NUIJAMIES.
Valkokarhun tuska oli kuin se synkkä, verinen meri, johon aurinko talvisydännä painuu ja kuin pitkät, mustat pohjolan yöt.
Vuosikausia kului, ennenkuin hänen mielensä valkeni ja koko sen ajan, jolloin hänen sielunsa peitti synkkyys, riensi hän eteenpäin hirveänä kostajana. Arolla raivosi murhan ja murhapolton rajuilma. Valkokarhu kiiti ylt'ympäri jyrisevillä vaunuillaan, joista oli tullut kuolon sanansaattaja, hänen nuorta voimaa säihkyvät poikansa seurasivat häntä ratsain ja kaikkialla, minne hän saapui, makasivat mäyriäiset maahan lyötyinä. Hän heilutti suurta kivinuijaansa, joka ennen oli hällä ollut apuna laivaa rakentaessa rauhan töissä. Se ei jäänyt kirveen lailla haavaan kiinni kirvelemään, vaan se musersi luut ja oli heti jälleen hänen kädessään valmiina hänen samotessaan eteenpäin puoleen ja toiseen ja mäyriäiset vaipuivat kuolleina vinhojen pyörien jäljille. Valkokarhu teki maan autioksi penikulmain laajalta, karkotti mäyriäiset viidakoista tulella ja hävitti heitä joukottain perinpohjin. Kaikki, miltä vähänkin kantoi metsän ja lymypaikan nimeä, poltettiin tuhaksi, aro ammotti mustana ja palaneena silmän kantamattomiin. Se oli kuin talven rangaistus koko maalle, ei korttakaan säästetty. Mäyriäiset hajaantuivat kuin lehdet puista syysmyrskyssä.
Mutta ei kyennyt murha eikä kosto vahinkoa kuitenkaan korvaamaan. Valkokarhua ei tyydyttänyt se, että hän näki kuolon kauhun noiden raukkojen kasvoilla, jotka hän oli tuominnut, mutta jotka eivät edes tienneet mitä he olivat tehneet. Hän ymmärsi, että mäyriäiset olivat toimineet suuressa tietämättömyydessään, he olivat vain seuranneet luontoaan ja hän oli eniten rikkonut sillä, ettei ollut varustautunut heidän varalleen. Hänelle oli käynyt kuten sille, joka vapauttaa suden ansastaan metsässä ja saa sen heti niskaansa. He olivat metsäläisiä, jotka eivät osanneet ajatella eivätkä olleet oppineet muistamaan. Ilkityö oli tehty sitä ajattelematta, ikäänkuin hetken päähänpistona ja nyt he olivat unohtaneet koko syynsä, vieläpä niin perinpohjin, että tuntui kuin se olisikin ollut hän, joka oli alkanut ja raivonnut herkeämättä kuten väsymätön joukkomurhaaja. Heidät täytti yksi ainoa tunne ja se oli äänetön viha, eivätkä he tunteneet kuoleman pelkoa, vaikka olivatkin muuten pelkureita. Kun hän kuolemantuomiota julistaessaan katsoi heitä silmiin, näki hän niissä vain tuijottavan vihan, vain katumattomuuden ilmeen kuten eläimillä, kunnes hän nuijallaan murskasi heidän aivonsa. Vihdoin hän ei enää voinut lyödä. Heitä oli niin paljon ja lienevät olleet oikeassa.
Silloin ilmestyi jotain, joka oli Valkokarhua voimakkaampi. Kaukana idässä kohtasi hän vihdoin joukon, joka oli ryöstänyt hänen molemmat tyttärensä. Taivas hohti jo punaisena, kosto ja murha leijaili ilmassa, silloin kohtasi Valkokarhu omansa ja Kevään valkohipiäiset tyttäret, omaa lihaansa ja vertansa. He polvistuivat hänen eteensä, anoen armoa ryöväreille, jotka olivat heitä loukanneet ja raastaneet heidät pois. Silloin Valkokarhu itki ja soi heille rauhan.
