TALVI.
Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut alas repien maanpintaa.
Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto, miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.
Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä, lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.
Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen, niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät. Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.
Yö oli pitkä, pitkä.
Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut, ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.
Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan. Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien, osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen alastonna luomistaan odottaen.
Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.
Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota maata.
Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.
Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti. Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden; heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään — porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan, kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.
Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä. Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.
Jotain hiljalleen hiipivää onnettomuutta ennusti kaikki, jotain sellaista, jota ei ennen oltu nähty. Koko maailmassa vallitsi kaamea äänettömyys, jolloin maa tuntui kutistuvan. Yksinomaan kylmällä näytti olevan maailmassa valta.
Nyt ei Poika enään voinut hillitä itseään. Pitkinä, sateisina kuukausina oli hänen mielensä täyttänyt suuttumus ja nyt se tulvi yli äyräittensä. Hän tunsi että metsässä läheni viimeinen salakavala ja kuolettava hyökkäys ja että nyt tämä hävittäjä oli saatava pysähtymään. Nyt hänen täytyi lähteä etsimään sitä, joka ajoi ihmiset asunnoistaan, hukutti eläimet ja hävitti koko maan autioksi, nyt hän pakottaisi sen esille, olkoon se sitten ken tahansa!
Poika irrotti vanhan, huonon piikirveen varrestaan ja kiinnitti siihen uuden terävän vasta valmistamansa terän. Sitten järjesteli hän roviotaan, peitti tulen hyvin ja lisäsi siihen puita niin että se saattaisi palaa kauan ja niin hän oli valmis. Hän heitti lempeän katseen veljiinsä, jotka hiljalleen värähtäen nukkuivat kokoon vetäytyneinä varpaat yhdessä lämpiminä pysyäkseen. Hän tunsi, miten kiintynyt hän heihin oli, miten juuri heidän välinpitämättömyytensä, heidän unohtava ja kevyt mielensä pakotti hänet lähtemään heitä puolustamaan. Heitä ei saisi palella, he eivät saisi joutua turmioon. Poika teki kirveellä merkin rintaansa kohti kuten vihkiytyäkseen tehtäväänsä, sitten hän hiipi kallion varjosta ja lähti yksin avaraan maailmaan.
Metsässä oli pureva pakkanen. Tänä hiljaisena aamuhetkenä tuntui niinkuin kirpeä, näkymätön myrkky olisi metsän täyttänyt. Poika joutui aivan toistietoiseksi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi kauan, mieletönnä tiettömässä metsässä, raivaten tietä milloin kaatuneitten puitten yli, milloin niiden alitse. Metsän peitti jääkylmä lieju joka poltti hänen jalkojansa hänen siihen vajotessaan ja sen pinnalla oli kylmiä, viiltäviä kappaleita, pitkiä, kirkkaita jään palasia. Hän hypähteli aivan kuin käärmeen pistämänä ja ryntäsi järjetönnä eteenpäin kirves koholla, tietämättä minne. Vaistomaisesti pyrki hän ylöspäin, yli vuoren, löytääkseen kuivemman paikan ja laajemman näkö-alan.
Vuorelle päästyään saavutti hän mielensä tasapainon ja alkoi kulkea rauhallisemmin, yhä vieläkin hätkähdellen ja läähättäen, mutta katsellen ympärilleen. Korkealla vuoren ylängöllä aukeni metsä tasangoksi ja metsän asukkaan tavoin peljäten aukeita paikkoja, lähti hän jo matkan päässä nelinryömin kulkemaan. Hän melkein luuli kohtaavansa siellä vihollisensa; pakkasen salakähmäisen hengen.
