EMON TAPOJA.
Palatkaamme jokapäiväiseen elämään. Talvi tuli. Poika ja Emo ottivat sen levollisesti vastaan ja vetäytyivät pohjoiseen, jäätikön reunalle, jossa Poika oli tottunut asumaan ja kotiutuivat pian. Täällä he kestivät elon vaiheet, alussa kierrellen, myöhemmin asettuen vakinaiseen asuinpaikkaan. Ja vuosien kuluessa kasvoi perhe.
Emo oli tottunut kylmään, ja oppinut tulemaan toimeen joka vuoden aikana. Vähitellen sai Poika selkoa kaikista niistä keinoista, joita Emo ymmärsi käyttää elämänsä turvaamiseksi. Ne olivat sangen vaatimattomia ja niin yksinkertaisia, ettei kukaan metsien asukas tullut niitä huomanneeksikaan. Emo oli aivan yksinkertaisesti tuonut ne käytäntöön. Ne vaatteet, joita hän kantoi Pojan tavatessa hänet, olivat hänen omaa keksintöään ja Poika teki sen huomion, että kaksi ihmistä kaukana toisistaan, vähääkään toisistaan aavistamatta, saattoivat keksiä saman asian. Ja tämä oli syynä siihen että hän nöyrtyneenä ja kiitollisena otti Emon toverikseen yksinäisyyteensä ja heistä tuli ensimäinen pieni yhteiskunta maan päällä. Aarniometsissä lähestyivät mies ja nainen toisiaan kuten sudet, eikä yksikään nainen tullut äidiksi tuntematta niskassaan miehen hampaanjälkiä. Poika ja Emo olivat ensimäinen oikea ihmispari.
Emon puku oli toista ainetta kuin Pojan, se oli jonkunlaista palmikoitua ja vanutettua paksua ja lämmintä mammutinvillahuopaa. Hän oli kerännyt villoja orjantappurapensaista ja punonut siitä lankaa. Jaloissa oli hänellä palmikoidut niinikengät, eikä hän milloinkaan luopunut taidokkaasta vasusta, johon kuten jotkut linnut keräili kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä pikku esineitä. Hänellä oli siinä siemeniä, hampaita, pikkukiviä, joiden väriin tai pyöreyteen hän oli mieltynyt, siinä oli sulkia, kuihtuneita kukkia, niittyvillaa, kaikenlaisia kiiltäviä ja pehmeitä esineitä, paitsi tietysti ruokaansa, joka oli ihmeellisen laatuista. Jos kori täyttyi liiaksi, tyhjensi Emo esinevarastonsa sinne tänne, kivien alle ja kallionkoloihin. Hän ei heittänyt koskaan mitään hukkaan, mutta unohti pian mitä oli piilottanut. Hän oli hyväsydäminen vaimo.
Poika ei päässyt milloinkaan oikein selville siitä, miten Emo oli tullut erämaihin ja miten hän oli selviytynyt pakkasen käsistä — hän oli sangen harvapuheinen. Se ei ollut salaperäisyyttä eikä pahuutta, mutta hänellä ei ehkä ollutkaan mitään yhtenäistä menneisyyttä. Hän oli pelkkää elämää mutta elämää nykyisyydessä, sillä entisyyden muisto välähti hänen ohitseen vain heikkona, epäselvänä varjona. Pojan kysyessä miten hän oli eksynyt heimostaan saattoi hän pudistaa vallattomia kiharoitaan ihanan ilmehikkäästi. Hän halusi myös kertoa pitkän tarinan, joka äkkiä näytti kumpuavan hänen mielikuvituksiinsa, mutta hän teki vain eleitä ja lausui joitakin harvoja sanoja tai pikemmin lauluääniä ja silmistä loisti aatoksien rikkaus ja kaipuu ja hän uskoi sillä kertoneensa paljon. Ja siihen sai Poika tyytyä. Hän oli se mikä oli, lämmin, aina mahdollisimman lähellä Poikaa ja apuna missä taisi, eikö siinä ollut tarinaa kyllin?
Pojan oman käsityksen mukaan oli Emo jostain syystä, johon hän ei itse mitään voinut, karkotettu, kuten Poikakin, ja paennut erämaihin. Hän lienee silloin ollut hyvin nuori, sillä nyt vasta hän oli täysikasvuinen ja kaikesta päättäen hän oli viettänyt yksinäisyydessä monet talvet. Hän oli varmasti ollut luonteeltaan Pojan kaltainen, hänessä oli jotain joka oli tehnyt hänet erilaiseksi kaikkia muita heimolaisiaan ja antanut hänelle kyvyn elää yksinään ja tuetta. Raikas pohjatuuli oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan ja opettanut häntä auttamaan itseään.
