METSÄSTÄJÄVUOSI
Poika oli täysin kehittynyt ja monien talvien karkaisema, hän vietti jo jonkunlaista säännöllistä elämää vaikka vaeltelikin alituisesti. Opittuaan ymmärtämään vuodenaikojen vaihtelun, ei hänen enään tarvinnut sokeasti taistella kylmää vastaan, vaan hän oppi järkevästi valmistautumaan talven varalle.
Lihaa hän kuivasi lämpimänä vuodenaikana ja säilytti sitä talvea varten. Tosin olisi talvellakin saanut kylliksi riistaa, mutta Poika katsoi parhaaksi valmistaa itselleen tilavan ja vankan kivi-asunnon ja viettää siellä koko kylmän ajan ja tämä seikka pakotti hänet keräämään varastoa. Yhteen paikkaan ei hän kuitenkaan pysähtynyt; joka syksy valitsi hän uuden asuinsijan uusien metsästysmaiden lähettyviltä, mutta siinä asunnossaan hän pysyttelikin koko pitkän talvikauden. Hän valmisti nyt asuntonsa huolella ja erityisen suunnitelman mukaan, kun sen piti olla käytännössä pitemmän aikaa. Jos hän löysi lunnollisen luolan, asettui hän siihen surmattuaan ensin karhun, joka säännöllisesti asui siellä jo ennen hänen tuloaan; mutta ellei sellaista luolaa löytynyt, vieritteli hän suuria kiviä yhteen niin että ne muodostivat huoneen, jonka seinät hän tiivisti pienemmillä kivillä. Hän syvensi pientä kivimajaansa sisältä, verhosi sen sammalilla ja eläinten vuodilla ja niin kesti hän kylmyyden näinä pitkinä pimeinä talviöinä. Hän metsästeli alinomaan, mutta talvisaikaan ei hän koskaan retkeillyt kauemmaksi, kuin että hän saattoi ennättää yöksi asuntoonsa.
Vaikka hänellä ei ollut tulta eikä valoakaan, askarteli hän kuitenkin luolassa monenlaista; kun hän ei voinut nukkua ja kuivattua lihaakin oli kylliksi varastossa, valmisteli hän karkeita, jäykkiä nahkoja siinä yksinäisyydessään istuessaan pureskellen niitä tuuma tuumalta, kunnes ne tulivat taipuisiksi ja pehmeiksi. Tämän keinon oli kova kohtalo opettanut hänelle, samoinkuin kaiken muunkin, minkä hän taisi. Nälkää nähdessään oli hän pysynyt hengissä nakertelemalla niitä lihajäännöksiä, joita oli vuodissa ja silloin oli hän huomannut niiden kestävän paremmin ja tulevan käyttökelpoisemmiksi kuin ne kauttaaltaan ensin pureskeli. Samalla keksi hän keinon säilyttää lihaa kuivaamalla.
Jos hän ei pureskellut nahkoja, istui hän pilkkopimeässä kuin sokea, hapuillen kärsivällisesti sormillaan ja pisteli luunaskalilla reikiä nahkoihin, jotka hän saumasi yhteen pitkällä, peurannahasta leikatulla hihnalla. Hän ymmärsi pukeutua vuotiin määrätyllä tavalla, niin että ne paraiten lämmittivät, mutta sekin kysyi paljon päänvaivaa ja työtä. Suolista punoi hän köyttä ja lankaa, joista oli monenlaista hyötyä ja kaiken tämän taisi hyvin tehdä pimeässäkin.
