VI.
RUMMUNPÄRINÄÄ AURINGON LASKIESSA.
Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani, johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.
Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan. Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin Colinia ja lähdin kävelemään.
Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä kaikki sisimmältään tarkoitti.
Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä, kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla läpipääsemättömine viidakoineen.
Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä. Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan, ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.
Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa muutaman päivän.
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan ystävän lähelläni.
Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.
Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi, kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.
Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.
Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu. Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta. Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.
On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa, että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi, jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.
Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton, ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta sisään.
Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa koululla.
Äkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli. Ilmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä jäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää, minkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään pensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana, missä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös kaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.
Niin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin päämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle, mutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai minut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja hänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti. Vaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin tullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin keskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.
Samana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että olin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi minuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi täällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen kauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita kafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi, että Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.
»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven perään?» kysyin nyt.
Japp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr Crawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille annoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan kyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen, mutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja aikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta niitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani hän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»
Ylimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin vakuutettu, että hän nyt puhui totta.
— »Tiesikö mies mitään uutta?», kysyin.
»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut hapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän sanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä sanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin epämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole niinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa. Muuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä hän juo niin kamalasti.»
Tämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti kovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin synteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan vielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli päivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin minulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita — Henriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin salaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä purkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin varmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö tällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut pyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus, mikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin minä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita se kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että minä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi — mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut huolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi tilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon ja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran taivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten ollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut tulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.
Myöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen läsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se teki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki ebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen uoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta, mutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä vakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä, tuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki selvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon etäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana siintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata vuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon maahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.
Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.
Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista, jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät alkuasukasväestöä.
»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.
»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai eläintaudin puhkeamista karjassa.»
Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.
»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.
»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»
»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa. Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»
»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen johdatukseensa», sanoin vakavasti.
Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.
Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua. Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui. Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys? Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen, piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan innokkaasti parannuspsalmeja.
Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!
Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»
Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.
Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.
Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.
Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.
Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista. Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren. Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa. Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä kuoressa ei ollut mitään.
Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja, ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista. Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90 peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan, mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli odottaa tuntemattoman tuloa.
Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.
Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä. Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja uhkaavampana kuin ennen.
Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana. Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.