III.
BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.
»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen, ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin, muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.
Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan. »Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat, jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.
Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä istui eräs vanha kafferi.
Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon päällä oli ilma mustana kärpäsistä.
Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli juopporatti.
Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky, sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä, sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.
Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.
»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»
En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»
Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie», hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin, sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa. Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa, on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.
Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa, ja menin sitten vuoteeseen.
Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta, mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni. Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»
Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike, jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla, josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani (eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni perinpohjin pehmittää mr Japp.
Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin, ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.
Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni», hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi kunnollisesti.
Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi: »Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.
Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira, mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni — alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu, ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.
Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia, jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa, ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä. Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan. Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest, impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä, arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa. Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat. Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.
Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta. Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne, mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen. Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani. Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään. Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen kohtaan huonetta.
Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä, kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista. Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu. Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin verta ruohikoissa.
Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä. Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.
Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville. Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta. Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä. Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä, hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha, joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan, minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.
Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä tiesin.
Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa, hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan. Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen», hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»
Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.
Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään, sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.