VALKOKARHU JA KEVÄT.

Ei kukaan tunturisaarelainen hyväksynyt Valkokarhun tekoa, ei edes hänen oma sukunsa. Murhan saattoi vielä ymmärtää, mutta hän oli lyönyt vanhinta ja rikos oli tapahtunut pyhällä maalla, se oli sovittamaton teko. Ei ainoakaan ääni noussut puolustamaan Valkokarhua kun hän kaikkien koossa ollen julistettiin jumal-isän haudalla henkipatoksi. Hän oli nyt poistettu jäätikköläisten sydämestä ja jokainen, joka ystävällisesti häntä vaan ajattelikin, vielä vähemmin antoi hänelle ruokaa tai suojaa, oli myös henkipatto. Valkokarhu ja Kevät hyljättiin jäätikölle, elämän ijäksi tulettomina ja kirottuina ja jos joku heidät kohtasi, oli heitä kohdeltava kuin muutakin riistaa ja jokainen sai heihin keihäänsä kääntää.

Kirous ei koskenut Valkokarhuun eikä Kevääseen. He olivat asettuneet asumaan kaukaiselle kalliosaarelle, penikulmain päähän jäätikölle, jossa he nauttivat täydessä rauhassa nuorten ihmisten onnea saada olla yhdessä, mutta saivat he kyllä maistaa maanpakolaisuuden katkeruuttakin.

He olivat tulta vailla ja raaka liha, joka ensin tuntuu niin voimakkaalta, kaipaa aikaa myöten valmistamista. Mutta oli kesä-aika, heillä oli ihanata asua nahoista tehdyssä teltassaan. Saarella kasvoi vähän yrttejä ja jyviäkin, joita Kevät kokoili ja tarjosi raa'an paistin lisänä. Hän leipoi jyvistä pieniä kakkuja, mutta hänen täytyi ikävä kyllä tarjota ne raakoina ja paistamattomina, kun mies palasi metsästysretkiltään. Valkokarhu söi ne merkillisesti kasvojaan väännellen ja lauloi miten lämmin ruoka on oikeastaan tarpeetonta hienoutta. Syksypuolella pisti jäätiköstä kohoavilla tunturien huipuilla esiin vähän marjoja, jotka maustivat raakaa ruokaa ja kaikessa puutteessa ne olivat erinomaisia. Mutta pian alkoi ilma kylmetä, pakkasyöt tulivat, ensimäinen lumi peitti maan ja niin oli talvi käsissä.

Valkokarhu oli rakentanut hyvän majan suurista kivistä ja hankkinut sinne suuren joukon turkiksia. Kevät oli kuivannut lihaa ja yrttejä varastoon. Sitäpaitsi oli Valkokarhu tuonut kotiin pari villiporoa, joita pidettiin sidottuina, kunnes ne aikaa voittaen kesyyntyivät ja antoivat maitoa. Siten ottivat he talven vastaan. Se olikin myrskyinen ja hyvin kylmä. He koettivat elää talven ilman tulta. Valkokarhu tiesi että niin oli ennenkin tehty mutta nyt hän melkein epäili, oliko se mahdollista.

Yöt olivat pitkät ja sysimustat niinkuin maan sisässä; tuskin tiesi missä oli ja oliko missään. Oli hyvä että heitä oli kaksi, niin että toinen voi löytää toisen. Pitkinä, synkkinä öinä vaipui Valkokarhu mietteisiinsä. Hän näki edessään kotiseudun kaikkine roihuavine rovioineen. Hänen silmissään vaikeni ja hänen ihonsa lämpeni hänen sitä ajatellessaankin. Nyt istuivat garmilaiset ja kaikki muut nöyrät, kunnon ihmiset tulen ääressä jutellen Valkokarhu-murhaajasta, joka varmaankin pian on jo joutunut niin syvään kurjuuteen, että hän kurittaa vaimoaan ja syyttää häntä kaikesta. Jo ennen keskitalvea säätänee odottaa molempia kotimaille, jonne he ovat kerjäten palanneet. Valkokarhu hymyili pimeässä.

