UUTISASUKAS.
Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita, alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven kynsiin.
Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.
Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka tulivat merta myöten laivoilla, joita he eivät ensinkään voineet ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta uikuttaen kuin koiranpennut.
Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.
Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.
Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa. Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta; tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.
Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon, niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu, pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.
Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia, mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi; he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli heidän säilyttää ominaan.
Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään, ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta. Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.
Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet, mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät tapasi.
Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä, mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa. Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi kertojalle palan leipää.
Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta, jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.
Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea, joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi, mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää jousta.
Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita, ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.
Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä tuuli.
Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.
Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.
Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt, että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!
Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät, he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.
Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.
Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.
Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu teki työnsä.
Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan sellaista kuin sen pitää olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.
Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas alkulähteestä.
Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja tämä tapa jäi sitten käytäntöön.
Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia. Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden, jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa, jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin suinkin.
Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita. Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.
Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia, suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.
Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas, että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi. Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.
Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin, melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista, joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä ja sen sellaista.
Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin. Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon. Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.
Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan rakentaneet laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke…
Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan. Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti! Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään. Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta. Pojat auttoivat häntä kaikessa.
Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä myöten valmiina vesille.
Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu, käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään muotoiseksi, jolla suu oli auki.
Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä, joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa etsiä.
Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut, sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan. Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?
Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen, nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.
Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin hyväkseen käyttää.
Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!
Mutta kesäisin ei Valkokarhu pääse rekineen mihinkään. Hän miettii.
Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin laattoihin reijät?
Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.
Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois, pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.
Tuskin on pari minuuttia kulunut kun hänellä on tuli!
Niin on, niin totta kuin aurinko taivaalla tanssii!
Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?
Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia ulvoen mieletönnä riemusta. Tuli! Hän riensi kohti työpajaansa tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!
Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui ja kärventyi.
Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat mäyriäiset todella uskoneet että ukkonen itse siinä heidän keskellään kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli anteliaisuus kostettavana.
Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.
Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.
Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle, että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen milloin vaan halusi.
Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja ennenkaikkea: työ.
Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin, sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten saapuisivat.
Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille, silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato ja sitten he lähtisivät!