V.
MR WARDLAW ENNUSTAA TULEVIA ONNETTOMUUKSIA.
Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa. Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli odotettu.
Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä, kurkistin sisään.
Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa, jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos. Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään. Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.
He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä. Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti ympärilleen heikkoa hohdetta.
Tällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat miehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin paljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä…» hän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.
Otin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.
»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»
Sanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän sanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on juuri kertonut siitä.»
Kafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin toista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.
»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin hänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin hänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.
»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin, että teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että te kuuluitte L.T.K:hon.»
Hän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden minuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja kekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan. Ei ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta löydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.
»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää vain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»
Hän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka paljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan miehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki minulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli ansainnut tällä kaupalla.
En jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu roisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte hengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän ja lähetän Pietersdorpiin.»
Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään, ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä. Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»
Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.
Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.
Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.
Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat mukaansa ja tekivät hänestä papin.
Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.
»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» — hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»
Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat: Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys, koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian kapina.»
»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän, että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi, jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan, mikä silloin voisi estää kapinaa.»
»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen heti alkuunsa», minä sanoin.
»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan ja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko koskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät olemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien matkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään lankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he vaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana, enkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna vuoteessani.»
»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan suvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie palaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi, mutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja korkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine asumuksineen.»
Wardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia johtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet amerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä», sanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana myrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä pakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja muutamissa etelävaltioissa.»
Sitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin vakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»
Hän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja tirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut olla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.
»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti päätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on tunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen itsessäni voimatta selittää.»
Vasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava, että en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr Wardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan jostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka hyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain salaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.
Halusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei ollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin arveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut huomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän selittämätöntä oleskeluaan täällä.
»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat jättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja hekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona kuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli täynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja tämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»
Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä. Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä perusteita.
»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»
Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa. Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.
Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen. Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää, kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin takkuisen turkin.