VERI PUHUU.
Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.
Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata. Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli oikeutettu saamaan viimeiseksi.
Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän huomannut mitään.
Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine, ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse, joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.
Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla jaloillaan muka saattaisi kulkea?
Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan, täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten kaltainen.
Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä- tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut…
Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen, mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.
Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä, muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet sivu edellä maailman loppuun asti!
Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.
Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli rattaineen.
Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin, lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti Valkokarhun majaan.
Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima voitti hänet.
Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.
Asuinpaikan edessä oli kosolta mäyriäisiä, kokonaisia joukkoja oli ryöminyt esiin ruohistosta ja viidakosta, heitä oli niin paljon, että he lainehtivat eteen ja taaksepäin kuin nousu- ja pakovesi, heitä oli melkein liian monta saadakseen mitään aikaan. Mutta vähän kerrassaan he kävivät työhön. Toiset ottivat aluksen haltuunsa, toiset särkivät Valkokarhun reet ja tappoivat kotieläimet. Molemmat tyttäret tulivat huutaen ulos majasta, mutta heidän huutonsa tukahtui pian, sillä heidän päänsä yli heitettiin nahkoja ja kohta se lakkasi kokonaan kuulumasta heitä poisvietäessä.
Joukko otti Orman ja talutti hänet puun luo kidutettavaksi. He katselivat häntä niin että silmät olivat särkyä ryöstön himosta, he repivät hiuksiaan ja karjuivat kuin villit pedot yöllä ja he saivat suonenvedon kohtauksia niin että he ähkivät ja päristelivät. He eivät voineet puhua, sillä kouristukset leukapielissä ja jäykät irvistykset estivät ja Orman ääni, joka kaikui yksinään kaikkien noitten ihmisten keskellä, kuului niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Hän puhui paljon, tuntui kuin hänellä olisi ollut kokonaisen elämän sanavarasto käytettävä yhdellä ainoalla kerralla. Hän säilytti totisen äänensä, joka oli karkea kuten ainakin keskenkasvuisella, silloinkin kun häntä kidutettiin.
Kun hän ei voinut olla vapisematta seistessään alastomana pyöveliensä edessä, huomautti hän heille sen johtuvan siitä että hänen jäsenensä surivat menettäessään voimansa. Häntä vaivasi olla sellaisessa ahdingossa ja hän nyrpisti nenäänsä sille ruumiinlämmön ja suolien hajulle, joka heistä läksi. He koettivat saada häntä valittamaan, toivat palavia syttyjä hänen jalkainsa juureen ja katkoivat hänen sormiaan kepeillä; hän kohottausi suoraksi, mutta vaikeni. Hän oli sitä lajia, joka ei vastoinkäydessä masennu. Sitten puhui hän jotain ilmasta. Silloin he alkoivat kiduttaa poikaa oikein todenteolla ja perinpohjaisesti ja saivat hänet vihdoin itkemään. Kaukana arolla näki Valkokarhu savua ja ymmärsi ettei se voinut nousta muualta kuin juuri hänen asuinpaikastaan. Hän ihmetteli sitä, keskeytti metsästyksen ja kääntyi takaisin. Savu lisääntyi yhä, hän näki sen juurelta liekkejä ja silloin hän riensi kotia kohti minkä hevoset kerkisivät. Hän saapui mäelle, josta näkyi rannikolle asti ja näki, että laiva oli tulessa.
Kotimatkalla kulki hän tiheän koivikon läpi ja sieltä ryntäsi lukematon mäyriäisparvi äkkiä esille ja lähti täyttä kurkkua ulvoen Valkokarhua ja hänen poikiaan kohti. Mutta ennenkuin he ennättivät nuolen kantaman päähän ja havaitsivat jättiläisen tulevan kivinuijineen jyristen vaunuissaan täyttä laukkaa, katosi heiltä rohkeus ja koko lauma kääntyi yht'aikaa kuin lintuparvi ja pakeni takaisin viidakkoon. Heidän pieni sotasuunnitelmansa kuoli syntyessään. Valkokarhu ei nähnyt enää ainoatakaan hurjalla loppumatkallaan asunnolleen.
Eikä sielläkään näkynyt ainoatakaan. Mutta selvät jäljet osoittivat että he olivat aivan äskettäin lähteneet pakoon. Valkokarhu loi vain lyhyen katseen alukseen, joka oli liekkien ympäröimänä ja aivan mennyttä kalua; lohikäärmeen pää ammotti mustuneena merelle päin. Majansa edustalla näki Valkokarhu asioitten olevan vieläkin hullummasti. He lienevät mellastaneet täällä tunnin verran kaikessa rauhassa ja hajaantuneet, koko asuinpaikka oli verta täynnä ylt'yleensä.
Kevät, Kevät oli kuollut! Sylissään piti hän vielä pienen tyttärensä muodotonta ruumista, molemmat suuret olivat poissa.
Kuolevana ja puuhun kiinni sidottuna löysi Valkokarhu Orma-poikansa. Hän lepäsi pää olalle vaipuneena, mutta isän lähestyessä kohotti hän kalpeat kasvonsa ja hymyili hänelle. Hänen kesakoisilla lapsenkasvoillaan näkyi vielä kyynelten jälkiä, silmät olivat puoliavoinna ja niiden katse oli sammunut. Hän ei nähnyt enää, mutta hän liikutti vielä sinisiä huuliaan jotain sanoakseen.
He olivat lävistäneet hänen selkänsä auki ja kiskoneet keuhkot ulos hänen eläessään.
Vielä kerran liikutti hän huuliaan. Valkokarhu kallisti korvansa ja kuuli poikansa kuiskaavan, että hänen oli hyvä olla. Samassa painui hänen päänsä alas rinnalle ja hän oli kuollut.
Pohjolan valoisina öinä seisoo koivu rikkaine lehtineen, jotka riippuvat ylt'ympäri pyöreitä, valkoisten jäsenten kaltaisia runkoja. Koko tuo hieno puu värisee kuten nainen, jonka pitkät kiharat riippuvat yli kasvojen, ja pohjan taivas, joka punastuen hymyilee nukkuva aurinko helmassaan, ei tiedä onko koivu kätkenyt kasvonsa siksi että se ilosta vavahtelee vai itkuaanko peittääkseen. Oi, koivun valoisa, vasta puhjennut vihannuus riippuu syvän surun vallassa, sillä se on nähnyt unta että sen kruununa onkin verisiä hiuksia ja että joka lehti on vertavuotava haava, joka ei mene umpeen, ennenkuin se kietoutuu lumimyrskyn hursteihin. Ja puu, joka värisee pohjolan taivaan sitä myötätuntoisesti katsellessa, on Kevät, tuo lempeä Kevät.
Ja tuo suuri valkoinen tähti, joka vaeltelee rauhatonna taivaalla kaikkien muitten tähtien rauhottuessa ja kimallellessa yhdessä kohdin, tuo tähti, joka ei säteile, vaan kulkee rauhallisena ja kovana kuin Pojan kyyneleet, on Orma, joka kuoli liian varhain. Miten kalpeana se loistaa seuratessaan rataansa, joka katkaistiin ennenkuin hän ennätti elääkään, miten hän kiertää iankaikkisesti maailmaa hienoine, uhmaavine sydämineen!
Ja milloin ilta-, milloin aamutähtenä valaisee pieni tyttönen, joka surmattiin äidin sylissä, valaisee valkeana ja miettivänä kuin lapsen sielu, joka puuhailee yksinään ja leikkii hiljaa itsekseen äärettömillä poluillaan.