VII.
KAPTEENI ARCOLL KERTOO TARINANSA.
Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä, yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut. Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää. Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon. Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.
Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle. Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään, ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli todellakin joku alaspäin.
Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa. Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan. Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi, niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa. Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla, kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla kuolleena.
Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai kourallista jauhoja.
Kysyin mistä hän tuli.
»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas matka vanhoille jäsenille.»
Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui, että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.
»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on hajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua ja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»
»Kuinka niin pukkien», kysyin hätkähtäen.
»Pukit vaihtavat laitumia.»
»Ja missä ovat metsästäjät?» kysyin edelleen.
»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä, samalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi laahustaa jälleen tietä eteenpäin.
Seurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästä
Colles nimistä miestä.
»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin, koululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa? Katsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään korottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta hyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.
Suuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo. Ainoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi hän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje ovi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten aika.»
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla olevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi huoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.
»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa olevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän lämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla inhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on koko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että talo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo ja tarkka ulkoasustani.»
Hankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän muodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi jotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta väri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että hän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten hän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi leikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha kafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin näkyä.
»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli tyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai kunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa täällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa. Mutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin, se on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman häntäkin.»
Päivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani kuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken muunkin.
»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä ylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he liikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr Crawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa jo kolmen päivän kuluttua.»
Vasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli huolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.
»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te tiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja että olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle vakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän asianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi. Sanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»
Koetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä tunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että alkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»
»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina siitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»
»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon paikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät vähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»
Hän nyökkäsi. »Tiedättekö ehkä joitakin, jotka ovat mukana hommassa?»
Minulla oli jo Jappin nimi kielellä, mutta nielaisin sen muistaessani lupaukseni. »Erään nimen voin mainita», sanoin, »pieni likaisenkeltainen portugalilainen, jonka nimi on Henriques tai Hendricks. Hän ajoi tästä ohitse toissapäivänä.»
Kapteeni Arcoll nauroi äänettömästi. »Panitteko merkille, että hänen seurassaan olleella kafferilla oli mukanaan satulapussi? Hän kuului minun joukkooni. Henriques saisi halvauksen, jos hän saisi tietää, mitä noissa pusseissa on. Ne sisältävät yhden vaatekerroistani ja eräitä muita pikkutavaroita. Henriquesin omat tavarat ovat jossain kuopassa muualla. Eikö olekin mukavaa lähettää tavaroitaan etukäteen, vai kuinka? Ne odottavat minua eräällä sovitulla paikalla.» Ja kapteeni Arcoll nauroi jälleen. Mutta sitten hän taas sai vakavan ilmeen ja jatkoi kysymyksiään.
»Siis kapina, johon varat on hankittu timanteilla, ja Henriques välittäjänä. Hyvä! Mutta kuka on johtaja ja mikä on syynä nousuun?»
»Mitään varmaa en tiedä tämän enempää, mutta olen arvaillut yhtä ja toista.»
»Antakaapa kuulua, mitä olette arvaillut», hän sanoi ja puhalteli hienoja savurenkaita piipustaan.
»Luulen, että todellinen päähenkilö on eräs musta pappi, joka kutsuu itseään John Laputaksi.»
Mutta nyt hätkähti kapteeni Arcoll miltei ylös tuolistaan. »Kuinka ihmeessä olette sen voinut saada selville! Kertokaa nopeaan, mr Crawfurd, kaikki, sillä tämä on kaikkein tärkeintä.»
Alusta pitäen rupesin nyt kertomaan, mitä oli tapahtunut Kirkcaplen rannalla, kuinka sitten olin nähnyt hänet laivalla, hänen keskustelustaan Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, hänen kiireellisestä poistumisestaan Durbanista j.n.e.
