JÄÄNLÄHTÖ.
Eikö sade uhkeana lankea? Eikö se ole kuin rakastuneen ääni, pitkä, hillitty lemmen jokellus sateen ja maan kesken, huulet huuliin yhtyneinä?
Valkokarhu sai kaiken lahjaksi. Kun hänen täytyi lähteä maanpakoon kansansa kiroamana ja henkipattona, johti hänen kohtalonsa hänet leudompaan ilmanalaan (jossa ihminen ei kuitenkaan alkanut viihtyä); mutta hänen tuli saada kaikkea yltä kylläisesti, niinpä ilmakin muuttui ja lämpeni. Hän oli lähtenyt etelään ja etelä tulikin häntä vastaan.
Pohjolan suuri jäänlähtö välkkyi auringon paisteessa. Jäätikkö peräytyi nopeasti. Alangoltaan saattoi Valkokarhu alkuaikoina nähdä jään viheriän hohteen luoteisella taivaan rannalla, mutta se hävisi yllä enemmän kunnes se vihdoin katosi kokonaan; jäätikkö oli painunut taivaanrannan taa pohjoista kohti. Sitä ei tarvinnut ihmetelläkään, sillä ilma oli niin lämmin, että se olisi voinut sulattaa vuoria. Ukkoskuuroja ja lämmintä sadetta valui virtanaan melkein herkeämättä. Koko kevään ajelehti sadepilviä taivaalla ja välillä pistäysi aurinko näkyviin niin hymyilevän voimakkaana, niin toivorikkaana, että eläimetkin nostivat päänsä märästä maasta ja katselivat maailmaa, joka oli aivan uusiintunut.
Tummat raekuurot, joissa salamat tuhkatiheästi välähtelivät, kiitivät taivaan yli kesken päivänpaistetta piiskaten maan valkoiseksi ja kun pilvet olivat menneet ja ukkonen loittoni, kaareutui sateenkaari ilmavana yli nurmikenttien, joilla sadepisarat kimaltelivat kuten kyynel lapsen silmäripsillä. Pari kolme ihanaa sateenkaarta kaareutui yli taivaan laen toinen toisen rinnalla, ne olivat tuhatvärisiä siltoja pilvien ja voittoisan auringon välillä ja näyttivät olevan maassa kiinni vaikkeivät kuitenkaan olleet. Jokainen kuuro oli talven hukka isku, joka herätti toivon eloon.
Yöt ja päivät satoi vettä kaatamalla ja maa otti sen moni-uomaisena vastaan. Järvet tulvivat, joet virtailivat ääriään myöten täynnä ja kuohuen läpi alangon syöksyen mereen. Mutta sade oli lämmintä ja se kantoi tyhjentymättömässä helmassaan uuden ajan.
Valkokarhun lapset katselivat kirkkain silmin sadetta, joka löi vesilätäköihin niin, että näytti kuin siellä olisi ollut kokonainen kääpiö-joukko, joka hypähteli nopeasti ylöspäin ja putosi takaisin maahan sateen yhä uusia synnyttäessä. Sateenkaaret loistivat heidän lapsuutensa aikana luvaten heille koko maailman.
Tosin oli talvea vielä joka vuonna, mutta kylmä oli lyhyt-ikäisempi ja kevät puhkesi yhä suuremmalla voimalla. Joka kevät peittivät tulvat alangon ja alukset olivat Valkokarhulle monet kerrat hyvään tarpeeseen, niille hän vei vaimonsa ja omaisuutensa turvaan. Oli aikoja, jolloin koko maa oli penikulmain laajuudelta veden peitossa, niin että kukkulat vaan kohosivat pinnalta kuin saaret, ja peto-eläimet ryntäsivät niille mustina mielettöminä laumoina, niin että kauhistutti niitä lähestyäkin ja samanlaisia joukkoja uiskenteli kuolleina pinnalla. Valkokarhu, joka oli rakennellut aluksia vain huvikseen, alkoi aavistaa niitä kerran vielä tarvittavan. Niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan hädän hetkellä. Valkokarhu hymyili niin että koko hänen vaaleaveriset kasvonsa säteilivät.
Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan? Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.
Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta olivatko ne ystäviä vai vihollisia.
Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti, sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle tulen, sillä se on niin hyvä.
Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta katseli auringossa hohtavia pilviä.
Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta, auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta, minkä maa oli hänelle antanut.
Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana, vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.
Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien, noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi aina hänen liedellään.
Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä. Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen, niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun se oli tehty, palasi hän sisään.
Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.
Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että maan tulisi saada se pitää.
Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin, sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten. Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit, jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat heidän yhteistöitään.
Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi, Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.
Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja siunattiin hänen nimeensä.
Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti, että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.
Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia, joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä. Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta, joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.
Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu suosia korppia.
Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä. Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen ilmassa.
Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina, joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.
Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.
Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä. Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.
Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen ja laivat lähtivät liikkeelle.
Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.
Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi maalle nimen Livland, elämänmaa.
Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia järviä.
Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.
Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia, joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi jäädä.