Vielä silloin kun vallitsi kuolon kylmyys ja lakkaamaton lumimyrsky, niin että aurinko ja kuu olivat menehtymäisillään, hymyili Valkokarhu Kevät käsivarrellaan. Mutta Kevät värisi. Hengissä he pysyivät, sillä olivathan he nuoria ja reippaita, mutta puutetta he kärsivät. Molemmat uutis-asukkaat olivat liian rikkaita surrakseen, heidän huuliltaan ei kuulunut valitusta, mutta hirvittävän kylmä heillä oli. Valkokarhu päätti hankkia tulen.

Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä. Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen. Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon. Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi päämääräkseen.

Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin pitkälle pääsihän sinä talvena.

Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta. Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.

Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä tulikin.

Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta. Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.

Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään! Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan kertaakaan taakseen.

Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara, mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin rotkoista jäätä.

He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä, kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli, mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.

Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta, jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.

Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen. He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä. Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa vaeltaessaan.

Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle, joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi. Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja välttämättömyys piti lopusta huolen.

Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun, mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat, rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei! Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin he kulkivat eteenpäin.

Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään, mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet, suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka jatkuivat merelle luotoina ja saarina.

Jäätikkö oli nyt kaukana pohjoisessa, mutta siitä ei ollut kulunut kauan aikaa, kun se oli vielä ulottunut tänne asti, vieläpä mennyt mereenkin. Rannikko ja luodot olivat vielä paljaita ja jään pyöristämiä. Valkokarhu tunsi kaikkialla alangolla jään jäljet. Kauempana pohjoisessa rannikolla kulki vieläkin jääjono vuonon kautta rantaan asti ja Valkokarhu kuuli sen jyrisevän ja huokaavan tuolla ylhäällä, kun jää lohkesi mereen ja ui edelleen jäävuorena. Ei kestänyt montakaan vuotta ennenkuin jää vetäytyi kokonaan pois rannikolta ja ne jäävuoret, joiden vielä nähtiin uiskentelevan kaukana merellä, tulivat perimmästä pohjolasta.

On varma, että Valkokarhu avasi sieraimensa ja vetämistään veti syvään ilmaa keuhkoihinsa tehdessään ensin tuttavuutta meren kanssa. Hänen sielussaan oli kätkössä jotain, jonka suolainen meri herätti ja jota hän ei ymmärtänyt. Se oli Pojan meren kaipuuta, jonka hän oli veressään perinyt. Unelma merestä oli ollut Pojan sielun lempilapsi ja se oli kätkeytynyt kaikkiin hänen perillisiinsä uinuvana viettinä, joka tarvitsi herätäkseen vain suolaisen rantatuulahduksen. Valkokarhu ahmi meri-ilmaa suurin avoimin sieraimin ja meri sulki hänet syliinsä.

Se teki sen siten että hän halusi heti eteenpäin. Hän suunnitteli matkaa etelään ja metsiin, mutta meren lainehtiva liike, sen kulku omien reunojensa yli tuli nyt lisäksi ja muutti koko hänen olentonsa kaipuuksi päästä etemmä. Täällä, missä hän ei päässyt eteenpäin, tuntui hänestä että nyt hän vasta todenteolla alkoi kulkunsa. Meri sulki tien, mutta siitä se olikin kerran avautuva.

He jäivät nyt asumaan tänne alangolle pensaikkoja kasvavien soitten ja järvien väliin, niin kauas jäätiköstä, että sen viheriä kajastus näkyi kaukaisella pohjoisen taivaan rannalla. Toiselta puolen rajoitti näköpiiriä saaristo ja avoin meri. Täällä oli kyllin riistaa ja yhä sitä lisääntyi, tuli suuria eläinlaumoja, eläinten vähitellen kulkiessa jäättömään maahan. Sisämaanjärvet ja sisävesistöt olivat täpötäynnä kaloja, lohia, haukia ja ankeriaita, joitten makuun Valkokarhu heti pääsi ja joita hän oppi houkuttelemaan kiemuralla madolla, jonka sisällä oli koukku. Merikin oli kuin välkkyvä kalakenttä. Valas ajoi silliparvia rannalle, jossa niitä oli niin sakeana että niissä saattoi kahlata. Niin, täällä oli hyvät päivät ja se saattoi Valkokarhun ikävöimään yhä voimakkaammin etemmä. Hänen sielunsa asusti saarien välisillä kuutamon kuvaamilla kultasilloilla meren noustessa ja sulkiessa koko maailman myrskyiseen, pauhaavaan äärettömyyteensä.