Hän luopui kostosta ja vetäytyi kotiin. Siellä hän istui kuukausimääriä toimettomana ja hiljaa valittaen kuin syksyinen lehtimetsä. Hänen päänsä tuli valkoiseksi. Mutta miehen miettimis- ja rakentamishalu palasi jälleen. Hän oli miettinyt ja päättänyt sekä omansa että mäyriäisten kohtalon.
Kevät lepäsi molempina lapsineen majassa, jossa Valkokarhu oli asunut; hän peitti sen mullalla ja kohotti siihen suuren kummun. Itse hän lähti pois ja asettui asumaan eteläänpäin rannikolle, jossa kasvoi suuria puita. Siellä hän rakensi uuden laivan. Se oli niin pitkä ja niin leveä, että utelioilla mäyriäisillä, jotka olivat uudelleen arkoina alkaneet lähestyä asuinpaikkaa, oli paljon päänvaivaa siitä, miten Valkokarhu saisi niin suuren laivan kulkemaan veden pinnalla. Valkokarhu pystytti keulaan lohikäärmeen pään, joka suu ammollaan katseli merta ja näytti nauravan hiljaista kaameaa nauruaan.
Mutta kun laiva oli valmis ja siinä oli tuhtoja kahdellekymmenelle miehelle, lukuunottamatta Valkokarhua ja hänen poikiaan, astui hän eräänä päivänä maihin ja toi monta mäyriäistä, nuoria, voimakkaita miehiä ja vei heidät sidottuna alukseen. Joka istuimelle oli hän asettanut kuparirenkaan ja sen hän kiinnitti jokaisen vangin jalkojen ympärille. He odottivat kuolemaansa. Mutta Valkokarhu antoi heille ruokaa ja huolehti heistä parhaansa mukaan, niin että he hämillään loivat silmänsä maahan. Sitten käski hän heidän tarttumaan airoihin ja suotamaan. Ja nyt he siis saivat nähdä miten hän oli ajatellut pitää laivaa liikkeessä.
Kun heidät alkoi koti-ikävä vallata ja he alkoivat vertailla entistä koiran-elämäänsä arolla nykyiseen huolettomaan ja turvalliseen oloonsa, menettää työkykynsä ja huokailla entisaikaa ajatellessaan lohdutti Valkokarhu heitä puhellen heidän ruumiinvoimistaan ja tulevasta illallisruuastaan. He olivat sanomattoman ylpeitä soudussa saamistaan käsivarren voimista ja irvistelivät liikutettuina Valkokarhun heitä kehuessa. Ja illallinen oli ihana ateria. Mäyriäisistä tuli oivallisia soutajia. Heiltä ei puuttunut mitään. Valkokarhu otti heidän naisiaankin laivan pohjalle saadakseen miehet paremmin kotiutumaan ja lisätäkseen tarpeen tullen miehistöä.
Sitäpaitsi vei Valkokarhu kaiken omaisuutensa tilavaan laivaansa, vaununsa, hevosensa, karjansa sekä heiniä että viljaa ja kaikkia mitä hän omisti, nahkoja, työkaluja, kuparia ja aseita. Laivan perällä olevalla liedellä paloi tuli, jonka Valkokarhu kykeni sammuttamaan ja sytyttämään milloin tahtoi. Oli tapana, että Valkokarhu seisoi suuren perä-airon vieressä ohjaten vankien soutaessa. Etu-alalla asustivat hänen poikansa tähystellen maata ja pitäen aina aseet käsissään. Ja niin he lähtivät ulapalle.
Ja tämä laiva kaikkineen mitä siihen oli koottuna oli sellaisenaan nyt tuulen ja merivirtojen vietävänä omain sisäisten voimiensa avulla. Se oli kuin pieni elävä saari, vastoinkäymisissä kasvavien kykyjen ja niiden seurausten perikuvana, jotka lensivät jäätiköltä yli koko Euroopan. Se oli siten kaikkien merien tulevaisen kehityksen ja kaikkien maitten tulevaisuuden kuva, se oli valkoisen miehen yhteiskuntalaitoksen alku.