Kapteeni Arcoll kuunteli tarkoin ja kun mainitsin Durbanin, hän naurahti. »Meillä molemmilla on ollut samat harrastukset ja vähältä on pitänyt, ettemme ole törmänneet yhteen. Luulin jo tuona iltana Durbanissa, että minulla oli ystäväni Laputa käsissäni, mutta olin asiastani liian varma, ja niin hän luikerteli aivan sormieni lomitse. Tiedättekö, mr Crawfurd, te olette ollut oikeilla jäljillä jo paljon ennen minua. Koska sanoittekaan nähneenne hänet harjoittamassa noituuttaan? Seitsemän vuotta sitten! Siinä tapauksessa olette te ensimmäinen ihminen, joka on tiennyt, mitä Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa on todella nahkaansa kätkenyt. Jo seitsemän vuotta sitten te tiesitte, mistä minä vasta viime vuonna pääsin perille.»
»Niin, tässä on kertomukseni», sanoin. »Kapinasta en tiedä sen enempää, mutta yhden asian voin vielä lisätä. Kaffereilla on joku pyhä paikka, ja minä olen saanut selville, missä se on.» Kerroin lyhyesti seikkailuni Rooirandissa.
Kapteeni Arcoll tupakoi äänettömänä jonkun aikaa, sittenkun olin lopettanut. »Teillähän on ääriviivat kaikkeen aivan valmiina, ei tarvitse muuta kuin täyttää mitä väliin jää. Ja kaiken tuon olette te itseksenne saanut selville? Colles oli oikeassa, että Teiltä ei puutu älyä, mr Crawfurd.»
Tuohan ei nyt ollut vallan suuri kohteliaisuus, mutta koskaan en ole tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi. Huomasin että hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat ylistystä, ja ymmärsin, että hänen suustaan lähtenyt tunnustus merkitsi paljon.
»Ja nyt on minun vuoroni kertoa», kapteeni Arcoll sanoi. »Juttuni on pitkä ja minun täytyy mennä ajassa kauas taapäin. Olen tarvinnut kokonaisen vuoden selvityksiini, ja ottakaa huomioon, että olen koko elämäni kuluttanut alkuasukkaiden parissa, heidän tapojensa ja olojensa tutkimiseen. Osaan puhua kaikkia heidän murteitaan ja tunnen jokaisen heimon elämänsuhteet. Olen matkustanut ristiinrastiin koko Etelä-Afrikan, peninkulma peninkulmalta, sekä myöskin Keski- ja Itä-Afrikan. Olin mukana molemmissa Matabelen sodissa, ja olen nähnyt yhtä ja toista muutakin kahakkaa, mistä ei koskaan ole tullut mitään sanomalehtiin. Senvuoksi sanon, että kaikkeen siihen mitä nyt kerron, voitte uskoa kuin evankeliumiin, sillä se on tietoutta, jota ei ole hankittu yhdessä päivässä.»
Hän jatkoi polttamistaan ja kysyi sitten äkkiä: »Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Pappi Johanneksesta?»
»Eräästä joka eli Keski-Aasiassa», kysyin muistutellen hämärästi jotain kirjaa, jonka olin lukenut poikana.
»Ei, ei», Wardlaw puuttui puheeseen, »hän tarkoittaa sitä, joka oli Abessinian kuninkaana 15. vuosisadalla. Olen lukenut hänestä. Hän oli kristitty ja portugalilaiset lähettivät retkikunnan toisensa jälkeen ottamaan hänestä selvää, mutta koskaan onnistumatta. Albuquerque tahtoi tehdä liiton hänen kanssaan valloittaakseen takaisin Pyhän Haudan.»
Arcoll nyökkäsi. »Juuri häntä tarkoitan. Häntä ei tunneta paljoa, ainoastaan portugalilaisten tarujen kautta. Hän lienee ollut kristitty, mutta luulen, että hän käytännössä oli yhtä pakanallinen kuin konsanaan hänen naapurinsa, Joka tapauksessa on varmaa, että hän oli ollut suuri valloittaja. Etiopian keisarikunta laajeni hänen ja hänen seuraajainsa aikana niin että se ulottui kauas eteläpuolelle Abessinian aina Suurille Järville saakka.»
»Kuinka kauan heidän valtansa kesti?» kysyin kummeksuen minkälaisen kertomuksen esipuhetta tämä mahtoi olla.