Mutta sinne he jäivät asumaan. Vuosia kului ja he elivät yhä alangolla jäätikön ja meren välissä. Kevät lisäsi perhettä, syntyi lapsi toisensa jälkeen. Vaikkakaan he eivät päässeet pitemmälle, hautoi Valkokarhu yhä matkasuunnitelmia miten päästä kauemma. Talvisin oli hänellä tosin reki, jolla hän teki pitkiä matkoja jääpeitteisille järville, vieläpä saarien väliinkin ja joskus, jään kestäessä, kauas merelle; mutta hän pääsi ainoastaan sinne asti, missä avovesi sulki tien. Keväällä oli reki käyttökelvoton ja kevättulvat muuttivat alangon usein suureksi järveksi, joka saarti Valkokarhun aivan samoin kuin merikin. Tässä täytyi ryhtyä johonkin.

Jäätiköllä ei ollut mitään syytä purjehtimiseen, vaikka mammutin metsästäjät saivat kenties joskus kevättulvien aikana tottua käyttämään jääkappaletta lauttana. Hämärä taru kertoi kanta-isän kerran aikojen alussa olleen taitavan vesillä kulkijan. Hän oli tullut etelästä purjehtien, toiset sanoivat puunrungolla, toiset loihdutun kilpikonnan seljässä, mutta aina oli hänellä ollut suuremmat voimat kuin kellään kuolevaisella. Mutta mihin ei Tois-silmä olisikaan kyennyt! Valkokarhu ei uneksinutkaan olevansa kanta-isän veroinen mitä yli-luonnollisiin voimiin tulee. Hän oli vain ihminen joka pyrki eteenpäin saatuaan vapaat kädet. Siitä huolimatta saavutti Valkokarhu sen taidon kokemustensa kautta.

Suuria puita ei löytynyt, mutta että niitä kerran oli ollut, siitä tuli Valkokarhu vakuutetuksi kirkkaina päivinä, auringon paistaessa ruskeisiin soihin, jolloin niiden pohjassa näkyi olevan ikäänkuin mutainen luhistunut lattia kaatuneita, kaikenpaksuisia puunrunkoja. Se oli varmasti tulvan peittämä metsä ja Valkokarhun mieleen johtui monenlaisia ajatuksia hänen katsellessaan tuonne alas hukkuneeseen ja äänettömään maailmaan, jonka hän ymmärsi kuuluneen menneisiin aikoihin. Taivas huimaavan etäisine pilvineen kuvastui syvien suojärvien peilipintaan ja ainoastaan hänen katsoessaan oman, alhaalla vedessä olevan kuvansa läpi, tuli vesi läpinäkyväksi niin että pohja hukkuneine metsineen näkyi selvästi. Ihmeellistä, kun hän katsoi hukkunutta metsää, ei häntä itseään ollut olemassakaan ja kun hän katsoi itseään, katosivat puut hänen silmistään!

Miten lienee ollutkaan sen metsän laita joka kerran oli kasvanut, nyt etsi Valkokarhu myöskin metsää, mutta sen tulisi olla elävän ja se oli kaukana etelässä; se oli se tulevaisuus, jota hän kaihosi. Eräänä päivänä laski hän alas hihnan solmuineen ja veti sen suuren puunrungon ympärille, joka näytti niin tuoreelta; saattoi vallan selvästi nähdä kohdat missä lehdet olivat olleet kiinni ja kaarna oli aivan pihkainen. Hänen mieleensä johtui koettaa käyttää hyväkseen tuota pohjassa lepäävää aarniometsää ja laatia siitä alus millä pääsisi etelään. Ajatus ei ollut huono, mutta puu katkesi lahona keskeltä kahtia kun hän aikoi sitä vetää luokseen ja se pala, jonka hän sai, oli keskeltä aivan musta ja täynnä liejua. Siten hävisi Valkokarhulta metsä kaksinkertaisesti.

