II.
ONNEA ETSIMÄÄN.
Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin Afrikaan.
Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana, joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie, joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa, missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi. Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.
Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen, vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni yliopistossa.
Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse ansaitsemaan leipääni.
Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.
»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on, että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa. Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten. Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen. Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa, raamatuista ongenkoukkuihin saakka.
Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman, joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja (tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten) Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»
Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.
»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen kuullut että Blaauw… — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään ja myhäili tyytyväisenä.
Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin saattanut istua ja itkeä.
Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.
Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan. Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut jälkimmäisen.
Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella, etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies, suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».
Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen. Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia, mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni. »Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle, että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata'; ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet. Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»
Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.
»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään», sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä tapauksessa hänen orjiaan».
Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.
Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle. Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa hengen minusta Kirkcaplen rannalla.
Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin minä olin nähnyt hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.
Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä. Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa», määräpaikkana Durban.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni, tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä, jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa. Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.
Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel. Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen poskessaan.
Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla. Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.
Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.
Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.
Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani. Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein». Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän suunnitelmiensa kanssa.
Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta. Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.
Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa, luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin luona.
Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».
Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön. Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.
»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.
Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista, etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta antaessaan.
»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet. Siellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat halunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei heidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.
Kerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan kanssa.
»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina sangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen pysyvän paikassaan?»
»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »ei
Blaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»
»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne. Kenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä. Hän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat aivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja muutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te kotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia vaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»
Jokin mr Collesin äänessä saattoi minut tekemään vielä yhden kysymyksen.
»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla enemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat lähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös pysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä kertomasta minulle kaikkea.»
Päällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä pidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani puhua suoraan. Siellä on jotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa keskinkertaista miestä. Mitä se on, sitä en tiedä, eivätkä sitä tiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te ottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman suuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on alkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä jotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on sitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa nyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti, jos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne terveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»
»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin, opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.
Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan irroittamista rannasta.
Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni. Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin hän oli sinne tullut.
Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.
»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme lastata neekereitä…»
Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani. Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin joutunut maailmalle.
Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan. Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta. Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa osastopäälliköllä.
»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.
»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon nimen.»
»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»
»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»
»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee. Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»
Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten: »Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia olosuhteita.»
Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin teki virkkaiseen tapaansa.
»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta — lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta, olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän asiasta».
Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.
»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia, jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä ei voinut olla hyvät aikomukset.»
Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä. Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»
Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken nauroi ääneen.
»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto, niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa, niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin. Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»
Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla, josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.
Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan hänelle, jos jotain sattuisi.
»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.
Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,
vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle
Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve
Burnia, Davie?»