»Siihen kysymykseen ei vielä yksikään tutkija ole vastannut. Joka tapauksessa siirtyi valtakeskus vähitellen etelään ja sotaisat heimot seurasivat perässä. 16. vuosisadan lopulla olivat voimakkaimmat alkuasukasheimoista asettuneet Zambesin ympärille. Mazimba- ja Makaranga-heimot olivat siirtyneet sinne Nyassa-järveltä ja Manicamaassa oli voimakas valtakunta. Siellä oli juuri Monomatapa, jonka kanssa portugalilaisilla oli paljon tekemistä.»
Wardlaw nyökkäili innokkaasti. Tällä alalla hän oli kotonaan.
»Mitä meidän nyt lähinnä on muistettava, on että kaikki nämä pienemmät valtakunnat luulivat olevansa Pappi Johanneksen vallan perijöitä. Kesti kauan, ennenkuin pääsin tämän perille, ja olen istunut monta päivää Europan parhaimmissa kirjastoissa tutkiessani näitä seikkoja. Kaikki ne kohdistivat katseensa suureen hallitsijaan pohjoisessa, jota he kunnioittivat kahdellakymmenellä eri nimellä. Sen olivat kaikki unohtaneet, että hän oli ollut kristitty, mutta ei sitä että hän oli ollut suuri valloittaja.
»Sanoakseni asiat lyhyesti, hävisi Monomatapa ajan kanssa ja uusia heimoja tunkeutui pohjoisesta päin ja suuntasivat matkansa suoraan Nataliin ja Kapiin. Näin selitetään zulujen ensimmäinen esiintyminen. Heidän mukanaan kulki tarina Pappi Johanneksesta, mutta näihin aikoihin oli tästä historiallisesta muistosta kehittynyt uskonto. He palvelivat mahtia, jota he pitivät kantaisänään ja se nimitys, jota he hänestä mieluimmin käyttivät, oli zulukielellä Umkulunkulu. Heidän uskontonsa saattoi saada viisikymmentäkin eri muotoa, mutta ytimenä oli tämä: Umkulunkulu oli heidän heimonsa alkulähde ja edelleenkin heidän suojelijansa.
»Mutta heillä oli enemmän kuin pelkkä uskontunnustuksensa. Tavalla tai toisella oli joku pyhä esine jäänyt jälkeen Pappi Johannekselta ja säilytetty Mazimba-, Angoni- ja Makaranga-heimojen keskuudessa. Mikä se on, sitä en tiedä, mutta se on aina ollut sillä heimolla, joka kulloinkin on ollut mahtavin. Ne suuret sisällissodat, joista kerrotaan Portugalin historiassa, eivät tarkoittaneet alueellisia valloituksia, vaan johtaja-asemaa, ja ennenkaikkea tuon taikaesineen omistusta. Mikäli tiedämme veivät zulut sen mukanaan etelään.
He nimittävät sitä Udhlondleloksi, mikä merkitsee »Suuri Käärme». Minä kuitenkin luulen, ettei se ollut mikään käärme. Käärme on heidän tunnuskuvansa ja on vain luonnollista, että he tahtoivat nimittää kalleinta omaisuuttaan sen mukaan.
»Ja nyt tahdon kertoa teille erään asian, jonka vain harvat tietävät. Olette kuulleet puhuttavan Chakasta. Voin sanoa, että hän oli jonkinlainen musta Napoleon, ja hän nosti zulukansan Etelä-Afrikan mahtavimmaksi, vaikkakin hän tämän päämäärän saavuttamiseksi vei hengen noin parilta miljoonalta ihmiseltä. Hänellä oli tuo taikakalu, millainen se sitten lieneekin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että hän sai kiittää menestyksestään juuri sitä. Mosilikatse koetti varastaa sen ja hänen täytyi senvuoksi paeta Matabelemaahan. Mutta se hävisi Chakan mukana. Dingaanilla se ei ollut koskaan, ja Atewayo ei saanut sitä milloinkaan, vaikka hän etsi jokaisen kappaleen maasta löytääkseen sen. Se oli hävinnyt ja sen mukana toivo kafferien keisarikunnasta.»