Mutta nyt hän jo hautoi uutta tuumaa, joka ei tosin ollut niin seikkailujen sekainen mutta joka oli lähempänä päämäärää. Yli meren tahtoi Valkokarhu päästä; meri erotti hänet etelästä ja hänen täytyi päästä eteenpäin. Hän oli jo kauan edistynyt pienin askelin sitä edes itse tietämättä. Laajat rämeiköt ja alangon rahkasuot kasvoivat koivuja, haapoja ja monenlaisia vaivaispuita, pensaita, joista ainoastaan koivu kohosi vähän korkeammaksi, mutta ei siitäkään käyttökelpoista hirttä tullut. Valkokarhun täytyi luopua kaikista ajatuksista luoda puitten rungoista purtta. Ne kilpikonnat, joita hän näki, olivat ainoastaan kämmenenkokoiset, niin että jos kanta-isä todellakin oli sellaisella purjehtinut, täytyi siinä olla osallisena taikakeinot. Oli muuten huomattavaa että tyhjä kilpikonnankuori kantoi hyvin veden pinnalla; sillä oli niin sopiva muoto ettei parempata voinut ajatella; mutta miestä se ei tietysti kantanut.

Valkokarhu oli painava, sen hän huomasi joka päivä. Mutta kun hän kuljeskeli lukemattomien vesistöjen leikkelemillä mailla, oli hänellä tapana kulkea pienempien jokien yli heittämällä pensaita ja oksia veteen, kunnes ne täyttivät syvennyksen ja muodostivat sillan ja jos vesi oli liian syvä, kokosi hän niin paljon oksia ja kokonaisia puita että ne kantoivat hänet ja sysäsi sauvalla lauttansa yli. Etteivät oksat pääsisi hajalleen, kietoi hän hihnan niiden ympärille. Tästä muodostui ajan ja kokemusten mukaan ruokolautta ja lautturi oli Valkokarhu.

Hän vietti aikansa alituisesti vedessä pulikoiden uusine, paranneltuine kulkuneuvoineen. Se muuttui vallan hänen toiseksi luonnokseen. Kaikkea piti koetella vedessä pysyisikö se pinnalla, oliko se kyllin tiivis, juoksiko se helposti ja oliko se tasapainossa. Valkokarhu askarteli aina rannalla, avojaloin ja vaipuneena vesi-ajatuksiinsa, kylmästä sinisenä, vesipisara nenässä; aurinko nousi ja laski hänen sitä huomaamatta. Hänestä kehittyi suuri puuseppä ja oikea vesi-ihminen. Ja ihme kyllä, ei ollut olemassa mitään, jota hän olisi enemmän peljännyt kuin vettä. Tämä synnynnäinen pelko sai uroon, joka ei milloinkaan tuntenut pelkoa, vapisemaan ja huutamaan syvälle joutuessaan. Valkokarhu ei osannut uida. Hän näki muitten eläimien kulkevan iloisena vedessä, mutta hän ei osannut siten liikkua. Juuri silloin, kun syvyys paraiten kantoi, kun hän tunsi sen painavan voiman työntävän häntä pohjasta poispäin, valtasi hänet mieletön pelko, merkillinen halu päästä kiipeämään, halu, jota hän ei eläessään voittanut. Hänen poikansa olivat sensijaan uimareita pienestä pitäen; he puikkelehtivat vedessä kuin saukot, he olivat aina kohmetuksissa ja koko heidän ruumiinsa oli täynnä ryppyjä, sillä uituaan he menivät sateeseen virkistymään.