Saavuttuaan tasangon laitaan, levitti hän kahden käden edessään kasvavan pensaan ja kurkisteli sen lomitse tasangolle. Siellä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ruohokenttä, johon sade oli vakoja kyntänyt, oli jäätynyt ja toisella reunalla uivat kaatuneet puut valkoisessa usvassa. Pensas, johon hän oli piiloutunut, oli nukkapeitteinen ja sen kuivuneissa oksissa riippui kirkkaita puikkoja. Joitakuita putoili hänen käsilleen ja puri ihoa kipeästi, kunnes ne suli vesipisaroiksi. Hän maistoi niitä ja huomasi niiden olevan ilmalta maistuvaa järvivettä, kovettunutta sadetta joka suli lämmössä jälleen vedeksi. Ympärillä olivat kaatuneet puut valkoisia ja samanlaisen kylmän untuvan peittämiä. Se oli jotain uudenlaista kukkimista. Silloin tällöin kulki väristys läpi hiljaisen metsän ja huurre varisi maahan helisten ja kilisten tuhansin vienoin äänin. Koko metsä soi hienoin ja tuskaisin sävelin niinkuin koko maailma olisi valitellut nukkuessaan.
Poika hengitti syvään avoimin sieramin kirpeätä pakkasilmaa, joka terotti hänen haju-aistiansa äärimmilleen, mutta jossa ei ollut merkkiäkään kasveista tai eläimistä. Sensijaan tunsi hän itsensä vahvemmaksi, verensä ja henkensä voimakkaammaksi. Ilman helisevä puhtaus ja selkeys teki hänet vilkkaammaksi. Hän päristeli, pudisteli kaikin voimin, niin että huurre värisi pensaasta hänen päälleen. Hän katseli vaativasti ympärilleen. Missä se kaiken hävittävä olento on, jota etsimään hän oli lähtenyt. Miten hän pääsisi sen kimppuun? Vaiti kaikki!
Korkealta metsästä kuului kotkotusta. Poika piiloutui. Samassa huomasi hän kaksi villihanhea, jotka kiitivät suin päin pientä järveä kohti, joka oli aivan tasangon laidassa. Yöllinen tulva oli muodostanut lammen ja nyt se lepäsi kirkkaana jäätynein rannoin usvan alla. Hanhet lensivät siipiä räpäyttämättä melkein lammen pintaan asti, sitten ojensivat ne jalkansa — ja samassa näki poika niiden luistavan pitkän matkaa peilipintaa myöten, ensin jalat levällään sitten, tasapainon kadotettuaan, kyljellään. Ne eivät päässeetkään veteen. Ne pääsivät vihdoin jaloilleen, astua tassuttelivat poispäin, luistivat ja kaatuivat taas syrjälleen, nousivat jälleen ja katselivat tyhminä ja neuvottomina ympärilleen pienine, korkealla päälaella olevine silmineen. Lampi oli jäätynyt, jää peilin peittämänä! Poika nuuski tarkkaavasti. Aivan oikein. Hän astui rantaan ja pysähtyi katselemaan kirkkaan jään läpi vettä, joka lepäsi kivistä pohjaa myöten aivan hiljaa. Hän koetteli jäätä paljain jaloin ja kuuli sen terävästi ritisevän. Se ei vielä kantaisi häntä. Hän astui poikki huurteisen ruohokentän, jossa hänen jalkojaan kirveli, pyrkien ylös vuorelle. Siinä missä ei ollut ruohoa, oli maa niin kovaa kuin graniitti ja kumisi ontosti astuessa. Oli ensimäinen talvi.
Poika kiipesi sumun yläpuolelle vuorelle, jossa auringolla oli valta ja jossa maa ei ollut jäässä. Metsä loppui, alkoi kasvaa pensaita ja kanervaa ja ylhäällä oli ainoastaan sammalta jylhien kallioitten verhona. Vihdoin saapui Poika ylimmälle huipulle ja seisoi siellä auringon lämmössä katsellen alas laaksoon, jossa pakkas-usva levisi niinkuin valkoinen syvä järvi. Aurinko, joka oli noussut korkealle taivaalle, hajotteli laakson sumusta kokonaisia pilviä ja levitteli niitä ilmaan, kunnes ne hävisivät kokonaan. Tuulispää, jonka aurinko ylhäällä sinitaivaan alla oli tehnyt vallattomaksi, syöksyi alas ja kalvoi syviä kaivoja sumuun. Niiden kautta näki Poika alas laakson pohjaan, jossa juurineen maasta revityt puut makasivat kuten suuret puikot sikinsokin ja joissa suuret hukkuneet eläinjoukot näyttivät kärpäsiltä tulvineen ja jäätyneen rämeikön pinnalla.