KADOTETTU MAA.
Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen. Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta. Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.
Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin. Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia, hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas. Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet leppymättömän koviksi.
Pojan voimakasta ulkomuotoa vastaa sisäinen tahdonvoima ja kiukku, huoli tulevaisuudesta. Yhä useammat kootut kokemukset vaativat häntä työhön ja johtavat koko elämän särkymiseen. Hän ei ole mitään unohtanut, vaan kerännyt kaiken muistiinsa, toisen seikan toisensa viereen ja istuessaan siinä näiden maailman häviön synkkien aavistusten valtaamana, alkaa hänen verensä raivoten nousta vastustukseen ja työhön.
Näkeehän hän miten aarniometsä on kuolemaan tuomittu. Ikuinen kesä on nyt loppunut. Lämpimät lehdot häviävät ja sade ja myrsky lähenee Skandinavian vuoria. Etelämpänä palmut ja leipäpuumetsät vielä kasvavat ja viinirypäleet kypsyvät vuorten rinteillä sinisten salmien suilla. Mutta miten kauan? Kun he palaavat koteihinsa, heimonsa luo, ottavat nämä tulen lähellä nukkuvat nuorukaiset, joiden toista kylkeä kuumentaa, toista jäätää, raskaita, päivänkypsentämiä rypäleitä käteensä ja imevät niistä jälleen tyytyväisyyttä. Mutta tulevana vuonna saa Poika käyttää kuivuneet viiniköynnökset rovion sytyiksi ja leiri on taas siirretty. Ja miten kauan sitä kestää? Metsä on kuolemaan tuomittu ja pohjoisesta lähenee vastustamaton ja peräytymätön mahti joka kaiken raiskaa.
Poika katselee ympärilleen sateessa värjöttäviin puihin. Yölläkin näkee hävityksen jäljet ja mitä ei nyt näe, sen muistaa. Kaikki palmut ovat kuolleet ja törröttävät latvatonna mustuneine runkoineen kuin suuret, järsityt luut. Sananjalka-puut riippuvat mustina ja hiiltyneinä, latvat tohjoiksi mädänneinä. Mimosat ja akasiat kääriytyivät jo vuosi sitten kokoon ja sade on piessyt ne aivan tuntemattomiksi. Kaikki alativiheriöivät puut ovat kuolleet juurta myöten ja viipottavat kuivine oksineen ympärilleen kuin luurangot. Mahtavat seetri- ja kummipuut makaavat maassa käyrine juurineen, jotka sade on piessyt paljaaksi ja kohoavat muitten kuolleitten puitten seasta. Kylmä sade on surmannut kaikki kukat ja pensaat. Metsä on suurena lahoavien ja mätänevien kasvien ja isojen, paljaitten kivien peittämänä rämeenä. Jotkut havupuut vaan yrittävät kestää, mutta ne eivät jaksa nousta, ne kasvavat pitkin maata ja pihka kuivuu valkoisena kaarnaan. Huu-uu, kuuluu metsästä.
Huu-uu! Puitten katkenneissa latvoissa kulkee huokaus ja ylhäällä ilmassa kuuluu keskellä pimeyttä lyhyitä nopeita siivenlyöntejä. Siellä parvi lintuja rientää etelään vuorten tuolta puolen, jossa jalat olivat vesissä jäätyä. Ne puhelevat toisilleen keskellä yötä tuolla huimaavan korkealla; särkynein äänin ne valittavat, nuo hanhet, kurjet ja flamingot. Poissa on ilo niiltäkin. Poika kuulee heidän sydäntä särkevät jäähyväisensä ja ymmärtää heidän kodittomuutensa.
Syvältä metsästä kuuluu liikettä siltä vuosituhantiselta tieltä, jonka metsän eläimet ovat rotkon yli polkeneet. Poika tuntee sen ja hän istuu, kaikki aistit valveilla ja seuraa, miten koko yön rotkon yli astuu askeleita, raskaita, keveitä, hiipiviä, tuulen kiirehtimiä. Metsän eläimet siellä joka yö suurin joukoin vaeltavat pohjoisista metsistä eteläisiin laaksoihin. Poika tuntee ne lämpimästä hajustaan ja tietää niiden koko elämän, vaikka onkin yö eikä hän voi nähdä niitä. Hän kuulee ja hän tietää tarkoin missä ne kulkevat.
Ja yön kuluessa marssii likomärkinä ja nälkäisinä pitkässä jonossa paksunahkoja jätti-elefantteja, titanieläimiä ja sarvikuonoja rotkon yli. Suuria korvia tuuli läiskyen liehuttaa. Toisinaan kuuluu jyrinää kuin maanvieremässä. Nälkäisten jättiläiseläinten tyhjät vatsat niin jyrisevät. Ja elefantti kiertää kärsäänsä ja yskii hitaasti niin että koko synkkä metsä kaikuu. Suurella luolaleijonalla on nuhaa ja se aivastelee tyytymättömänä ja pyyhkii käpälällään silmiään jatkaen matkaansa. Käsnä sika kärsii ilman puutetta ja karisee raskaasti heilutellen kiemurasaparoaan.