Sillä välin pitenivät talvet yhä. Jäätikkö levisi kauas yli maan. Sen siirtymistä ei voinut nähdä, mutta se levisi kuitenkin joka kuukausi ja joka vuosi yhä kauemma. Sen ulommainen reuna oli jo aivan laaksossa, jossa tuo viheriä kohahteleva jää kohtasi kuolleen metsän jäännökset. Siellä missä ennen kasvoi bambupuita ja mimosoja, oli nyt vuorenkorkuinen jääpanssari; missä ennen jättiläis-kiulukka hedelmöi lämpimissä suomaissa, kaareutui nyt jäätikköreunan likaiset holvit, joiden kautta valkea, läpinäkymätön vesi kylmänä virtana pulppusi. Jäätikkö kostutti kaikki ja jäähdytti jälleen omalla kylmyydellään, se kasvoi, liukui eteenpäin ja valloitti maa-alan toisensa jälkeen.
Poika tunsi sen tarkoin, hän tiesi sen tulevan. Hän laski ja mietti ja oli varma sen ajan tulosta, jolloin olisi vain talvea ympäri vuoden, jäätikkö olisi valloittanut koko maan. Hän kokosi voimia sitä varten, kartutti kokemuksiaan, asestautui tulevaisuutta vastaan. Jokainen kulunut talvi oli hänelle kova koulu, joka opetti hänet valmistautumaan suureen taisteluun. Päivän mittaan ei hän enään tehnyt paljon sellaista, jossa ei olisi ollut tarkoitusta, vaikkakaan hän ei aina sitä edes itse tiennyt. Jäätikkö uhkasi häntä.
Hänen ensimäiset yksinäisyydessä viettämänsä kesät olivat vielä hyvinkin lämpimiä, vaikkakin sangen sateellisia. Saattoi olla oikeita vesivuosia, jolloin haalea sade valui virtanaan viikkokaudet yhtämittaa, muuttaen maan sumuiseksi suoksi. Silloin oli jäätikkö kirkas ja paljaaksi huuhtoutunut liukuen jylhän vihertävänä, penikulmanlevyisine mutkineen, repaleisena ja särkyneenä, sumuiseen laaksoon. Siellä täällä pinnalla oli kallion sirpaleita, jotka olivat sen päälle suistuneet ikuisen lumen peittämiltä tunturihuipuilta.
Pojasta tuli puoleksi vesi-ihminen noina lyhyinä vedenpaisumuskesinä; hän oppi kulkemaan puunrungolla, jota hän työnteli eteenpäin jollain seipäällä. Tulvivat virrat ja järvet eivät enään voineet pysähdyttää häntä. Jos vesi oli liian syvää, meloskeli hän sauvansa leveämmällä päällä ja tuli kun tulikin toiselle rannalle. Koira seurasi häntä, milloin istuen puunrungon toisessa päässä, milloin uiden sen rinnalla. He olivat aina läpimärkiä, alituisesti valui vesi heidän ihollaan, alituisesti olivat he kohmettuneita, mutta sittenkin viihtyivät he erinomaisen hyvin.
Lyhyitten kesien aikana vajosi Poika takaisin metsä-ihmisen huolettomuuteen, heitti nahkapukunsa pois ja retkeili metsiä ylt'ympäri mukanaan ainoastaan kiviaseensa. Hän nautti lämpimästä täysin siemauksin, loikoili päiväkaudet ja paistatteli päivää, milloin se joskus pilkisti pilvien lomasta. Mutta talven kovuus johtui silloin pian hänen mieleensä ja hän alkoi odottaa kylmää; hän oli saanut muistin. Hän ei milloinkaan mennyt niin kauas, ettei olisi nähnyt jäätikön vihertävää hohdetta taivaanrannalla.
Kesäisin oli Poika alituisesti liikkeessä, muutteli paikasta toiseen ajaessaan takaa milloin minkinlaista riistaa. Kun yö yllätti hänet, rakensi hän pienen risumajan ja jatkoi taas seuraavana aamuna matkaansa. Retkillään saapui hän vihdoin eteläisille synnyinseuduillensa ja näki, miten metsä oli melkein kokonaan lahonnut, ja muuttunut muodottomaksi ryteikkö-korveksi. Tuskin taisi enään erottaa suurien puitten kaatuneita runkoja, jotka muodostivat melkein läpipääsemättömän pohjakerroksen, jossa pensaat ja rikkaruohot ilkkuen rehoittivat.