Mutta vanhin Valkokarhun pojista, Hukka, jäi Liivinmaahan. Hän oli ottanut luokseen erään mäyriäisten tyttäristä, ruskean, vilkkaan aronneidon ja aikoi jäädä maahan jakamaan elämän vaivat hänen kanssaan. Heistä ja Valkokarhun kahdesta valkeasta tyttärestä, joiden miehet olivat alkuasukkaita, polveutui suuri kansa, joka kuljeskeli hevosineen vaunuineen idät ja lännet.
Valkokarhu purjehti niin kauan merellä pohjan tähden alla että hän alkoi kaihota Upplantiin, jossa hän oli viettänyt elämänsä parhaan osan sieltä silloin pois ikävöiden. Hänen täytyi saada nähdä se paikka, jossa Kevään ensimäinen keltainen vilja lainehti tuulessa kuten hänen rikkaat kiharansa. Ja hän löysi tien ohjaamalla laivansa tulta syöksevää vuorta kohti, jonka savu johti häntä päivällä ja huipun hohde taivasta vastaan yöllä.
Valkokarhu jäi asumaan Upplantiin. Vesi oli jäätikön sulamisen jälkeen jo aikoja sitten alentunut ja maan peitti ihana nurmikko ja nuori metsä, joka verhosi märät hiekkakummut ja vuorille kasvoi mäntyjä. Ne syvät hiidenkirnut, jotka jäätikkö oli kiviperustaan kaivanut, olivat reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä, niin että saattoi nähdä sen pyöreän kiven, joka ennen oli kirnun jauhanut, lepäävän liikahtamatta ja peittyvän sammaleella. Siellä eleli pieniä kirjavamahaisia vesiliskoja, niinkuin ei siellä olisi koskaan mitään muuta maailmaa ollutkaan. Mutta kuumina kesäpäivinä saattoi vieläkin lehahtaa vasten kasvoja haju, kalmankylmä tuulen henkäys, lähtenyt vuosisatain vanhoista jäistä, joita vielä oli jossakin pohjoisissa rotkoissa sorakerrosten peittämänä.
Metsä oli täynnä eläimiä, jotka katselivat puitten lomitse pitkin lehtikujia aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuusista valui pihkaa kuumina kesäpäivinä ja ne tuoksuivat kuten ennen ollessaan lämpimän ilmanalan puita. Haapa, koivu ja pihlaja kuiskailivat keskenään kadotetusta maasta heilutellen merkitsevästi lehdillään. Aivan tässä alla, sanoivat he pudistaen päätään kaikkitietävinä. Mutta viidakoissa tuoksui vadelma hienommin kuin mitä mikään metsä ennen oli tuntenut. Siinä oli pohjolan kesien salainen, rikas sydämellisyys.
Mehiläiset surisivat ahkerina kooten hunajaa kukista, jotka elivät ainoastaan kesän, mutta jotka joivat täysin siemauksin mullasta, jota jäätikkö oli jauhanut vuorien ikivoimaisista uumenista ja jota kaikki taivaan kosteat säät, pakkaset, sateet ja auringon helle olivat paljastaneet ja täyttäneet kasvuvoimalla. Jäkälä ja sammal peittivät paljaan, uurteisen kiven. Sen olivat sinne kuljettaneet taivaan tuulet; muuttolinnut lensivät maitten yli siemen nokassaan tai kantoi sen sinne untuvan tavoin syystuuli meren yli, ja niin pukeutui maa uusiin, vihreisiin vaatteisiinsa.
Jokaisen kovan kallion halkeamassa kohosi ruoko tai pienen pieni tuoksuva kukka. Ja jokaisen kukan kupuun pisti mehiläinen suristen pienien, untuvaisen velhoruumiinsa ja kun se oli lähtenyt, nyökäytti kukka kerran ja toisen, järjesteli pukuaan ja tutkisteli taas aurinkoon.