Kapteeni Arcoll nousi ylös sytyttääkseen piippunsa, ja huomasin, kuinka vakavalta hän näytti. Hän ei kertonut kaikkea tätä vain huvin vuoksi.
»Tässä on nyt kaikki mikä koskee Pappi Johannesta ja taikakalua. Ja nyt tulen toiseen puoleen tätä kertomustani. Huolimatta kapinoista siellä ja täällä ja huolimatta tilapäisistä julmuuksista ovat kafferit pysyneet hiljaa puolen vuosisataa. Mutta se ei ole meidän ansiostamme. Heillä on ollut paljon valittamisen aihetta, emmekä me ymmärrä heitä sen paremmin kuin esi-isämme. Mutta he ovat hajonneet ja pirstoutuneet. Keskellä heidän asuma-alueitaan me olemme rakentaneet laajoja valkoisia siirtokuntiamme, ja me olemme ottaneet pois heidän aseensa. Mutta yhä vielä on heitä kuusi kertaa enemmän kuin meitä, ja heillä on hyvä muisti, niin että voimme täydellä syyllä kysyä, kuinka kauan on rauhaa kestävä. Usein olen tehnyt itselleni tämän kysymyksen ja aivan viime aikoihin saakka olen vastannut: Ainaisesti, sillä heillä ei ole mitään johtajaa, jolla olisi tarpeeksi arvovaltaa, eikä heillä ole mitään yhteistä asiaa minkä puolesta taistella. Mutta vuosi tai pari sitten alkoi käsitykseni muuttua.
»Minun toimenani on olla siirtomaiden vakoilupoliisina alkuasukkaiden keskuudessa. No niin, eräänä päivänä ilmestyi näkyviini omituinen olento. Hän oli kristitty Laputa-niminen pappi, ja hän kävi kaikkien heimojen luona Durbanista aina Zambesiin jonkunmoisena vaeltavana evankelistana. Havaitsin, että hän herätti tavatonta huomiota, mutta samalla olivat kaikki hyvin pelokkaita puhumaan mitään hänestä. Pian huomasinkin, että hän puhui muutakin kuin pelkkää evankeliumia. Hänen tunnuslauseenaan oli »Afrika afrikalaisille», ja hänen tärkein lähtökohtansa oli, että alkuasukkailla oli muinoin ollut suuri keisarikunta, ja he saattoivat vielä kerran tulevaisuudessakin perustaa sellaisen. Hänellä oli tapana kertoa Pappi Johanneksen historia, kaunistettuna useilla satunnaisilla lisäyksillä. Pappi Johannes sopi hänelle erinomaisesti, koska hän oli ollut samalla kertaa kristitty ja suuri päällikkö.
Etelä-Afrikassa kristittyjen kafferien keskuudessa on useina aikaisempina vuosina esiintynyt samanlaista puhetta. Se on jotain mitä kutsutaan etiopianismiksi ja opin etevimpinä apostoleina ovat Amerikan neekerit. Itse puolestani olen pitänyt koko juttua täysin vaarattomana. Jos alkuasukkaiden kristinoppi jossain määrin poikkeaa Englannin emäkirkon opista, ja omistaa joitakin mielikuvituksellisia nimityksiä, niin mitäpä se tekee! Mitä enemmän heillä on vapautta uskonnollisessa elämässään, sitä vähemmän he ajattelevat politiikkaa. Mutta pian huomasin, että Laputa ei ollut mikään tavallinen »sivistynyt» Amerikan neekeri ja senvuoksi aloin pitää häntä silmällä.
Henkilökohtaisesti tapasin hänet ensi kerran eräässä herätyskokouksessa Lontoossa, jossa hänellä oli tavaton menestys Hän tuli luokseni ja alkoi puhua sielustani, mutta heitti kesken, kun muutin puheen zulukielelle. Seuraavan kerran kohtasin hänet Ala-Limpopolla, ja oli minulla tällöin kunnia koettaa ampua häntä laivasta käsin.»
Kapteeni Arcoll otti piipun suustaan ja nauroi muistellessaan tapahtumaa.