Aarniometsä ei saavuttanut enään koskaan entistä valtaansa. Joka vuosi yrittivät jotkut pakkasen hävittämät puut kehittyä uudelleen työntäen juurivesoja ja hautaantuneitten palmujen jäännöksillä viheriöi uusia taimia, mutta niistä ei tullut koskaan puita. Seuraava talvi hävitti ne uudelleen. Ei mikään aarniometsän kasvi saavuttanut täyttä kasvuvoimaansa, mutta hengissä jotkut pysyivät pieninä, kutistuneina ja vaivaisina. Kestävimmistä kehittyi uudenmuotoinen aarniometsä, tosin vaan vaivaismetsä.
Sitävastoin oli toisia kasveja, joilla aikaisemmin ei aarniometsässä ollut mitään merkitystä, vaan jotka nyt nostivat päätään ja alkoivat muodostaa uutta metsää. Ne olivat havupuita, jotka kestävät kylmyyttä. Kuusi ja mänty levenivät nopeasti siellä missä aarniometsä oli ollut ja katajakin, joka ennen oli kasvanut sypressimäisenä jättiläispuuna, työnsi muutamia hitaasti kasvavia, talvehtivia juurivesoja, jotka suippolatvoineen kaikessa pienuudessaankin olivat emäpuukaltaisia. Toiset kasvit kasvoivat sensijaan uusissa olosuhteissa ruohosta ja pensaista suuriksi puiksi; ne pudottivat talvella lehtensä, mutta kykenivät keväällä kehittämään ne uudelleen. Koivu ja tammi, haapa ja paju ja moni muu, jotka ennen olivat kasvaneet aarniometsän helmassa vain pensaina, voimistuivat nyt ja alkoivat muodostaa vehmaita metsiä aina keväisin kiireen vilkkaa pukuaan uusien.
Kun ei muuten enään mikään menestynyt, täytyi kaiken mukautua vuoden aikojen vaihteluihin. Moni poispaenneista eläimistä palasi lämpimän tultua takaisin Pohjolaan ja jäi sinne, vaikkakin jäätikön kasvaessa sai jälleen yhä peräytyä etelää kohti.
Melkein kaikki linnut vetäytyivät aina kevään tullen pohjoista kohti. Kun aurinko häikäisevän kirkkaana kohosi yli veden peittämien, mutta niille vanhastaan tuttujen seutujen, eivät ne surreet veden paljoutta, kunhan aurinko vain houkutteli esille ruohoa, kaislaa ja kylliksi kihisevää matoa ja kapsavaa kovakuoriaista. Tosin oli muutamia lintuja, jotka jäivät etelään ainaiseksi, kuten flamingot, pelikaanit ja monet muut yhtä kummalliset herkkusuiset lajit, joiden ulkomuoto oli sangen epäilyttävä, mutta joiden uimaräpylät olivat tarkat. Mutta ne eivät kuulu kertomukseemme. Kaikki muut: hanhet, ankat ja joutsenet, kiurut, kuikat ja hyypät huuteli Poika tervetulleiksi, kun ne suurina pilvinä lensivät etelästä ja laskeutuivat iloisesti kotiintulolauluja joikuen laajoihin järviin, joista vankan metsän lahonneet oksat ja juuret törröttivät pystyssä silmän kantamattomiin.
Siellä kurnuttivat sammakot, kunnes kurki pisti ne poskeensa, siellä poreilivat madot ja muut pikkuoliot houkutellen sinne ankkoja. Siellä ajoi saukko takaa haukia, jotka pyöräyttelivät häränsilmiä vedenkalvoon ja kaatuneitten puitten väliin rakentelivat suuret majavalaumat virkeitä kyliään.
Silloin oli liikettä, kulinaa ja kilinää niin ettei ennen sen vertaista. Poika söi ahneesti munia ja lihaa ja vietti viikkokausia saarissa, joissa mehiläiset rakensivat pesiään onttoihin, kuolleihin puihin.
