LEIVO.
Svein oli erään merenkulkijan nimi. Hän saapui laivoineen rannalle ja näki maan, joka oli melkein yhtenä meren kanssa; siinä oli paljon matalia saaria ja niiden välissä vuonoja ja salmia. Eräässä näistä vuonoista hän eksyi ja kierteli niin kauan niemien, salmien ja saarien väliä että hän alkoi pitää maasta.
Merestä kohosi peninkulmain laajalta tasankoja ja pieniä mäkiä, täpötäynnä kivensiruja, tuoreen ja sateen tuoksuisena ikäänkuin jäätikkö olisi siitä vasta eilen lähtenyt. Svein nousi maihin ja näki rannan leviävän ystävällisenä, mitä hienoimman hiekan peitossa ja täynnä laineitten pyöristämiä kirjavia pikku-kiviä, jotka hiersivät somasti vastakkain ja ruohoa kasvoi sinisen meren äyräälle asti. Sisämaassa oli runsaasti niittyjä ja sammalsoita, nuorta viheriää metsää ja välillä laajoja nummia. Kaikkialla oli runsaasti riistaa ja vuono, johon kukkien lomitse juoksevat ja hymyillen poreilevat vedet laskivat, välkkyi täynnä kaloja. Taivas kaareutui mahtavana yli maan, jota tuskin erotti merestä ja siellä ajelehti kokonaisia pilvimaailmoita ja ilmalinnoja peittäen auringon.
Svein lähti sieltä pois, mutta hän ei unohtanut alavaa maata, vaan palasi sinne jälleen. Silloin oli aikainen kevät ja tuuli koleasti. Sateet lankesivat vinhoina, vaikkei kukaan niitä kiirehtinyt.
Harmaalla pellolla seistä törröttivät myyränkekojen laidassa kortteet kuten hoikat, luiset sormet. Mullassa, joka hengitti ja hikoili päivänpaisteessa, oli pikkukiviä kuin kosteita silmiä, ja vaaleassa ruohostossa kohosi siellä täällä keltaisia kukkia harmaine varsineen. Eteläisillä mäenrinteillä alkoi maa vihoittaa ja siellä täällä kasvoi jokunen hento orvokki katsellen ylöspäin pienine kylmänsinisine kasvoineen.
Märkien maitten yli vaelteli vaeltelemistaan pilvien varjoja. Vuoroin tummeni maa, vuoroin taas aurinko tunkeutui voimakkaana esiin, katseli, levittäytyi suureksi pyöräksi, lähetti tulta yli koko maailman ja katosi jälleen. Pilvet kiitivät maan yli kuten meren aaveet olisivat olleet liikkeellä, ne riensivät mäkiä ylös ja alas toistensa seuraamina ja kostean tuulen takaa ajamana.
Mutta ylhäällä taivaalla, jota pilvet epätasaisesti varjostivat ja jossa aurinko pyrki leikkien esiin, liiteli leivo laulaen.
Hitaasti, huumaantuneena kohosi se ilmaan, milloin valossa, milloin varjossa, lakkaamatta laulaen — tui, tui, tui — tii, tii — tui — kunnes se ikäänkuin ihanan unen vallassa, riemuissaan siitä, että sen sydäntä laajensi se ilmakin, jota se hengitti, kohosi niin korkealle, aivan pystysuoraan, että pilvet ja valo sen huomaansa sieppasivat ja nyt tuntui siltä, kuin itse kostea ilma olisi laulanut maalle, josta lähteet pulppusivat kirkkaina keskeltä paljasta multaa.
Yöt kävivät lämpimiksi. Sammakot istuivat ryntäisiään myöten vedessä ja kurnuttivat kuin pienet peikot vesilätäköissä, joiden vielä ruokottomaan pintaan aurinko kuvastui. Mustista, käyristä kalmojuurista pistäysi esiin vihreitä vesoja, pajut olivat kietoneet nuppunsa valkoiseen untuvaan, eihän näet voinut tietää mitä ilma taas keksisi. Muuttolinnut palasivat. Kaikki alkoi itää.