»Olin näet päässyt erään L.T.K.-liiton jäljille, ja ihmeekseni huomasin juttuun sekaantuneen myös tuon evankeliumin julistajan. Mutta Hänen Korkea-arvoisuutensa John oli minua viekkaampi. Hän hyppäsi krokodiileista välittämättä laidan yli ja onnistui veden alla uiden pääsemään kaislikkoon. Olin kuitenkin tehnyt arvokkaan havainnon, sillä se antoi minulle johtolangan. Sitten jälleen tapasin hänet lähetyssaarnaajani konferenssissa Kap-kaupungissa, ja senjälkeen Maantieteellisen Seuran Kokouksessa Lontoossa, ja silloin oli minulla pitkä keskustelu hänen kanssaan. Minun maineeni ei ollut kulkenut edelläni kotimaahan ja hän luuli minua englantilaiseksi sanomalehtimieheksi, jolla oli erikoista harrastusta lähetysasiaan. Ymmärrätte kai, että minulla ei ollut mitään todistuksia hänen sekaantumisestaan L.T.K:aan, ja sitäpaitsi minulla oli varma vakaumus, että hänen varsinainen päämääränsä oli korkeammalla. Senvuoksi odotin.
»Tein parhaani saadakseni selvää hänestä, mutta se ei ollut helppoa. Jotain sain kuitenkin tietää. Hän oli saanut kasvatuksensa Yhdysvalloissa, ja sitäpaitsi erittäin hyvän kasvatuksen, sillä mies on todella oppinut ja erittäin lukenut, ja kaiken lisäksi hän on etevin puhuja mitä koskaan olen kuullut. Zulukansaan hän kuuluu, mutta mihin sukuun, siitä en ole saanut selvää. Ulkonäöstään päättäen hän on kuitenkin jonkun hyvän suvun jäsen.
»Huomasin pian, että oli turha vaiva seurata hänen retkiään sivistyneessä maailmassa. Siellä hän oli tavallinen valistunut kafferi, lähetysseuran hellitty lempilapsi ja rakastettu puhuja hengellisissä kokouksissa. Hänen lausuntojaan on painettuina erinäisissä Sinisissä kirjoissa alkuasukkaita koskevista asioista, ja hänen kirjeenvaihtajiensa joukossa on useita parlamentin jäseniä. Annoin tämän puolen hänen toiminnastaan jäädä sikseen, ja päätin vaania häntä käännytysmatkoillaan täällä alkuasukkaitten keskuudessa.
»Kuusi kuukautta yhtämittaa riipuin hänessä kuin iilimato. Olen sangen vaikeasti tunnettavissa, jos niin tahdon. Hän ei koskaan aavistanut, ken se surkea kafferi-ukko oli, joka istui tomuun painuneena uloinna väkijoukossa hänen puheensa aikana, tai se sekarotuinen, joka ajoi hänen kärryjään ja kutsui häntä herraksi. Olin mukana useissa harvinaisissa seikkailuissa, — mutta ne eivät kuulu tähän. Lopputulos tästä kaikesta oli, että puolen vuoden kuluttua, minä aikana hiukseni harmaantuivat, sain kuitenkin aavistusta siitä mitä hänellä oli mielessä. Hän puhui kylläkin kääntymyksestä alemmalle kansalle kraaleissa, mutta indunoille (päälliköille) hän puhui jotain muuta.»
Kapteeni Arcoll vaikeni hetkeksi ja otti kulauksen lasistaan. »Voitte kyllä arvata mitä hän puhui, mr Crawfurd. Täysikuun aikana, kun musta kukko teurastettiin, Hänen Korkea-arvoisuutensa unohti, että hän oli kristitty. Hän eli silloin neljä vuosisataa ajassa takanapäin ollen mukana Mazimban sotaretkellä Zambesiin. Hän sanoi heille, että hän oli Umkulunkulu, Pappi Johanneksen uusi ruumiillistuma. Hän sanoi heille, että hän oli tullut johtamaan Afrikan kansat valloituksiin ja voittoihin. Niin, hän sanoi heille jotain vieläkin enemmän: että hänellä on hallussaan itse Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulakäädyt.»
Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan, sillä olimme liiaksi kiintyneet sovittamaan tätä uutta rengasta tietämisemme ketjuun.
Kapteeni Arcoll jatkoi: »Nyt kun olin saanut tietooni hänen tarkoitusperänsä, oli aika ryhtyä ottamaan selvää valmistuksista. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin keksin voimakkaasti levinneen kiihotuksen olevan käynnissä Zambesista Kapiin saakka. Kaikki suuret heimot olivat korviin saakka kietoutuneet salahankkeisiin ja kaikki pienemmät lahkokunnat olivat vedetyt mukaan. Olen ollut mukana neuvottelukokouksissa ja vannonut verivaloja heidän kanssaan, ja minä olen käyttänyt salaisia tunnussanoja saadakseni lisää tietoja heidän monissa piilopaikoissaan. Se oli vaarallista leikkiä, ja kuten sanottu olen pannut paljon alttiiksi, mutta olen selvinnyt onnellisesti, — juuri tietojeni avulla.
»Aivan alussa sain selville, että heimojen keskuudessa oli olemassa suuria rikkauksia. Joskus ne olivat timantteja, joita työmiehet varastivat kaivoksista, ja antoivat päälliköiden kätkettäviksi. Miltei jok'ainoalla heimolla oli oma kätköpaikkansa, ja ystävällämme Laputalla oli täysi käyttöoikeus niihin. Suurin vaikeus oli tietysti jalokivien muuttamisessa rahaksi, ja hän sai senvuoksi luvan ryhtyä L.T.K:aan suuressa mittakaavassa. Hänen huomattavin asiamiehensä oli teidän tuttavanne Henriques, mutta Mozambiquessa ja Johannesburgissa on sen lisäksi useita, jopa Lontoossakin, jotka kaikki ovat minun luetteloissani. Rahoilla ostettiin kivääreitä ja ampumatarpeita ja näyttää kuin yhteen aikaan kauppa olisi ollut erittäin kukoistavaa. Etupäässä kauppa on käynyt maitse Portugalin alueiden rajan yli, mutta on myös Johannesburgiin tullut lähetyksiä, joiden sisältö ei ole pitänyt yhtä laskun kanssa. Kysytte tietysti, kuinka hallitus on voinut sallia tällaisen jatkua. He ovat kaikki tyyni nukkuneet. He eivät koskaan ole voineet kuvitellakaan mitään vaaraa alkuasukkaiden taholta, ja sitäpaitsi Portugalin rajan vartioiminen on ollut vaikeaa. Laputa tuntee heikkoutemme, ja sille hän on laskenut toiveensa.
»Ensimmäinen suunnitelmani oli saada Laputa vangituksi, mutta mikään hallitus ei pitäisi minun tiedonantojani minään todistuksina. Miehellä on voimakas tuki yleisessä mielipiteessä kotona Englannissa, ja Etelä-Afrikan hallitus on jo pari kertaa liian usein toimituttanut omavaltaisia pidätyksiä. Sitten koetin myös L.T.K:n kautta päästä häneen käsiksi, mutta sain todisteeni häntä vastaan liian myöhään. Durbanissa olin jo vähältä saada hänet kiinni, mutta hän pääsi käsistäni ja toista tilaisuutta hän ei ole enää minulle antanut. Nyt viimeisten viiden kuukauden aikana ovat hän ja Henriques pysytelleet hiljaa samalla kun heidän suunnitelmansa ovat kypsyneet. Olen seurannut heitä Zulumaan ja Gazamaan halki, ja olen nyt selvillä, että miina on laskettu ja puuttuu vain sytytys. Kuukauden olen ollut hänen jäljillään yhtämittaa, ja jos hänen miinansa on valmis, niin onpa minunkin.»
Arcollin eloisat, leikilliset kasvot olivat saaneet kovan ja päättäväisen ilmeen, ja hänen silmänsä hehkuivat teräksensinisinä. Jo pelkkä hänen näkönsä oli omiaan rauhoittamaan minua huolimatta kaikesta mitä hän oli kertonut.
