielä olisi…
ÄITI. Mitä?!
SIMSON. Menisitkö, äiti, vielä kerran Ekroniin?
ÄITI (hämmästyneenä). Ekroniin…?
SIMSON. Mene vielä kerta Ekroniin, äiti, ja uhraa — sovitus- ja kiitosuhri minun puolestani!
ÄITI (katselee häntä syvä ilonliikutus kasvoillaan). Ah! Vaikka minun pitäisi polvillani kulkea se matka, en lepää minä ennenkuin olen pyyntösi täyttänyt. — Kevein sydämin lähden minä nyt luotasi.
SIMSON (yhä enemmän liikutettuna). Ja vielä toinen uhri … että Herra
Israelin jumala lähettäisi kansallensa uuden sankarin!
ÄITI (ristii kätensä rukoukseen). Että Herra Israelin jumala lähettäisi kansallensa uuden sankarin!
(Syleilee häntä pitkään.)
VANKIEN PÄÄMIES (joka on sillävälin tullut). Nyt luvalla sanoen…
ÄITI. Herra minun isäini jumala siunatkoon sinua sadankertaisesti sen laupeuden tähden, jota olet minulle osottanut!
PÄÄMIES. Jaa jaa, siunaus on aina hyvä, muoriseni, erittäinkin tässä toimessa…
ÄITI (viittaa häntä luokseen etualalle ja puhuu hiljaisella äänellä).
Katso, vaikea on hänen olonsa täällä… Sinä ymmärrät, minun herrani.
(Laskee hänen käteensä muutamia kultarahoja). Koeta huojentaa hänen
elämäänsä niin paljon kuin voit…
(Kääntyy menemään.)
PÄÄMIES (hämmästyneenä rahoja katsellen). Oo! Näillä sitä jo paljon huojentaa! (Kumartelee). Minä kiitän sinua, jalo äiti! Suokoot jumalat sinulle onnellisen matkan! (Kumartelee yhä Simsonin äidille, joka kääntyy vielä kerran ja katsoo siunaten poikaansa. Katselee sitten riemuissaan rahoja.) Olipas tämä juttujen juttu! Jaa-a, hyvää sydäntä ei voi kullallakaan palkita, tottapas oli se sana!
(Vilkasee hätäisesti ympärilleen ja piilottaa rahat taskuunsa.
Rientää Simsonin luo.)
No niin, Simson! Jo onkin aika lähteä illastamaan. Katsellaanhan, katsellaanhan mitä meillä on… No, on sinulla, ystäväiseni, jalo äiti; kerrassa, kerrassa kunnon äiti… Kerrassa, kerrassa…
(Menevät. Mylly on hetkisen tyhjänä.)
(Kaksi hunnutettua naista tulee tietä myöten.)
ADULLA (kohottaa huntunsa). Nyt olemme perillä. Tämä on mylly.
DELILA. Onko kaikki niinkuin olla pitää?
ADULLA. On. He ovat jo viedyt.
DELILA (kohottaa varovasti huntuaan, katselee). Ah! Kamala no tämä paikka! — Tuollako he nyt ovat?
ADULLA. Siellä. Se on vankihuone.
DELILA. Kamala on tämä paikka! (Levottomasti). Ja tien varrella on tämä…
ADULLA. Täällä olen minä vartioitseva, ruhtinattareni. Ei voi kenkään lähetä minun tietämättäni.
DELILA. Miksi minun pitää liikkua niinkuin varkaan! — (Käy levottomaksi). Tuostako hän tulee?
ADULLA. Siitä.
DELILA. Ah, se pelottava lähenee. (Äänettömyys. Päättävästi.) Käy toimeen.
ADULLA. Salli minun, ruhtinattareni, vielä kerran sanoa: alentavaa on tämä sinulle. Maasta maahan on maineesi lentänyt ja sytyttänyt ruhtinasten sydämet. Egyptin kuninkaan sanansaattajat jo odottavat liittääkseen sinut helmeksi Niilin kruunuun. Ja päivä päivältä on yhä uusia tuleva, Filistean ihmettä ihailemaan ja valtakuntia hänen jalkainsa juureen laskemaan.
DELILA. Sinä et ymmärrä, sinä et ymmärrä! Mitä teen minä Egyptissä, tai Lyykiassa, tai Babyloniassa, tai —? Yhtenä sadoista kuninkaallisista vaimoista? Sitäkö varten minä synnyin…?
