MERI.
Nyt kerrottakoon, miten Poika monen vuoden päästä, elettyään vaimoineen pohjoisessa kokonaisen ihmisijän, joutui parantumattoman, vaikkakaan ei erittäin kuluttavani taudin saaliiksi. Se tauti oli voimakas meren kaipuu.
Se oli alkanut sillä, ettei hän koskaan ollut voinut unohtaa sitä tuoretta raakkuateriaa, jonka hän ja vaimo olivat syöneet rannalla takaa-ajon päätyttyä ja hymyn noustua heidän villeille kasvoilleen. Tämä ateria, jolloin Poika ensikerran oli maistanut suolaista ruokaa, säilyi hänen mielessään hänen elämänsä erikoisuutena. Muistaessaan sitä saattoi hän nyökäyttää päätään, kuin olisi hän keksinyt jonkun tärkeän seikan.
Tähän makuun oli yhtynyt ihmeen kirkas ja onnellinen muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä parina tuntina, jolloin hän ja Emo — sen nimen olivat myöhemmin heidän lapsensa hänelle antaneet — olivat levänneet rannalla ennen jäätikölle paluuta. Poika oli tarkastellut pyöreitä kiviä ja muita tuntemattomia esineitä, joitten joukossa oli monenmoista vaikkakin sangen sekalaista syötävää. Hän oli hengittänyt täysin siemauksin tuon järven hajua, jonka vesi oli tummempaa kuin hänen tuntemiensa sisäjärvien vesi, ja jolla ei vastakkaista rantaa näyttänyt olevankaan, vaikka katsoi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Vedellä oli ollut toinen, raikas maku, oikein hyvä, vaikkei sitä paljon voinutkaan juoda. Valkeat linnut, joilla oli omituinen, terävä ääni lentelivät laineiden yläpuolella, ja laineet näyttivät olevan ainaisessa kulussa.
Oliko Poika päättänyt palata sinne uudelleen ja sitten unohtanut päätöksensä; sekö häntä nyt kutsui? Miksi se päivä olikin niin ihana, niin valoisa sydämen pohjia myöten, että sen muisto huomaamatta pakotti hänet pyrkimään hyväksi, vaikka se kävikin huonosti. Vielä monta vuotta myöhemmin, heidän jossain retkeillessään, saattoi Emo, katsahtaessaan kantamuksensa alta, huomata miehensä ankarilla kasvoilla hienon, valoisan ilmeen, joka muistutti heidän ensi hymyilyään meren rannalla. Emo kohotti pienokais-kääröään paremmin selkäänsä; nyt hän tiesi että mies ikävöi, kaipasi, mutta tuskin hän häntä, vaimoa, ajatteli. Eikä kuitenkaan koko maailmassa ollut mitään jota hän olisi syvemmin kunnioituksen tuntein ajatellut, kuin tuota miehen kaipuuta. Hänen tehtävänsä oli seurata häntä ääneti ja uskollisena kuolemaan asti.
Niin, Poika kaipasi merta. Vuodet veivät hänet yhä kauemma yhtymästä rannalla. Hänen elämässään talvi aina uudistui mutta sitä silloista ei hän enää saanut takaisin. Joku tuntematon oli hiipinyt hänen sydämeensä sinä hetkenä, jolloin hän istui valkosella hiekkarannalla ja näki laineitten leikkivän ja vyöryvän kohti äärettömyyttä. Oli kuin joku tuntematon henki olisi mennyt hänen vereensä ja siitä tuli sitten sekä hänen että hänen sukunsa kohtalo.
Mutta hän ei tiennyt eikä koskaan tullut tietämäänkään että meren kaipuu oli salaperäisesti ijäisiksi ajoiksi kietoutunut hänen sydämensä uumeniin sinä hetkenä, jolloin hän ensi kerran katsoi takaa ajetun Emo-paran silmiin.