»Mutta mitä hän sitten oikeastaan voi toivoa saavansa aikaan?» kysyin. »Vaikkapa hän nostaisi aseisiin jokikisen kafferin Etelä-Afrikassa, tulisi hän lopulta lyödyksi. Sanoitte että hän on saanut kasvatusta. Siinä tapauksessa hänen pitäisi toki ymmärtää, ettei hänellä pitemmän päälle ole mitään mahdollisuuksia.»
»Sanoin, että hän on saanut kasvatusta, mutta että hän perimmältään kuitenkin on kafferi. Hän saattaa nähdä eteensä kehityksen ensimmäisen vaiheen ja vielä toisenkin, mutta ei sen pitemmälle. Sellainen on alkuasukkaiden käsityskyky. Ellei niin olisi laita, olisi meidän asemamme paljon huonompi.»
»Te sanoitte, että heidän suunnitelmansa ovat kypsät», sanoin, »haluaisin tietää, kuinka kypsät?»
Arcoll vilkaisi kelloaan. »Puolen tunnin kuluttua on Laputa Mpefun luona, viipyen siellä yön. Aamulla varhain hän menee Umvelosiin tapaamaan Henriquesia, ja huomenna illalla alkaa kokoontuminen.»
»Vain yksi kysymys vielä», sanoin. »Kuinka suuri mies Laputa on?»
»Suurin mitä kafferikansa tähän mennessä on tuottanut. Pyydän vain sanoa, että minun mielipiteeni mukaan hän on suuri nero. Jos hän olisi ollut valkonen, olisi hänestä saattanut tulla toinen Napoleon. Hän on syntynyt johtamaan ihmisiä tahtonsa mukaan, ja hän on urhoollinen kuin leijona. Ei ole olemassa sellaista konnantyötä, johon hän ei olisi tarvittaessa valmis, mutta kuitenkin epäilisin kutsua häntä konnaksi. Niin, ymmärrän kyllä teidän ihmetyksenne, te epäuskoiset skottilaiset, mutta minä olen niinsanoakseni elänyt hänen kanssaan yhdessä jo kuukausia, ja tiedän, että hänessä löytyy myös hienoutta ja jaloutta. Hän on peloittava, mutta oikeudenmukainen vihollinen. Hänellä on runoilijan ja samalla kuninkaan sydän, ja on Jumalan kirous, että hän on syntynyt Hamin lapsien joukossa. Toivon voivani ampua hänet jonakin kauniina päivänä kuin koiran, mutta todistan silti kernaasti hänen suuruutensa».
»Jos nousu alkaa huomenna», sanoin, »niin olisi hyvä tietää jotain heidän suunnitelmistaan.»
Kapteeni Arcoll otti esiin kartan ja avasi sen. »Ensimmäinen kokoontumispaikka on Sikitolan läheisyydessä. Senjälkeen he painuvat etelään päin ja ottavat mukaansa kaikki joukot, jotka sattuvat tielle, ja päävoimat kokoontuvat lopuksi Amsterdamin läheisellä ylätasangolla, joka on lähellä sekä zuluja että swazeja. Mitä sitten tapahtuu, on minulle tietymätöntä, mutta luonnollisesti kootaan edelleen joukkoja pitkin vuoristoa Mashonamaasta Basutomaahan saakka.