Kaikki Valkokarhun pojat olivat vaaleita, iho oli paljas ja valkoinen ja karkea alituisesta vedessä olosta. Kesäisin saivat he kesakoita, se oli jäännös siitä tummasta verestä, joka oli periytynyt metsistä tuoduista esi-äideistä, ja heidän päivänpaahtamasta ihostansa. Heidän hiuksensa olivat vaaleat ja oli niissä punaisen keltainen hohde, joka muistutti muinaista tummaa tukkaa, jonka Pohjola oli vaalentanut. Silmissä oli kesäjäätikön loiste. Heistä oli tuleva suuria merimiehiä.

Vedessä avuttomalla Valkokarhulla oli täysi syy miettiä esineitä, jotka pysyvät veden pinnalla. Mutta kaiken sen takana oli aina tuo suuri ajatus päästä matkustamaan meren yli, eteenpäin, yhä eteenpäin ja tämän halun jätti hän pojilleen perinnöksi.

Koko sinä aikana minkä he rannikolla asuivat, ei Valkokarhulla ollut, sanan mukaisesti, pysyvää asuinsijaa. Ja kuitenkin viipyivät he siellä kunnes lapset kasvoivat suuriksi. Pojista varttui voimakkaita ja teräväjärkisiä miehiä, jotka veistelivät ja ajattelivat kilpaa isän kanssa. Työkalut loivat töitä ja työt kehittivät työkaluja. Valkokarhu hioi poikineen kivikirveet ja taltat, jotavastoin isät olivat jättäneet ne karkeatekoisiksi. Paljon työtä meni kovan kivikirveen terottamiseen sieralla, mutta sitten se pystyikin puuhun, johon sen tulikin pystyä eikä se tärvellyt jälkeään. Valkokarhu ja hänen poikansa huomasivat että kaikki uudet keksinnöt tekivät heidät viisaammiksi. Heillä oli Pojan katse, terävät, lähellä toisiaan olevat silmät, jotka älykkäästi välähtäen tarkastelivat käsillä olevia töitään; kaikesta mitä heidän käsistään syntyi, saivat he lisää elämänhalua. Ja vihdoinkin olivat he päässeet niin pitkälle, että ensimäinen laiva oli valmiina rannalla kodin edessä.

Se oli pitkä alus, kyhätty ohuista, yhteensidotuista koivuriu'uista, pohja pyöreä ja tiivistetty talilla ja eläinten karvoilla, niin ettei se ainoastaan kantanut vaan vieläpä se pysyi kuivanakin. Se ei ollut niinkään pieni, vaan mahtui siihen monta henkeä ja se kulki nopeasti. Seipäät, joilla he sitä kuljettivat, olivat toisesta päästä leveät, joten ne auttoivat paremmin vedessä, sen tultua niin syväksi, ettei pohjaan tavannut. Valkokarhu souteli poikineen kauas pitkin sisäjärviä ja olivat he alukseen hyvin tyytyväisiä. Jos he aikoivat tuulen suuntaan, nostivat he vaan pystyyn lehtisiä oksia, silloin päästiin eteen päin airoja käyttämättä. Jos kiinnitti nahan seipääseen, pääsi vielä nopeammin.

Valkokarhu varjosti kädellä silmiään ja katsoi etelää kohti, jossa taivaanrannalla taivas ja meri yhtyivät. Nyt he pääsisivät pian lähtemään! Alus oli vaan tehtävä suuremmaksi, muuten täytyi niitä rakentaa useampia jotta koko perhe mahtuisi.

Kevät vaikeni ja katseli neuvotonna miestänsä, kun tämä sini-silmät iloisina ja innoissaan kuin lentoon lähtevä kotka selitti, että nyt he lähtevät matkaan. Mies oli sanonut samoin jo niin monen monena kesänä että Kevään lapset olivat kasvaneet yhtä suuriksi ja — kaikella kunnioituksella sanottuna — yhtä käsittämättömiksi kuin isäkin. Kevät katseli suuresti ihaillen Valkokarhua, joka saattoi yhä säteillä ja hyppiä aivan kuin heidän ensi nuoruutensa ihanina aikoina vaikkei kumpikaan heistä ollut enään nuori, mutta hän pelkäsi miehensä suunnitelmia ja kun hänen miehensä puheli lähdöstä kaukomaille, silmäili hän kotiaan kuin olisi hän saanut kuolettavan iskun. Kevät tulisi kadottamaan paljon.