Monet maaeläimetkin koettivat lämpimän tultua tunkeutua takaisin pohjoiseen. Joskus saattoi Poika tähystellessään korkealta ylängöltä nähdä hyvinhyvin kaukana auringon valossa säteilevällä taivaanrannalla tutut piirteet taivasta vasten kuvastuvan. Se oli koirasleijona, jonka tunsi raskaasta eturuumiistaan tuossa etäällä pienen pienenä pilkkuna. Toisinaan huomasi hän siellä silmän siintämissä viluisen antilopin hienot piirteet. Se oli kulkenut kenties satoja penikulmia etelästä, uusilta laitamiltaan tänne pohjoiseen, nähdäkseen vielä kerran jättämänsä synnyinseudut. Ne olivat vain joitakuita yksinäisiä kuljeksijoita tai kenties pakolaisia ja kääntyivät aina pois, katseltuaan joltain kukkulalta hävitettyjä metsiä. Kova kohtalo ajoi heitä yhä kauemmas etelään ja kohta ei heidän entinen sijansa tuntisi heitä enään.
Jotkut maa-eläimistä viettivät kesän pohjoisessa ja kylmän tultua vetäytyivät pois, mutta niidenkin luku väheni vähenemistään, sillä ne eivät voineet kuten linnut matkata ilmojen teitä, eivätkä tottua jokavuotiseen muuttoon. Nopea villihevonen ja jotkut muut ketteräjalkaiset mukautuivat tähän elintapaan, mutta muuten erotti jäätikkö pian toisistaan ne jotka jäivät ja ne jotka halusivat lähteä. Virtahepo yritti parina ensikesänä palata. Se polskutteli vesistöjä pitkin mutta kyllästyi saadessaan tuon tuostakin kantojen ja puitten runkojen töytäyksiä, se käänsi kiittämättömälle isänmaalleen leveän selkänsä eikä palannut enää seuraavina vuosina.
Ensimäisenä kesänä taivalsi etelästä suuret joukot hännättömiä apinoita, jotka elivät maassa ihmisten tavoin. Ne olivat tietysti unohtaneet talven, olivat entistä röyhkeämpiä ja ajoivat kaikki muut olennot pois erään vuoren juurelta, jossa oli runsaasti pähkinöitä ja marjoja millä herkutella lämpöisinä kesäkuukausina.
Kun Poika seuraavana kesänä saapui laaksoon, löysi hän koko joukon luita eräästä saaresta, jonne ne olivat kylmää paenneet. Myrsky oli ne yllättänyt ja vielä saattoi nähdä noista kuivuneista luista, miten ne olivat istuneet sylitysten yhteen sulloutuneina, kunnes olivat paleltuneet kuoliaaksi. Ne olivat aina suututtaneet Poikaa matkimisellaan ja hän viritti tyytyväisenä laulun tuosta joukosta. Sen jälkeen ei hän enään nähnyt sitä lajia. Ne kuolivat etelämpänäkin, vaikkakin ne aina olivat olleet olevinaan oikeassa ja viekastelleet Pojalle.
Viisaampi oli mammutti, jonka Poika usein näki ensimäisinä metsästysvuosinaan. Hän ja mammutti seurasivat toisiaan alustapitäen. Poika ei vielä kyennyt tuota jättiläiseläintä hätyyttämään, siksi saattoivat he erinomaisen hyvin vaeltaa yhdessä toisiaan häiritsemättä tai kadehtimatta; he elivät erilaisesta ravinnostakin.