Oli omituista huomata miten hän talven koulussa oli oppinut käyttämään samoja vastustuskeinoja kuin Poikakin, vaikka eri tavalla. Sen huomasi Poika vähitellen heidän yhdessä eläessään ja tutustuessaan Emon tapoihin. Metsästystä hän ei harjoittanut, päinvastoin kaikki eläimet herättivät hänessä pelkoa, saattoipa pieni hiirikin hänet kirkaisten pakenemaan vuorelle. Sitävastoin hän söi mielellään muurahaisia, etanoita ja kaikenlaisia ryömiviä elukoita, vieläpä kärpäsiäkin, mutta ei milloinkaan hämähäkkiä; hän näkyi lajittelevan eläimet omien, käsittämättömien sääntöjensä mukaan.
Hän söi sitäpaitsi melkein yksinomaan kasviksia ja oli niistä muodostellut joko enemmän tai vähemmän onnistuneita uusia ruokia. Kun ei hän enään saanut hedelmiä kuten ennen kotimetsissä, alkoi hän syödä ravinnokseen ruohoja, juuria ja erilaisia yrttejä, joita hän löysi sammalikosta ja asumiltaan kivikkomailta. Ja koko hänen terveyttä ja elinvoimaa uhkuva olentonsa osotti hänen ymmärtäneen nauttia ravitsevia aineita. Kesäisin se kyllä saattoi käydä päinsä vieläpä myöhään syksylläkin, jolloin suot olivat täynnä marjoja, joita Poikakin osasi käyttää hyödykseen, mutta miten oli Emo selvinnyt talvella, jolloin ei erämaissa ollut matelijoita eikä kasveja? Hän ei osannut kerätä varastoon kylmien aikojen varalle, kuten Poika teki ja kuitenkin oli hän tullut toimeen.
Tähän oli aivan yksinkertaisesti syynä hänen kokoamisvaistonsa, josta johtui se että hän, vieläpä noina pitkinä aikoina jolloin ei löytynyt mitään ruokaa, oli tullut toimeen vasussaan olevilla ja muihin piilopaikkoihin kätkemillään jäännöksillä. Hän kokoili kaikenlaista ja kaikkea mahdollisimman paljon ja tämä sokea vaistomainen tapa oli yhtenä hänen itsesäilytyskeinonaan. Hänellä oli aina ravintoa ja siten hän pääsi yli talven.
Emo ymmärsi kuivata joitakin syötäviä juuria tai ehkäpä ne olivat piilopaikoissaan kuivuneet ja näitä hän kokosi suuriin kasoihin. Mutta ennen kaikkia suosi hän muutamien ruokalajien siemeniä. Niitä hän poimi ja kätki suuret määrät. Hän oli kai alkuaan rakastanut näitä siemeniä, koska ne olivat niin pieniä ja muistuttivat hänen mielestään pikkuruisia vuonia, jotka tuli peitellä ja joita hemmotella, voidakseen niitä omistaa. Näitten keräämisessä ei hän tiennyt mitään määrää, hän tahtoi vaan omistaa niitä, oikein rajattoman joukon, suuren suuren lauman, kokonaisen maailman pieniä, suloisia vuonia. Sitten oli hätä pakottanut hänet syömään niitä. Kourallinen riittikin Emolle koko päivän ravinnoksi.
Etenkin keräsi hän korkean, karkearöyhyisen ruohon, villin ohran jyviä. Poika tunsi ne hyvin. Hän oli joskus syönyt jonkun jyvän, kun niitä oli sattunut tarttumaan hänen hiuksiinsa ja ne olivat hyvän makuisia. Mutta Emo kokosi niitä joka vuosi joukottain ja niistä tuli pian vakinainen lisä sekä hänen että Pojan jokapäiväiseen ravintoon.
Vuodet vierivät ja Emo kehitti tapojaan, heidän muutellessaan jäätikön tieltä ja asuessaan missä lyhemmän missä pitemmän ajan. Ja Poika antoi hänen olla rauhassa toimineen, hän piti vain huolta metsästyksestä ja paranteli työkalujaan. Tuon tuostakin huomasi hän että Emolla oli käsillä joko uusi esine; ne näyttivät syntyvän kuin itsestään. Emo kokoili uutterasti mammutinvillaa ja eläinten karvoja mistä vain löysi ja istui sitten majassaan punoen lankaa josta hän palmikoi vaatteita. Kesäksi valmisti hän kevyitä paitoja kaisloista, punoi ruohojen säikeitä ja pääsi kokeilemalla niin pitkälle että hän vihdoin huomasi erään kasvin joka erikoisesti oli omiaan vaate-aineeksi. Se oli pieni, sinikukkainen ruoho, pellava ja sen kanssa ahertelivat sitten Emon väsymättömät sormet uutterasti. Jyviään varten punoi hän vitsaksista vasuja ja tiivisti ne savella, jotteivät jyvät valuisi pois raoista. Tätä tietä tulivat hänen jälkeentulevaisensa kerran keksimään saviruukkujen valmistuksen. Mutta sekä tämä että moni muu seikka ei päässyt oikein vauhtiin ennenkuin Poika löysi uudestaan tulen.
Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä. Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten, karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.
Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa asuttiin maakuopassa.
Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.
Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan, kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän, aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.
Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura; ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä. Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät. Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä, joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi. Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden selkään.
Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään, kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin, siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.
Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin jäätikkö ympäröi heidät.
Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.
Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli monta. Jokainen oli kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.
Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.