Vähän jälempänä tuntuu pientä kavion kapsetta. Metsän arat ruohonsyöjät siellä vaeltavat ja heidän joukossaan kuuluu peto-eläinten hiipiviä askeleita. Ja gasellit astuvat höyhenkeveinä ja vaaleina kuten kuutamo puitten lehvillä kesyjen pahanhajuisten hyenojen parissa. Villihepo ja okapi astuvat tiikerin ja leopardin rinnalla sillä tänä yönä ovat eläimet matkalla ja ne unohtavat pelätä toisiaan. Pohjatuuli humajaa pitkine kylmine vaippoineen rotkon yli aivan heidän kintereillään. Joukko häviää eteläiseen laaksoon ja uusia parvia lähenee rotkon pohjoisesta. Kirahvi kääntelee pitkää kaulaansa ja pyyhkii kruunupäällään puitten kuivia lehtiä, koettaessaan äänetönnä, kosteasilmäisnä astua muitten tahdissa. Pienemmät eläimet, luolasiat, tapiirit ja muurahaiskarhut koettavat mahdollisimman nopeasti seurata muita. Joka vaan kynsilleen kykenee rientää etelään.
Mutta tien yläpuolella, puissa kulkee myöskin jono matkustajia: epävakaitten apinoiden aika on näillä mailla myöskin lopussa. Heissä on herännyt ikäänkuin tarve tehdä jotain, ajatella, mistä on kysymys. Nyt ei enään auta tuhlailla pähkinöitä, ei pitää ulvovia käräjiä puitten latvoissa siitä, kuka heistä heitettäisiin pois joukosta. Metsä on häviämäisillään. He muuttavat, he eivät ole mielestään liian hienoja siihen joskin he tietysti mutisevat loukkaantuneina. Eihän heidän sovi tarttua käsin märkiin oksiin; useimmat kieltäytyvät jyrkästi, mutta seuraavat kuitenkin kun muut ovat lähteneet. Ei yksikään apina katso kertaakaan taakseen ja aniharva muistakaan eläimistä sen tekee.
Eräs suuri elefantti-eläin kääntyi katsomaan kodikkaita metsiä, eikä hän voinutkaan jatkaa matkaansa, vaan palasi takaisin rotkon poikki; se oli mammutti. Jäipä muutamia muitakin eläimiä, he tahtoivat jäädä, mutta niille ei suinkaan ollut hyvät päivät tulossa.
Kaikkialta metsästä kuuluu omituista harmistuneitten eläinten lähtötouhua. Virtahepo nousee mutaisena järvestään, jossa sille on tullut liian kylmä. Poika kuulee sen puhaltavan suuren mahalaukkunsa tyhjäksi ja lähtevän nuuskien matkaansa kuihtuneen viidakon läpi etsien tietä lauhkeampiin lampiin. Poika kuulostaa kumman tuskan vallassa, mille kannalle ne aniharvat eläimet, jotka jäävät, asettuvat metsässä. Ne eivät voi matkustaa, mutta niitä pelottaa ja ne ääntelevät oudosti ikäänkuin hiljemmin. Hirvi seisoo paikallaan puun alla aivan hiljaa. Se ei ymmärrä metsää, eikä edes itseään. Se liikuttaa korviaan silloin tällöin pudistaen päätään, vaihtaa jalkaa ja aristelee nilkkojaan. Myskihärkä on vähitellen menettänyt järkensä ja lähtee vaeltamaan pohjoista kohti, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sekin! Karhu mörähtelee, mutta ei aijo lähteä. Se kokoilee kuihtuneita lehtiä vuoteekseen, se on vilustunut ja haluaa levätä. Se ei ole tyytyväinen, vaan nuhisee harmissaan että miksi tällaisen jumalanilman piti nyt juuri tulla kun hänellä oli kaikkein kiirein työ mehiläisten kimpussa. Nyt se aikoo nukahtaa hiukan kunnes aurinko sen jälleen herättää ja jos joku astuu sen päälle aikoo se purra. Se ei tiedä että se alkoi nukkua pitkää unta. Mäyrä ja piikkisika seuraavat sen esimerkkiä ja ryömivät maahan parempia aikoja odottamaan.
Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa, kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan lähene roviota, sen hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu metsässä.
Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin, moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli tuomittu, se oli henkiheitto.
Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen oli kestänyt kaikkien luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen kulkuaan?
Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan; mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia kylmää vastaan.
Poika vannoi kostavansa niiden puolesta.
Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on kadotettu maa.
Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat, säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista, jolloin pakkanen tuli maailmaan.