Mutta Svein oli kuullut kiurun äänen ja päättänyt jäädä tänne. Täällä syntyisivät hänen lapsensa, ja heidän omaisuudekseen jäisi maa. Sille annettiin sittemmin nimeksi Tanska. Svein asettui asumaan rauhaisan vuonon pohjukkaan, joen laskusuulle. Laaksoissa levisi soita ja metsiä ja pitkien mäkien takana alkoi nummi.
Siitä saakka kuin Sveinin lapset kykenivät valkokiharaisina ryömimään, oleskelivat he kanervikossa ja tutustuivat maailman menoon. He lähestyivät suuria harmaakivi-möhkäleitä, joita oli siellä täällä hajallaan erinäköisinä tai kanervikossa hauskassa ryhmässä ja he saattoivat vaieten asettua seisomaan sellaisen mykän jättiläisen eteen kädet selän takana odottaen siitä elonmerkkiä. He ojensivat pikkusormensa katajapensaalle, joka pyöreänä ja pulleana, mutta pensasmaisena seisoi kanervien keskellä ja kun he huomasivat että se pisti, eivät he enää sitä lähestyneet.
Toisten kanssa heistä taas tuli pian hyvät ystävät. Niinpä kävi kanervan kanssa, joka kasvoi kuin mikä rautapuu, helpeisiä ruusuja joka oksalla. He löivät leikkiä puolukan ijätiviheriöiden lehtien kera, jotka olivat pienten laivojen muotoisia, ja suopursun kanssa, joka kantoi kokonaisia karjalaumoja hienoja voimakastuoksuisia käpyjä. Harris kukki punaisena kuin tuli ja kantoi sitten mustia palkoja, jotka olivat palaneiden miekkojen kaltaisia ja saattoivat olla kyynärän pituisia ja riippua suuren puun latvasta. Kirjavat kämmekät kasvoivat kanervikon laidassa pisankimaisine varsineen. Lieko ryömi pitkin epätasaista alankoa kanervien alla ja lähetti tähysteliöiksi sieltä täältä ylös pitkäkaulaisia vesoja, mitä suloisimpia, vaaleanviheriöitä pikkupuita.
Lapset eivät olleet koskaan kuulleet että kaikki nämä sateen surkastuttamat kasvit kerran olivat olleet tropillisen metsän puita, ikimetsän, joka oli kerran kasvanut samassa paikassa, mutta kyllähän he sen sentään hyvin tiesivät. Maistaessa kanervan oksaa jäi suuhun sekä karvas että balsamin maku ja jo siitä tunsi, että se kuului suureen perheeseen ja että se oli kotoisin kuumasta seudusta. He ymmärsivät että katajapensas oli nähnyt parempia päiviä. Ja he kuvittelivat mielellään että saraheinä ulottui taivaaseen asti suurena palmuna, jossa oli kiiltävät, uurreniekat hedelmät, suuret kuin leipä.
Lämpiminä kesäpäivinä, jolloin heinäsirkan sirkutus kaikui kuin terävä hengitys kanervikossa, kuului kaikkialla eikä missään, saattoi tapahtua, että nummen yläpuolella näkyi kajastuksena lehtoja ja ikimetsiä. Lapset erottivat siellä jättiläispuita ja pitivät aivan luonnollisena nähdä suuren metsän ilmassa.
Valoisina öinä saattoivat he herätä ja heidän mieleensä johtuivat pyöreät pikkukivet, jotka olivat olevinaan lehmiä ja asustivat nyt yösydännäkin navetoissaan nummella ja joilla ehkä siellä oli kovin yksinäistä. He kohottivat päätään, katselivat valoisaan yöhön ja puoliunisen, haaveilevan lapsensielun läpi saattoi silloin kajastaa hämärä ajatus siitä miten muinaisten pohjolan aarniometsien yli kaareutuivat valoisat kesäyöt. Lapsuus on kadotettu maailma.
Tällainen on taru Pojasta.