Hän ei viettänyt työttömänä päiviään sillä aikaa kun Valkokarhu ei voinut päivääkään pysyä paikoillaan; hän oli minkään häiritsemättä päässyt kiintymään jokapäiväisiin askareihinsa ja kokoillut kaikkea kotiaan varten. Kevät ei ajatellut tulevaisuutta, eikä hänellä ollut mitään unelmia, mutta hän oli uskollinen vähässä. Kun Valkokarhu unohtaen innoissaan nykyisyyden työskenteli vain aluksineen, puuhaili Kevät arkitoimissaan, jotka eivät suurilta näyttäneet, mutta jotka vuosien kuluessa kasvoivat hänen käsissään suuriksi. Hän ei milloinkaan kiivastunut, ei milloinkaan muuttanut tapojaan, ei ainakaan tietensä, ja kuitenkin oli hän naisten tavoin unohtaen entiset tapansa vuosien kuluessa tehnyt monta uutta ja välttämättömän tarpeellista keksintöä.

Tuskinpa Valkokarhu huomasi suurestikaan hänen joka päiväistä puuhailemistaan pikku toimissaan, niin innostuneena hän oli purjehtimis-unelmiinsa, mutta hän näki Kevään itsensä sellaisena kuin hän oli, itseensä sulkeutuneena, alituisesti liikkeessä olevana hyvänä henkenä, Valkokarhun tukena ja toisena järjestelevänä minänä. Kevät oli aina lähellä ja oli aina sitä ollut, uhkeana ja lempeänä, sateen suorana valuessa, pitkät vaaleat hiukset lainehtien hartioilla, kantaen aina lasta muassaan, aina astellen edestakaisin pitkin kodin lyhyitä teitä, ruokkien ja hoivaten. Oli harvinaista nähdä häntä äänenkantamaa kauempana ja silloin tiedettiin saatavan jotain erikoisia vihanneksia päivälliseksi.

Niinä vuosina salamoi paljon ja joskus saattoi Valkokarhu nähdä salaman valossa Kevään seisovan rankkasateessa lastensa ja koti-eläintensä ympäröimänä, ajatuksiinsa vaipuneena levollisina katseineen vaikka raju-ilma vallitsi, kaikkien pyrkiessä hänen lähelleen. Ukkonen meni yli hänen ymmärryksensä kuten kaikki muukin, missä taivaan suuri henki ja yleensä kaikki miehet olivat osallisena, mutta lapset ja arat eläimet tulivat hänen luokseen tullakseen osalliseksi siitä rauhasta, jota hänen sydämestään virtaili. Ja sellaisena muisti Valkokarhu hänet sittemmin nuoruuden aikojen kadottua; hän oli tuntevinaan sadepilvien makua kielellään, läheisten salamain tulituoksua ja näkevinään Kevään, jonka hiukset sade valeli pitkin selkää ja jossa oli villin kesä-seljapuun tuoksu, seljan, joka levittää kukkivia käsiään aurinkoon ja sateeseen.

Mutta nyt oli Kevät kypsynyt ja monia kokenut perheenäiti, joka puolusti omaansa, vaieten ja antaen tyytyväisenä ajan mennä menojaan. Hän hymyili vilpittömästi kun Valkokarhu joka vuosi kertoi riemuiten lähdöstä ja uudesta aluksesta, sillä hän oli varma siitä että sitä vielä korjailtaisiin ja rakennettaisiin uudelleen. Mutta silloin kun Valkokarhu kertoi tosissaan ja vakavana matkasta, niin että hän oli jo näkevinään sen edessään, kävi hän neuvottomaksi ja antoi katseensa liukua asuinsijoilla, joihin hän oli kasvanut kiinni. Entä karja? Pitäisikö senkin purjehtia merellä? Keväällä oli pelto, jossa kasvoi sarka viljaa ja toinen pellavaa, puhumattakaan kyökkitarhasta herne-, ajuruoho-, sipuli- ja juurikasvipenkkeineen. Eihän hän voi maitaankaan ottaa mukaan. Mitä se Valkokarhu puhuikaan!

