IV.
MATKANI TALVILAITUMELLE.
Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.
Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin, että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia. Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa. Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista, on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.
Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne takaisin.
Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi, leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää, läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.
Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme, oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa. Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti, ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä. Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti, että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän puolellenne.»
Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä, kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä, ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (= kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle huonon auran.
Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua — Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään. Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.
»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»
Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen, ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.
Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut. Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla. Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa, jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani, että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.
Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä. Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi. Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa. Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän, ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.
Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää. Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan, mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»
Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella, mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja, sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.
Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?
Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.
Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.
Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi, ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen. Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa» ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin nääntyä janosta.
Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka, ajattelin, olisin selvillä vesillä.
Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin, että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin, että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin jälleen kiinni.
Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen, saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen, vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.
Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu. Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat päättyneet.
Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua ihmeellinen näköala.
Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat, lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.
Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä. »Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»
Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä odotuksesta.
Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan. Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.
Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan. Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä, joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa. Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua, mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani piipun.
Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun. Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi, vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas ja lähdin länteenpäin.
Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään, ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.
Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.
Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli, kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.
Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä, olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa, mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.
Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä. Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä, kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi. Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.