ADULLA. Mutta, ruhtinattareni —
DELILA. Älä kiusaa minua! Ensin minun täytyy häntä tavata. — Mene! (Adulla menee vankilaan. Itsekseen.) Minä aavistan hirmuisia, ratkaisemattomia asioita… He puhuvat kruunuista ja valtakunnista! Mitä teen minä kruunuilla … minä, joka en tiedä mikä olen … mitä olen tehnyt … mitä tulee tehdä…
PÄÄMIES (tullen Adullan kanssa). Onpa tänään merkillinen naistulva —
DELILA (siirtää alaslaskemaansa huntua). Haluan puhua Simsonin kanssa!
PÄÄMIES. Jaa jaa, halua kyllä saattaa olla, mutta —
DELILA. Haluan puhua Simsonin kanssa! Kahden kesken. Saata vanki tänne!
PÄÄMIES (kumartaa maahan saakka). Delila ruhtinatarko?! Anna palvelijallesi anteeksi… Ei ilmottanut hän minulle mitään. — Silmänräpäyksessä olen saattava vangin minun ruhtinattareni eteen!
(Menee. Adulla siirtyy etualalle tietä vartioimaan.)
DELILA (Nojautuu erään kiven vääntötankoa vasten, hänet valtaa suuri levottomuus. Päämies tuo Simsonin. Kun Delila kuulee hänen kahleittensa kalinan, niin hän peräytyy ja seisoo hetken neuvottomana. Viittaa sitten päämiehen luoksensa.) Jätä hänet! — Mene! — Mene!
(Katselee kauhistuneena Simsonin muuttunutta muotoa ja hänen polttoarpisten silmäinsä avutonta kaameutta, ja hänen sydämensä alkaa kuohua.)
Mitä ovatkaan he hänelle tehneet! (Katselee häntä). Nyt vasta minä tekoni ymmärrän… Miehen, miehen ovat he runnelleet — sen miehen — —
(Kääntyy väristen poispäin. Äänettömyys.)
SIMSON (hapuilee avuttomasti käsillään). Mikä täällä suhisee? — Miksi toivat minut tänne?
DELILA (rientää päättävästi kohti, mutta pysähtyy vavistuksen valtaamana. Hetken päästä tuskaa ja hellyyttä värähtävällä äänellä). Simson!
SIMSON (peräytyy). Mikä ääni…?
DELILA. Älä väisty minua, Simson! Armoa rukoillen tulen sinun tykösi…
SIMSON. Ääni! Älä lähesty, ääni! (Haparoiden). Missä on ovi?
DELILA. Älä pakene minua, Simson! Kaksi kuukautta minä olen itse paennut itseäni. Kaksi kuukautta on se, mikä sinä yönä tapahtui, ollut kuin kauhea uni. — Kuule! En tahtonut minä —
SIMSON. Enkö saa minä haudassanikaan rauhaa? (Kohottaa hurjistuneena kahleiset kätensä). Pois — pois, taikka!
DELILA. Niin — lyö — murskaa — tallaa jalkojesi alle — mutta älä pakene!
SIMSON. Murskaa?! (Hän rupeaa vapisemaan ja hänen kätensä putoavat vitjoineen voimattomina alas. Katkerasti.) Murskaa … murskaa!
DELILA. Ah Simson, Simson!
SIMSON (hurjasti). Kirottu olkoon nainen —
DELILA. Simson!
SIMSON. Ellei hän olisi portto syntymästään, niin hän ymmärtäisi edes hävetä! — Murskaa, murskaa, murskaa ha ha ha!
DELILA. Pahoin tein minä, Simson. Vaan en ymmärtänyt minä silloin —
SIMSON. Ymmärtänyt!
DELILA. — Yötä ja päivää rukoilivat minun kansani papit ja ylimäiset minua, ja minua itseäni houkutti sinun voimasi salaperäinen ihme. En tahtonut minä sinua kavaltaa. Ainoastaan sinun ihmeesi tahdoin minä tietooni, mutta — oi Simson — sydämessäni minä rakastin sinua!
SIMSON (polkee raivoisana jalkaansa). Rakastin! Iankaikkinen valhe on nainen! Rakastin! Eikö hän sitä sanaa opi jo äitinsä kohdussa? Eikö hän jo imeväisestä pyörittele silmiänsä, ja itke, ja naura, ja hymyile, ja huokaile? Mutta sydämessänsä hän vihaa miestä! — Halveksin! Halveksin! Halveksin!