Mammutti ei muistuttanut enää elefanttia; kylmyydessä oli sille kasvanut pitkä villainen turkki niin että se muistutti liikkuvaa sammalpeitteistä pientä tunturia astua tassutellessaan siellä harmaakivilohkareitten välissä ja pudistellessaan huurretta lehtikuusesta ennenkuin se kärsällään ahmasi viheriöitä neulasia suuhunsa. Talvisin oli se tunturien tavallinen asukas, siellä saattoi Poika tavata tuon mahtavan eläimen seisomassa jossain lumisessa havupuumetsikössä tuulen alla kallionlohkareen vieressä, kärsä kerälle kierrettynä lumen ryöpytessä isojen torahampaitten lomitse. Siellä se seisoi kuten yksinäisyys itse, vaappuen vuorenraskaana lumimyrskyssä pitkien villojen yhä kasvaessa suurensuurten jalkojen ympärillä, loputtoman kärsivällisenä ja katsellen lumisten tuuheitten kulmakarvojensa alta ilmaa pirteillä viisailla pikkusilmillään.
Kovina, hiljaisina pakkasöinä, kun Poika heräsi kiviluolassa, kuuli hän mammutin onton yskimisen kaikuvan jäärotkoissa ja häipyvän vähitellen yön hiljaisuuteen. Vanhus oli silloin revontulien valossa jäätiköllä kävelyllä astellen varovasti jättiläistöppösillään jäälohkareitten ja repeämien seassa. Se kulki pitkät matkat jäätikköä pitkin löytääkseen kalliosaaria, useinkin vain jyrkkiä huippuja, joilla kasvoi sen ravintoa: vaivaismäntyä.
Mutta kesällä kuljeskeli mammutti velttona herkkusuuna nuoressa koivikossa. Se leikitteli ruuallaan, jota se heitteli selkäänsä ja pyöritteli tarkkatuntoisella kärsällään ennenkuin näki hyväksi pistää suuhunsa. Silloin se loi karkean villansa jättäen sen orjantappuroihin ja pensaikkoihin.
Mammutti ikäänkuin kuului noiden valoisien öiden tunnelmaan. Silloin koivun rungot kuumottivat kaukaa läpi hämäryyden, kuin valkeat ja hallavat jäsenet. Silloin nähtiin mammutin seisovan huojuen ja läiskien korvalehdillään sääskiä jossain kaukaisella kukkulalla, missä taivas vielä keskiyölläkin kultaisena hohti. Ja kun se suurilla hitailla hampaillaan jotain hienonteli kuului pitkien matkojen taakse tyytyväinen jauhaminen, joka muistutti jäätikön pohjassa murskautuvien kivien ääntä.
Kesien lyhetessä tuli mammutti yhä harvemmin alas tuntureilta; se kulki ennemmin kevään lähetessä kauemma pohjoseen, sillä se oli oppinut viihtymään kylmässä ympäristössään. Tästä otti Poika oppia tulevaisuuden varalle — hän tiesi että mammutti oli viisas.
Poika mietiskeli vakavasti elämäänsä. Hänen lapsuutensa oli nyt ohitse ja se oli jättänyt jälkeensä tunteen, että siitä oli kulunut äärettömän kauan. Hänen erämaassa, yksinäisyydessä viettämäänsä aikaa saattoi ehkä laskea vuosituhansissa. Häneltä ei puuttunut mitään, hän hallitsi olemassaolonsa täydellisesti ja keksi yhä useampia keinoja sen helpottamiseksi. Hän ei pelännyt mitään taivaassa eikä maassa, hän oli tehnyt kaikki eläimet alamaisikseen kirveellään ja keihäällä jonka sinkosi kädestään. Niitten sokeitten valtojen edessä, jotka häntä vainosivat lumimyrskyssä ja yön pimeydessä, hän vaikeni. Voima, jota ei voi välttää ja yön jättiläisuhma olivat yhdistyneet hänen kovan elämänsä vihollisiksi. Mutta hän oli voittanut sekä luonnon että itsensä.