»Mutta katsokaapa nyt tähän. Tullakseen Amsterdamiin, täytyy heidän mennä rautatien yli Delagoa Bayssa. No niin, he eivät pääse yli. Jos he niin pitkälle kerkiävät, hajoitetaan heidät täällä. Kuten sanoin, minullakin on miina valmiina. Meillä on poliisivoimaa sirotettuna pitkin koko vuoriston rinnettä. Kaikki tiet alkuasukkaiden asuma-alueilta ovat vartioidut, ja kaikki farmarit pitkin rajaa ovat saaneet kutsun aseisiin. Meillä on patrulleja Delagoya Bayssa ja Natalin linjoilla, ja kenttälennätin on järjestetty, niin että me saamme voimien vahvistusta koska tahansa. Kaikki valmistukset on suoritettu täydellisessä hiljaisuudessa ja itse me harhailemme kuitenkin kuin pimeydessä. Sanomalehtiä lukeva yleisö ei tiedä mitään kapinan uhasta, mutta kahden päivän kuluttua on täysi pakokauhu jokainoassa valkoisessa perheessä Etelä-Afrikassa. Älkää antako johtaa itseänne harhaan, mr Crawfurd, tämä on paha juttu. Me kyllä muserramme Laputan ja hänen armeijansa, mutta siitä tulee ankara kamppailu ja paljon viatonta verta vuotaa hukkaan. Ja sitäpaitsi se tulee keskeyttämään tämän maanosan kehityksen puoleksi vuosisadaksi. Jospa olisinkin voinut ampua kuulan hänen kalloonsa kylmäverisesti. Mutta minä en voinut — se olisi liiaksi muistuttanut murhaa; ja nyt en ehkä enää koskaan saa tilaisuutta siihen.»
»Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä», sanoin. »Miksi tulee Laputa kaikkein ensimmäiseksi tänne ylös? Miksikä hän ei aiota Zulumaassa?»
»Herra ties miksikä ei jokin syy hänellä täytyy olla, sillä hän ei tee mitään aiheettomasti. Ehkä huomenna saamme sen tietää.»
Mutta sillä aikaa kuin kapteeni Arcoll vielä puhui, näin minä kuin salaman valossa todellisen syyn: Täytyyhän Laputalla olla Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulaketju, ennenkuin hän saattaa esiintyä täydellä arvovallalla. Varmaankaan hänellä ei ole vielä sitä, sillä muuten Arcoll kyllä olisi tiennyt sen. Hänen täytyy alkaa täällä, koska taikakalu on jossain täällä. Olin vakuutettu siitä, että arvasin oikein, mutta en lausunut ajatuksiani julki.
»Niin, huomenna kohtaavat Laputa ja Henriques toisensa Umvelosissa, otaksuttavasti teidän uudessa kauppapuodissanne, mr Crawfurd. Ja sitten alkaa tanssi.»
Olin äkkiä tehnyt päätökseni. »Luulen», sanoin, »että olen läsnä neuvottelussa toiminimen edustajana.»
Kapteeni Arcoll katseli nauraen minua. »Olin itse ajatellut olla läsnä kohtauksessa», hän sanoi.
»Silloin menisitte suoraan kohti kuolemaa, olittepa vaikka kuinka hyvin naamioitu. Kauppaliikkeessämme ette voi tavata heitä yhtä luontevasti kuin minä. Minulla on siellä tavanmukaiset toimeni, eikä heillä ole mitään syytä epäillä minua. Jos haluamme saada jotain tietää, niin juuri minä olen ne tiedot hankkiva.»
Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti. »Luulenpa todella, että tuo ei ole hullumpi aate. Minusta itsestäni olisi tällä hetkellä enemmän hyötyä vuoristossa, ja kuten sanottu, onnistuisin tuskin saamaan paljoakaan ongituksi. Te olette uljas poika, mr Crawfurd. Otaksun teidän käsittävän, mille vaaralle panette itsenne alttiiksi?»
»Sen kyllä käsitän, mutta kun on tullut kerta ryhdyttyä tähän pyykkiin, niin saa kestää sen loppuun. Meillähän on sitäpaitsi Laputan kanssa vähän vanhoja kalavelkoja suorittavana.»
»Siinä tapauksessa on asia selvä, kapteeni Arcoll sanoi. »Vetäkää tuolinne tänne lähemmä, jotta voin selittää, kuinka väkeni on sijoittautunut. Sekin minun täytyy sanoa teille, että minulla on palveluksessani miltei joka heimossa varmoja miehiä, joten voin saada helposti luotettavia tietoja. Heidän telepaatiselle kyvylleen emme voi panna vastaan muuta kuin kenttälennättimemme, mutta ei se ole hullumpi sekään, ja ehkäpä hitusen verran luotettavampi.»
Aina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja kapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme levolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista, kuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun olimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet taistelukelpoisen miehen rinnallemme.