DELILA. Totta puhut sinä, Simson. Ja väärin, väärin puhut sinä Simson! — Katso… Ei, et ymmärrä sinä minua kuitenkaan, vaikka kuinka selittäisin… En tahtonut minä sinun tuomiotasi — en silmiesi valoa — vasta tänään minä —
SIMSON (hurjana). Niin! Vasta tänään nainen havahtuu! Vasta rauniot edessänsä hän sopertelee: en minä mitään pahaa tarkottanut! — Halveksin! Iankaikkisesti halveksin! —
(Pitkä äänettömyys.)
DELILA. Totta puhut sinä Simson… Ja väärin, väärin puhut sinä Simson … iankaikkisesti väärin! Kokematon olin minä, kun minä sinut näin, ja pettäjän tehtävä annettiin minulle. Oi, raskaan rikoksen tein minä tietämättäni, tahtomattani. Mutta — kuule Simson — minä tahdon myöskin rikokseni sovittaa!
SIMSON (ivaten). Kyynelillä?! — Turhaan vuotavat ne sovitusvirrat — minä olen sokea!
(Kääntyy katkerana poispäin.)
DELILA (säihkyen). Mutta minä olen näkevä! — (Lähenee). Simson! Silmiesi valon riisti minun tekoni — tästä päivästä elämäni loppuun minä tahdon olla sinun silmäsi! Kättesi voiman riisti se; mutta minä, nuori ja väkevä, olen oleva sinun kätesi! Vankilaan syöksi se sinut; mutta, kuule, vielä tänä yönä minä olen sinut täältä tempaava! (Lankeaa maahan hänen eteensä). Simson! Unhota mitä minä olen rikkonut. Sillä minä olen sinua rakastanut, ja sen yön jälkeen on minun rakkauteni sinuun muuttunut tuleksi, jota ei mikään voi sammuttaa!
SIMSON (kamalan vihan kuohuttamana). Sinä yönä sinä teit naisesta porton minun silmissäni, ja rakkaudesta myrkyn, jonka nimi on petos! Sinä yönä sinä revit minun sydämeeni haavan, jota ei itse Jehovan kämmen voisi sulkea siihen saakka, kunnes se vuotaa viimeisen pisaransa!
DELILA. Totta: ei Jehova, ei ihmiset, ei jumalat, ainoastaan minun rakkauteni tuli! (Rukoillen). Kaikki hylkään minä: hovin, ruhtinaat ja kuninkaat, kansani ja jumalani — ainoastaan pakene minun kanssani. Kuule Simson! Kaikki olen minä ajatellut. Minulla on huvimaja kaukana Seetrivuorilla, salainen huvimaja lammaslaumoinensa, josta ei kukaan tiedä. Minulla on satuloidut ratsut, jotka levottomina odottavat. Tule! Ennenkuin aamu sarastaa, me olemme siellä, ja minä olen sinun orjattaresi elämäni loppuun saakka!
SIMSON. En!
DELILA. Ah Simson, kuinka sinä olet kova! — Kuule minua! Minulla on kalamaja kaukana meren saarella, jonne ei yhdenkään pyyntömiehen venhe eksy, ihana maja, tuulilta ja myrskyiltä suojattu. Kaikki olen minä valmistanut ja minun orjani odottavat meitä venheessä. Tule, eikä ole Filistean tai Israelin korva meistä sen enempää kuuleva!
SIMSON. En!
DELILA (yhä kiihkeämmin rukoillen). Sinun täytyy, Simson! Minä en voi elää ilman sinua, etkä sinä ilman minua! Sinä yönä meidän kohtalomme juoksivat yhteen niinkuin kahden vuorivirran vedet syöksyvät toisiinsa eikä taida kenkään niitä erottaa. — Kuule! Paetkaamme meren yli. Kuule minua! Satamassa on haaksi valmiina, ja jokainen haaksimies odottaa paikallansa. Sinä hetkenä, jolloin meidän jalkamme siihen astuvat, nousevat airot ja purjeet kohoavat, eikä ole yksikään Filistean haaksi meitä saavuttava! — Lähtekäämme!
SIMSON. En! Iankaikkisesti sovittamaton on rakkauden petos!
DELILA (tarttuu hänen vaatteisiinsa). Ei! Minä sovitan! Minä tahdon sovittaa! Minä tahdon rakastaa — vapaasti — vilpittömästi —
SIMSON (riuhtoo itseään irti). Älä koske minuun!
DELILA (tarttuu yhä lujemmin). En päästä! — Minä tahdon sinut! Sinä olet minun! — Kuuletko: elämässä ja kuolemassa!
SIMSON (Työntää hänet rajusti lattialle kahleitten kalistessa). Kirottu!
Iankaikkisesti kirottu! (Peräytyy raivona, jyskyttäen päätään seinään).
Ovi! Ovi! Pois! Pois! Ovi! Ovi! Ovi!