Vaan nyt tunsi hän olevansa kovin yksinäinen. Miksi oli hän tullut niin vahvaksi, eikö hänen voimilleen löytynyt muuta päämäärää kuin taito pysyä hengissä? Sitä mietti hän joskus, mutta aika ei tullut hänelle kuitenkaan pitkäksi. Milloin hän metsästeli, milloin kokoili muuta varaa tulevaisuutta varten. Pimeässäkin hän taisi työskennellä ja kun hänellä oli aikaa olla jouten, istui hän majansa katolla päivät ja yöt läpeensä tehden huomioita tähtien matkoista ja auringon tavoista taivaalla. Niin alkoi hän käsittää taivaan kappaleitten kulun, miten usein ne ilmestyivät näkösälle, miten kauan ne näkyivät ja miten kauan ne olivat piilossa.
Alituisesti tarkastelivat hänen silmänsä tutkivasti kaikkea kaikkialla. Alituisesti osui hänen ajatuksiinsa uusia seikkoja ja mitä hän vain kerrankin oli nähnyt tai liikuttanut, se jäi ainiaaksi hänen muistiinsa. Hän oli aina avoin vaikutteille, aina toimessa; jokainen uusi keksintö nosti veren rajusti hänen ohimoilleen. Kun joku kysymys valtasi hänet, kulki hän innoissaan kuten eläin, joka pesänsijaa etsii; hänen aivonsa loi ja hänen käsistään pyörähteli uusia esineitä. Mutta iloinen hän ei ollut.
Eräänä kesänä otti hän seuratakseen heimonsa jälkiä eteläänpäin, kulkien viikkokausia toisesta hyljätystä asuinpaikasta toiseen. Se paikka, johon Poika oli heidät jättänyt, oli jo aikoja sitten jätetty kylmille ja metsä oli sielläkin kuollut. Pojan täytyi kulkea yli vuorten ventovieraisiin seutuihin asti, missä hän tunsi olonsa epävarmaksi, kunnes hän vihdoin näki kerran savun kohoavan leiristä puitten välissä ja silloin hän tiesi löytäneensä etsimänsä.
Se ei ollut mitään lämmintä seutua vaikka olikin niin etelässä. Miten ne saattoivatkaan tulla toimeen? Hän katsoi ikävöiden savua, mutta se johti hänen mieleensä kuvan heimosta, joka istui nuotion ympärillä tai loikoili majoissaan riidellen päivät päästään. Hammastelua myötäänsä ilman että kukaan olisi lyönyt toistaan. Jos hän silloin vuosia takaperin olisi astunut lähemmäksi noita asuntoja, jolloin hän oli nähnyt kaakinpuun valmiiksi pystytettynä häntä varten, olisi kuullut siellä vaihdettavan hillitsemättömiä vihaisia sanoja ja hän tiesi samaa nytkin näkevänsä, jos astuisi sinne. Sitä paitsi — toiko hän tulen muassaan, oliko hän pitkän maanpakolaisuutensa aikana löytänyt sen, jonka löytämisen hän omassa mielessään katsoi ainoaksi ehdoksi, jonka täytettyään hän voisi palata kotiin? Ei Ei! Hän ei mennytkään senvuoksi edemmä. Ja sinä kesänä pysähtyi hän niihin erämaihin, jotka levenivät pohjoispuolella sekä hänen että vieraitten heimojen asumia metsiä. Nämä olivat pysähtyneet kauas toisistaan ja olivat toisiinsa nähden aina vihamielisellä kannalla.