Valkokarhu teki itselleen hunajasta juomaa, joka pani hänen päänsä niin pyörälle, kuin olisi hän kuunnellut auringon ja etäisellä rinteellä alastonna tuoksuvan kukan lemmenkohtausta. Kun hän simasta juopuneena ja lämpimänä kautta koko ruumiinsa, maatessaan päivän paahtamilla kivipaasilla, katseli mehiläisparvea, joka liikuskeli auringon edessä suuren leijailevan pallon tavoin, ikäänkuin kuumasta supistuen ja laajeten ja liidellen kuin tulipilvi taivaaseen, palasi kadotettu maa ja sen kera kokonainen maailma takaisin hänen mieleensä. Vihdoinkin pysähtyi Valkokarhu maahan, josta hän oli lähtenytkin.
Hän antoi vuosien kulua. Hän tarkasteli Upplannin metsiä, olisiko siellä venepuita. Puut olivat vielä nuoria, eivätkä siis sopivia, mutta tästä nousisi metsää hänen jälkeläisilleen aluksiksi, kokonaisiksi laivastoiksi. Nuoret, sileäkaarnaiset puut huojuivat jo, kuin tietäisivät ne, että niistä tulisi köliä ja että ne pääsisivät etäisille merille.
Valkokarhu iloitsi saadessaan siellä asua ja hän vedätti laivansa maalle. Hän käänsi sen kumoon ja varusti sen suureksi pirtiksi ja se oli ensimäinen goottilainen rakennus. Kun Valkokarhun jälkeläiset löysivät uuden maan ja jäivät sinne asumaan, tekivät hekin laivoistaan juhlallisia pirttejä ja sen holvistoissa suunnittelivat aatoksissaan uusia matkoja.
Valkokarhu lähti saarelle, jonka jäätikkö oli piiriinsä sulkenut ja hän löysi siellä kansansa. Monet jäätikköläisistä olivat kuolleet tulvien aikana, mutta loput elivät melkein samoissa oloissa kuin niihin aikoihin, jolloin Valkokarhu karkotettiin. Ja nyt hän palasi takaisin ajaen tulisella valjakolla, mukanaan kivinuija ja tuli ja takanaan rannikolla laiva, ja ne sukulaiset, jotka vielä tunsivat hänet, pahottelivat tuota vanhaa juttua.
Valkokarhu pani viralta pois garmilaiset. Hän käski jäätikköläisiä hajaantumaan. He asuivat saarella, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut mikään saari. Koko maailma levisi heidän ympärillään, mutta ei ollut miestä, joka olisi osottanut että rajat olivat enää olemassa vain heissä itsessään. Valkokarhu osotti sen.
Etteivät he tunkeilisi yhä edelleen kantaisän haudan ympärillä, otti hän itselleen oikeuden koota heidät uuden merkin, tulta synnyttävän pyörän ympärille. Mutta pyhän paikan määräsi hän Upplantiin, jossa aava meri oli yhdellä sivulla rajana. Hän määräsi suuria uhreja palaavalle kevät-auringolle, jonka tulessa hän käski jäätikköläisiä palvomaan vanhaa Tois-silmää. Nuoret toivoivat hänen matkaavan kuten ennenkin, mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja perusti valtakunnan, jonka hengen tuli lyödä niin leimansa nuorisoon, että he muistaisivat mistä he ovat ja levittäisivät valkoisen miehen tapoja edelleen vieraitten pariin.
Jäätikköläiset kokoontuivat silloin Valkokarhun ympärille tulipyörän ja nuijan merkin alle. Toiset lähtivät vapauduttuaan tuntureille ja perustivat Norjan, toiset asettuivat Valkokarhun kera rannikolle oppien maanviljelystä. Sitten läksi nuoria miehiä Englantiin, Tanskaan ja Saksaan sekä Välimerelle, avaten kautta koko Europan purjehdus väyliä isänmaallensa; he levisivät, mutta pysyivät sittenkin koossa.