(Lyyhistyy seinäviereen.)
VANKILAN PÄÄMIES (tulee kiireisesti ja vie Simsonin pois, katsoen pitkään Delilaa, joka on noussut ja seisoo kuin kivipatsaaksi jähmettyneenä. Pitkä äänettömyys.)
ADULLA (rientää Delilan luo). Ruhtinatar!
DELILA (seisoo yhä jähmettyneenä).
ADULLA (osanottavan pelokkaasti) Ah ruhtinatar, ruhtinatar! (Katselee hetkisen, sitten hätäisesti). Ruhtinatar! Kaukana tiellä näkyy tulijoita, puvusta päättäen hovin palvelijoita.
DELILA (häntä kuulematta viittaa torjuen kädellään. Adulla rientää tielle. Delila horjuu etualalle, nojautuen erään kiven tankoa vasten kuoleman kalpeana. Vaipuu hetkisen päästä suulleen kivelle.)
… Onko hänen sielussaan joku kuilu, jota minä en ymmärrä … joku hirmuinen … sovittamaton … anteeksiantamaton…?
(Pitkä äänettömyys.)
… Onko minun sielussani joku kuilu, jota hän ei ymmärrä … jota minä en itsekään ymmärrä…?
(Äänettömyys.)
… Petos…! Eikö minun rakkauteni ole enemmän kuin tuhannen petosta…?
(Äänettömyys.)
… Ja kuitenkin…
(Pitkä äänettömyys.)
… Te Filistean papit! Te Filistean ylimäiset!
(Äänettömyys.)
… Minun sielussani itää suuret, hirmuiset ajatukset…
ADULLA. Ruhtinatar! (Delila ei kuule. Adulla rientää hänen luokseen ja koskettaa häntä)- Ruhtinatar, ruhtinatar! He tulevat tänne päin. Mennään!
DELILA (yhä eteensä tuijottaen). Tulkoot!
ADULLA (levottomana). Voi ruhtinatar! Hirmuinen oli se mies, joka tämän teki. Ja hirmuisen hän oli näköinen. (Äänettömyys. Hämillään.) Mutta — ruhtinattareni — yhtä tekisi minun mieleni kuitenkin tietää … minkä näköinen mahtoi hän olla silloin, kun hän oli niin väkevä? Sillä vielä nytkin hän näytti yhtenä hetkenä ihmeelliseltä … ja hänen hiuksensa häilähtivät kuin leijonan —
DELILA (kohoutuu äkkiä). Hänen hiuksensa?!
ADULLA (ihmetellen). Niin, hänen hiuksensa…
DELILA (hypähtää ylös ja rientää ovea kohti, mutta pysähtyy, katsellen neuvottomana ympärilleen. Huomaa vankilan ikkunan, juoksee sen luo ja siirtää luukun syrjään, katsellen ristikon läpi vankihuoneeseen. Äkillisen, vapisuttavan riemun valtaamana).
Hänen hiuksensa ovat kasvaneet!
(Rientää ikkunan luota kiihottuneena.)
Hänen hiuksensa! Hänen hiuksensa…?
(Tuijottaa eteensä, käy askeleen sinne, toisen tänne.)
ADULLA. He tulevat, ruhtinatar! Ovat jo tuossa!
(Tieltä kuuluu ääniä.)
DELILA (syvän kuohunnan vallassa). No — he — tulkoot!
(Rientää päättävästi tielle, pakottaa itsensä tyyneksi ja välinpitämättömäksi.)
(Joukko hovipalvelijoita tulee.)
ENSIMÄINEN HOVILAINEN. Ah! (Pysähtyvät, kumartavat). Kiireesti olemme sinua etsineet, jalo ruhtinatar — puistosta, huvimajasta, taatelitarhasta. Näin käski ruhtinas meidän herramme ilmottaa. Egyptin kuninkaan sanansaattajat ovat astuneet minun eteeni tärkeässä asiassa, pyytäen puhua herransa puolesta pari sanaa Askalonin jalon Delila ruhtinattaren kanssa!
ADULLA (katselee riemuisin, merkitsevin silmäyksin Delilaa).
DELILA. Näin ilmottakaa ruhtinaalle minun enolleni: olen käyskennellyt Askalonin teitä ja polkuja etsien iltatuulen vilvotusta. Pikemmin kuin lintu lentää olen minä täyttävä jalon enoni toivomuksen!
(Hovilaiset poistuvat. — Delila tuijottaa syvissä mietteissä eteensä.)
ADULLA. Egyptiin, Egyptiin, ruhtinattareni!