Vuorilla tähystellessään näki Poika usein savun nousevan toisten heimojen asunnoilta kaukaa etelästä mutta ei kertaakaan johtunut hänen mieleensä ajatus joutua kanssakäymisiin heidän kanssaan tai edes hakea tulta heidän leiristään. Lähestymistä saattoi ajatella yhdellä ainoalla tavalla. —
Ja sinä kesänä sattui Poika todellakin tapaamaan jonkun ihmisen, joka oli kyllin utelias ja tyhmänrohkea retkeilläkseen kauas pohjoiseen autioille takamaille. Tällöin sai hän tyydyttää ihmiskaipuunsa. Tällainen kohtaaminen saattoi olla mieluisa tai tuottaa pettymyksen, riippuen siitä oliko saalis nuori, hyväverinen tai vanha luiseva alku-ihminen, johon tuskin viitsi hampaitaan iskeä. Pojan muistissa tai oikeammin ruoansulatuselimissä säilyi kauan eräs hieman epämiellyttävä kohtaus. Hän oli yllättänyt vanhan kuivettuneen metsämiehen ravustamassa eräällä purolla ja syönyt hänet paikalla tarkastamatta sen paremmin. Uh, hänen hampaansa olivat vielä kauan jälkeenpäin olleet arat ja hän oli saamaisillaan vastenmielisyyden koko senlaatuista ravintoa kohtaan. Hänen ihmishalunsa vähentyi aikatavalla saatuaan ensin tyydyttää sitä useammankin kerran. Eikähän kukaan ihminen enään rohjennut metsien pohjoispuolelle, ei yksinään eikä joukoissa, sillä heimoissa oli alkanut liikkua huhuja jostain hirvittävästä, erämaissa asuvasta peikosta, joka oli puoleksi karhu, puoleksi ihminen. Se repi ja söi jokaisen elävän olennon, joka sen lähettyville osui. Poika kulki sitten taas pohjoista kohti, omille kylmille mailleen.
Oltuaan muutamia viikkoja pakotettu syömään yksinään eläimenlihaa, alkoi hän uneksia oikein nuorta, verevää ihmistä edes yhden ainoan kerran ja siksi hän vain viivytellen ja tyytymätönnä mutkitellen kääntyi yksinäisyyteensä.
Ja elämänsä ihmeen hän löysikin eräällä tällaisella syrjäretkellä, jolle hän oli lähtenyt salaisen toiveen pakottamana, toiveen, jota hän ei selvästi itselleenkään myöntänyt, koska pelkäsi sen kuitenkin pettävän.
Ihminen, viimeinkin taas olento, jonka eturaajat eivät tavanneet maahan! Poika näki tuon saaliinsa muutamana päivänä eräässä autiossa seudussa juoksevan täyttä vauhtia jotain luolaa kohti. Poika katkaisi siltä tien, silloin se alkoi vinhasti juosta läpi laakson, poikki puron kukkulan taakse — ja niin alkoi hurja takaa-ajo. Sitä kesti kolme täyttä vuorokautta ja päättyi kaukana ventovieraalla seudulla ja jo sekin seikka teki takaa ajon Pojalle mielenkiintoiseksi. Saalis joka juoksi nopeammin ja kestävimmin kuin mikään hirvi, johti näet hänet sinne asti, missä maa loppui, sinne, missä oli vain vettä, missä suunnaton järvi avautui silmänkantamiin. Siellä oli meri.
Jo silloin kun ajo alkoi, huomasi Poika selvästi, ettei hänen saaliinsa pyrkinyt takaisin metsiin eikä vuorille, vaan kääntyi alaville suo- ja niittymaille jotka levisivät penikulmain laajuisina auringonlaskua kohti. Asuikohan siellä päin kansaa, vaiko eikö tällä ihmisellä ollut heimoa mihin lukeutua?
Eniten ihmetytti Poikaa se, että ihmisellä näytti olevan jotain yllään, eikä se ollut nahkaa, kuten hänellä itsellään, oli vaan jotain muuta, joka liehui ja lepatti tuulessa hänen juostessaan. Jos se oli jonkinlaista vaatetta, oli se kyllä hyvään tarpeeseen, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut rakeineen ja purevine myrskyineen, mutta ei tiennyt ketään muuta ihmistä, joka olisi ymmärtänyt pukeutua kylmän varalle. Toinen seikka, jonka Poika myös huomasi, oli se, että pakeneva ei mitenkään osoittanut vastustushalua, eikä koettanut pelastua minkäänlaisella viekkaudella, vaan jatkoi matkaansa suoraa päätä kuten jotkut villieläimet tekivät, niinkuin se olisi ollut ainoa pelastus. Tässä ei ollut muu kysymyksessä kuin joko saavuttaa se tai juosta se kuoliaaksi.