Niin, Kevät kadottaisi paljon. Hän hoiti kotieläimiä ja harjoitti maanviljelystä. Se oli kaikki tullut itsestään; ensin kun ei heillä ollut tulta, pakotti hätä häntä auttamaan itseään kaikin keinoin ja kun he sitten saivat tulen, ei hänen keksimiskyvyllään ollut mitään rajoja. Lehmiä hän etenkin rakasti. Hän oli saanut ne lieden vielä kylmillään ollessa ja ne olivat olleet puolena elämänä hänelle ja lapsille, hän ei olisi mitenkään voinut tulla toimeen kylminä aikoina ilman niitä.

Villi karja vaelsi alangolle jäätikön väistyessä laihoina ja kepeinä kuin hirvet suurine kosteine silmineen ja uteliaina kuin maailma olisi vasta luotu. Pienet, vastasyntyneet vasikat, jotka horjuen seurasivat emäänsä, liikuttivat Kevään herkkää naissydäntä; hän kumartui kyyrylleen ja levitti kätensä kutsuen niitä syliinsä.

Alkujaan ne eivät olleet arkoja, ne tulivat siksi vasta sitten kun Valkokarhu oli ajanut niitä takaa jonkun aikaa ja silloinkin ne saattoivat viattomuudessaan jäädä seisomaan vähän matkan päähän puoliympyrään märehtien heinää ja sarviset päät kääntyneinä tuota heille tuntematonta olentoa kohti. Jos se tuli liian lähelle, juoksivat ne kauemma, mutta pysähtyivät taas katsomaan nojautuen varovasti taaksepäin, sieramet kosteina ja samoin silmät, jotka olivat hämärät kuin yö. Malttamattoman uteliaana täytyi jonkun lähteä piiristä, lähestyä pari askelta ja koettaen muka ottaa uhkaavan asennon nostaa toista etujalkaansa ja sitten laskea taas sen maahan hyvin kovasti ikäänkuin pahaa ennustaen ja huoaten syvään, mutta laupiaat silmät eivät sopineet yhteen koko sotaisen asennon kanssa ja kohta muuttui lehmä taas omaksi itsekseen, käänsi päänsä syrjään värähtelevine silmäluomineen ja kääntyi pois.

Valkokarhun keihäs lensi aikanaan, yksi eläimistä jäi maahan kierimään keihäs ruumiissaan toisten juostessa täyttä vauhtia pakoon. Mieluimmin hän pyysi suuria härkiä, siitä sai metsästys vauhtia ja hänkin innostui, sillä ne saattoivat nekin hyökätä esiin.

Alangolla oli nyt sakeita karjalaumoja; aurinkoisina päivinä saattoi nähdä kukkulalta yli soitten ja maitten, joilla pilvien heittämät varjoläiskät sekaantuivat eläinparviin aivan silmän kantamattomiin. Kaikki ei ollut kuitenkaan villiraavaita, siellä oli yhtä suuria hirvi- ja metsähärkälaumoja; villisikajoukkoja kuljeskeli viidakossa edestakaisin, saaressa seisoi karhu mustikanvarpujen keskellä ja puronreunalla onki kettu käpälillään rautuja vedestä. Hirviä kulki nuoressa koivikossa, vaivaismännyistä lehahti metsoparvia lentoon niihin katsoessa ja jos kanervikkoon astui, pyrähti sieltä joukottain teiriä. Lähimailla vilisi eläimiä ja etäämpänä sulautuivat laumat hämäriksi juoviksi, jotka yhtyivät taivaanrantaan ja jatkuivat vielä sen tuolle puolellekin. Täällä oli helppoa hankkia lihaa yltäkyllin ja Valkokarhulle jäi mielin määrin aikaa laivojensa rakentamiseen päästäkseen lähtöön.