Viimeisinä vuosinaan, hyvin ijäkkäänä, harrasti Valkokarhu suuresti taivaankappalten kulkua. Hän tiesi paremmin vuoden päivät ja tunsi lähemmin tähdet kuin kukaan ennen häntä ja hän jätti tietonsa perinnöksi pojilleen. Heidän tuli se pitää yksinomaisena tietonaan, tuli kyetä ennustamaan auringon kulun kunakin vuodenaikana ja antaa kansalle sen mukaan neuvoja.
Muuten ei Valkokarhu koettanut mitenkään lujittaa valtaansa kaikenlaisilla salaisilla ja hämärillä taidoilla niinkauan kuin hän oli ruumiinvoimissaan. Tulen tekemisen taito, jonka hän oli heille tuonut, oli tunnettu ja kaikkien hallussa, hän ei tahtonut että sitä käytettäisiin toisten sortamiseen. Mutta tulipyörän teki hän pyhäksi kullekin, siten että se oli oleva ijäinen kiitollisuuden merkki maata ja taivasta kohtaan ja hedelmällisyyden vertauskuva. Oman vaikutusvaltansa säilytti hän omilla keinoillaan, nuijalla ja voimakkaalla kädellään.
Eräänä joutilaana hetkenään sepitti Valkokarhu oman elämäkertansa ja hakkasi sen ikuisiksi ajoiksi itse maahan, tunturiperustalla olevaan paateen jonka jäätikkö oli hionut sileäksi. Se oli ensimäinen taulu. Kirjoituksessa oli kaksi merkkiä, joista toinen kuvasi laivaa ja toinen pyörää. Se oli taiteen ja kirjallisuuden alku.
Niin kauan kuin hän säilytti silmäinsä valon, työskenteli Valkokarhu puu- ja metallitöittänsä ääressä. Aivan erikoisella rakkaudella oli hän kiintynyt kiviaseisiinsa, joista hänellä oli aina ollut niin suurta hyötyä, mutta vapaa-aikoinaan askarteli hän uteliaana kuparin ja muitten uusien aineiden kimpussa, joita pojat toivat kotiin idästä, koetteli kaikkea tulessa ja kiinnitti huomionsa aineitten laatuun. Erään kerran siellä käydessään toi Hukka suuren möhkäleen merkillistä metallia, joka oli idästäpäin kotoisin ja laski sen vanhuksen käteen. Se oli kauan ennenkuin edes kuparin käyttö oli tullut yleiseksi. Valkokarhu piti möhkälettä kaukana ojennetussa kädessään, katseli sitä tarkoin, punnitsi kämmenellään ja tunnusteli sitä suurine, arpisine sormineen. Sillä metallilla oli kylmä, sinervä kiilto, joka muistutti ehkä hiukan jäätä, ja se oli sangen painavaa. Se oli hyvin kivenkaltaista. Valkokarhu vei sen kielelleen. Siinä oli karvas ja raaka maku kuin merellä, hän haisti sitä ja siinä oli veren haju. Silloin vaipui Valkokarhu syviin mietteisiin. Se oli rautaa.
Siitä kappaleesta takoi Valkokarhu itselleen nuijan ja ensi kerran oli hän vanhalle, monia kokeneelle kivi-aseelleen uskoton. Hän oli vielä niin vahva, että hän saattoi yhdellä iskulla lyödä hevosen kuoliaaksi sen seisoessa uhrikiven luona ja se isku oli sellainen ettei hevosen pääluista jäänyt siruakaan ehjäksi.
Mutta kun hän ehti vanhuuden viisausikään, havaitsi hän että kansa halusi taipua hänen valtaansa silloinkin, kun sitä ei enään ollut olemassa ja tämä ihmissydämen tuntemus sai vielä kerran hänen viisaat kätensä työhön.