Pojan täytyi panna liikkeelle kaikki voimansa jäljillä pysyäkseen ja ensimmäisinä tunteina lisäsi ajettava yhä vauhtia. Mutta sitten alkoi Poika voittaa melkein huomaamatta, mutta kuitenkin sen verran ettei hänen tarvinnut luopua ajosta. Yöllä lepäsi Poika muutamia tunteja, söi ja nukkui ja seuraavana päivänä hänen täytyi keskipäivään asti vainuta jälkiä ennenkuin ne löysi ja sai saaliin näkyviinsä.
Seuraavana päivänä oli tuo ajettu ihmisparka koettanut turvautua pikku viekkauteen, se oli mennyt yli lammikon ja piilottautunut kivikkoon, mutta Poika löysi jäljet, pakotti hänet liikkeelle ja seurasi entistä lähempänä. Monen monta penikulmaa oli katkaistu ja he olivat nyt seuduilla, joita Poika ei ollenkaan tuntenut. Villihevoslaumoja laukkasi tuontuostakin peljästyneinä pois tieltä ja jäi etäälle katselemaan. Poika kiiti ohi huimaa vauhtia. Ajaessaan hioi hän hampaitaan kaikkea muuta kuin lempeänä. Muuten ei tämä ajo enään ollut erikoisempi kuin tavallisetkaan, ainoa eroavaisuus oli siinä että saalis oli tavallista jalompi ja houkuttelevampi.
Viimeisenä päivänä kulki takaa-ajettu vain hiljalleen, hän näytti loukkaantuneen. He olivat saapuneet suuren veden luo ja liikkuivat nyt pitkin rantaa, jossa hienoon hiekkaan oli sekottunut pieniä pyöreitä kiviä ja muita teräviä esineitä. Poika juoksi silmäillen uteliaasti kaikkea mitä näki rannalla ja tunnustellen avoimin sieramin meren voimakasta tuoksua, mutta pysähtyä hän ei malttanut. Se saisi tapahtua vasta jonkun hetken päästä. Pakeneva juoksi hyvin hitaasti enään, horjui voimattomana ja näytti takaakatsoen kovin kärsivältä. Lopulta kaatui hän hiekalle, pyrki pystyyn ja koetti eteenpäin, mutta pääsi vain ryömien. Ja nyt oli ajo lopussa.
Poika lähestyi saalistaan nopein, entistä suuremmin harppauksin, mutta heittämättä keihästään tai kohottamatta kirvestään. Tässä saattoi hampain ryhtyä toimeen ja hän nuoli jo nälkäisenä, mutta etenkin janoisena huuliaan.
Silloin hän näki että se olikin nainen. Hän oli lyyhistynyt polvilleen, kasvot hiekassa ja odotti kohtaloaan. Hän ei päästänyt ääntäkään Pojan koskiessa häneen; Poika käänsi hänet ja heidän katseensa yhtyivät. Kaikki murha-ajatukset haihtuivat Pojan mielestä. Tuon naisen tuli totisesti elää!
Mutta Poika näytti hampaitaan, osoittaakseen siten kostonhimoaan siitä vaivasta ja kaipuusta, minkä kiinni-saanti oli tuottanut.
Naisen katseesta väistyi heti vallanalaisuuden pelko tuntiessaan saavansa elää ja niin paljasti hänkin hampaansa ikäänkuin purrakseen — mutta kumpikaan ei purrut. Se oli ensimäinen hymyily.
Siitä lähtien seurasivat he toisiaan. Heistä tuli kaksi yksinäistä jäätikön asukasta, ensimäinen ihmisparka Pohjolassa.
Aurinko pilkisti pilvien lomitse ja näki vain nämä kaksi. Siten syntyi yksi-avioisuus.