I.
MIES KIRKCAPLEN RANNALLA.
Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.
Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle. Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista, joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan. Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie — se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina, joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme. Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa oli suurin sankaritekomme.
Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille. Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä, tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta. Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.
Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku, johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä, nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.
Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies, Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen, yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa. Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.
»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi, en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan sunnuntaikoulun kohdalla.»
Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle, joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä kallion halkeamaa pitkin.
Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri, pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt niitä vielä kokonaan».
Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä, alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.
Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».
Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin polun yli. Tiedän että minä tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui. Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille, jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.
Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa, pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko rannikko selvä.
Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi, »ja sen vieressä seisoo mies».
Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä, viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.
Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten jälleen lähentyen.
Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana, mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja äänesti että heti lähtisimme tiehemme.
Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia, juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi olla tekemistä tulensa kanssa.
Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta. Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.
Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.
Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.
Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on meidän musta pappimme», hän sanoi.
Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.
»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista. Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»
Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia. Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren rannalla.
Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut, paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.
Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me näimme että se oli suuri veitsi.
Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.
Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla. Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.
Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista. Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän sanoi muuten aina.
En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa: »Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.
Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.
Niinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen kyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi hyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella. Archie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan puroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata meitä».
Sivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja meriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka jätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni, mutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta tämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle ennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös katkaistakseen meidän tiemme.
Ylipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän, mikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni sangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana. Archie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle puolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli, kun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi ojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään, ellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle: Tam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän pääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat katosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla. Kun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten ajamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.
Olin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki halkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle hyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja hyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan juoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin jonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta oli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen takana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa. Minä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta kääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen vihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen. Minulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa välkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain muuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.
Kauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös, kiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti tunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen vilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä viimeisekseni.
Suuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran päästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt minä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes olin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa tietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni irtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti. Se murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän sievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa ylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä huippua kohden.
Tämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani alkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat askeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun tunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni tärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi helpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa, ollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian olimme saavuttaneet kallioiden laen.
Nyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana alhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.
»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että pääsi lyömään?» Archie kysyi.
»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa hänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä takia, ellei muuten.»
Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen lepäämään.
»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.
Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»
»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa meidät.»
Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa. Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea, kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.
Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta. Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut. Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi kotiin.
Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät, pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä. Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä, kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.