Jo ensimäisenä vuotena anoi Kevät Valkokarhua pyytämään hänelle muutamia lehmiä elävänä, hän koettaisi kesyttää niitä. Porot eivät enään viihtyneet, ne kaipasivat jäätikköä ja lakkasivat lypsämästä. Siten sai hän ensimäiset lehmänsä ja jo samana päivänä kun ne oli otettu kiinni tyytyivät ne kohtaloonsa ja alkoivat märehtiä syvät silmät kylläisinä. Niillä oli maitoa paljon runsaammin kuin poroilla ja sitten ne olivat niin lempeitä. Niistä tuli lasten paraita ystäviä. Kevät rakasti niitä, ne olivat hänen lemmikkejään ja ystäviään. Hän kuljeskeli aina niiden parissa ystävällisesti jutellen. Niiden verevien sarvien lämpö virtaili hänen kätensä kautta sydämeen asti. Niissä oli sen heinän lämmin tuoksu, jota ne söivät ja sitä ravintoa olikin niillä riittämään asti.

Keväästä tuli taiteilija lehmien maidon virtaillessa hänen suurten, äidillisten käsiensä välitse. Hän valmisti juustoa. Sitä muodostui itsestään kun pani maitoon palasen juoksutinmahaa ja Keväällä oli aina varastossa pyöreitä painettuja juustokakkuja. Kun miehet palasivat kotiin märiltä töiltään joko kalastuksesta tai purjehtimasta, kiittivät he usein äitiä juustoviipaleesta.

Pojat tekivät hänelle vastalahjaksi veitsiä ja lusikoita luusta. Valkokarhu oli tyytyväinen siihen lankaan, jota Kevät ja tyttäret istuivat kärsivällisesti sormillaan punomassa, etenkin senjälkeen kun hän oli alkanut valmistaa verkkoja millä pyytää kaloja ja siihen hän tarvitsi paljon lankaa. Kuten tavallista, koetti hän nytkin löytää paraan keinon ja kokeiltuaan silmät tarkkana päivän verran, toi hän Keväälle värttinän, jolla voi kiertää kymmenen kertaa enemmän pellavaa kuin käsin. Se oli pieni keppi, päässä pyöreä levy, jota pyöritettiin, kunnes se pyöri omalla vauhdillaan ja kehräsi langan somasti. Tarpeeksi kerrattu lanka kierrettiin kepin ympärille ja niin saatettiin kehrätä edelleen langan joutumatta epäkuntoon. Värttinä oli naisväen mieleen ja se pyörikin siitä alkaen aina kodissa.

Kun he olivat saaneet uudelleen tulen ja Kevät oli polttanut suuren määrän ruukkuja ja patoja, alkoi hän valmistaa voitakin. Jos totuuden sanoo, sai sen keksiminen alkunsa Kevään omista tarpeista, hän halusi voidella ruumistaan hyvänhajuisilla aineilla. Hän voiteli tyttärineen itseään ensin sillä sakealla kermalla, joka kohosi maidon pinnalle niin että sen saattoi kuoria pois; mutta voide kävi sakeammaksi ja vahvemmaksi, jos se sai seisoa vähän aikaa ja etenkin jos sitä ravisteli ruukussa kovasti. Se oli hidasta ja ankaraa työtä, jossa täytyi vuorotella, mutta he tekivät sen mielellään kunnes kerma muuttui voiksi ja he saivat hyvän voiteen. Valkokarhu mieltyi voiteeseen mutta karkeampi luonteisena käytti hän sitä toisin, hän söi sitä. Ja Kevät valmisti sitä hänelle suuremmissa määrin. Täten oli voi vähitellen tullut käytäntöön, ensin ylellisyytenä, sitten jokapäiväisten elintapojen vaihteluna.

Leipomisessakin oli Kevät päässyt pitkälle. Mutta kaikki mikä koski viljaa ja hänen harjoittamaansa maanviljelystä, perustui erityisen salaperäiseen suhteeseen maahan; hän palvoi sitä omalla naisellisella tavallaan, joka johti mieleen sen kevään ja sen onnen päivän jolloin tuli uudelleen saatiin.