Valkokarhu oleili melkein aina suurpirtissään, joka oli jokseenkin hämärä ja siellä oltiin totuttu näkemään hänen kookas vartalonsa ja osottamaan hänelle sitä kunnioitusta, joka oli tuleva hänelle ja hänen nuijalleen. Valkokarhu veisti nyt kaikessa hiljaisuudessa oman kokoisensa kuvan tukista, asetti sille nuijan käteen ja pani sen sitten seisomaan hämärään suurpirtin perälle, jossa hänellä oli tapana näyttäytyä. Ja hän näki tyydytyksekseen, että kansa kumarsi yhtä kunnioittavasti varjoa kuin itse todellisuutta. Silloin nauroi vanhus valkoiseen partaansa ylpeillen kättensä töistä — sekä myöskin toisen hauskan ja julman ihmistuntija-ajatuksen vuoksi. Ja nyt hän asettui lepoon.
Mutta sitten kun hän ei enää näyttäytynyt pyhäkön ulkopuolella, nähtiin hänet seisomassa siellä puolihämärässä kohotettu nuija kädessä ja hänen vanhin poikansa, ainoa uskottu, pirskotteli uhrijuhlana verta hänen päälleen ja tervehti kansaa vanhan vaunuilla-ajajan ja meren-kulkijan puolesta.
Valkokarhua, joka oli ollut enemmän ihminen kuin kenkään ennen häntä tai hänen jälkeensä, palvelivat pohjolaiset jumalana ja hän sai monta lempinimeä: ukkosen-jumala, nuija-mies, todenpuhuja ja hänelle määrättiin paikka taivaissa vanhan Toissilmän rinnalla. Mutta heidän verensä virtasi heimon suonissa. Pojasta, jota vastoinkäymiset eivät murtaneet ja hänen jälkeläisestään Valkokarhusta, avoimen taistelun isästä, polveutuvat kaikki kuninkaat ja talonpojat.
Pohjolan kansa kehittyi pitkälle maanviljelyksessä ja merenkulussa. He toivat orjia idästä ja asuivat heidän kanssaan vuosisatoja. Aikojen kuluessa sekaantuivat he yhdeksi kansaksi, mutta aina oli olemassa raja, vaikka he olivatkin samaa juurta, sen rajan oli jäätikkö luonut ja se oli perinpohjainen erotus kehityskulussa. Siellä oli niitä, jotka olivat muiden edellä ja joiden kohtalona oli kuljettaa menneisyyttä muassaan, ja oli niitä, joiden oli mahdoton saavuttaa toisia vaikkakin he aina yrittivät olla heidän kaltaisiaan. Pohjolan kansa ja niitten maitten asukkaat, joihin he levisivät, tulivat aina olemaan joko vapaita miehiä tai vankeja sekä heidän sekaantuneita jälkeläisiään; ikeen alla eläviä vapaasieluisia työntekijöitä samoinkuin orjamielisiä ankaroita herroja.
Mutta kun Valkokarhu oli saanut sijaisensa asetetuksi paikalleen, kaipasi hän yksinäisyyttä. Eräänä yönä jätti hän suurpirtin ja astui salaa laivaan, jonka hän työnsi vesille. Ikä painoi häntä ja hän toivoi saavansa laskea ruumiinsa mereen. Kaukana aavalla ulapalla istui hän aivan hiljaa katsellen kämmeniään laivan hiljalleen keinuessa poikki laineen. Hän ei kuulunut enään tähän elämään.
Aamu valkeni, hänen ystävänsä aurinko nousi. Se kuvastui mereen suurena ja punaisena.
Kuu kulki yli taivaan hymyillen Kevät-vainajan lempeätä hymyä.
Pieni kuollut tyttönen ilmestyi pohjoiselle aamutaivaalle, katseli alas, loisti hiljaa kunnes sekin vaaleni näkymättömiin.
Silloin hän sulki silmänsä eikä nähnyt enää.