VIII.
SAAN JÄLLEEN NÄHDÄ HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA JOHN LAPUTAN.
Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin, että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua. Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle, sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni, ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu. Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni, että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.
Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui, että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.
Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella. Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme. Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli, että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain. »Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa, joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin Blaauwildebeestefonteiniin.
Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.
Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan, mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan. Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa, pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen Jumalan ihanaa maailmaa…
Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä. Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä, näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun vuokseni.
Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan. Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta. Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.
Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä. Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.
Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia (rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan. Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni Kirkcaplen rannalta.
Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä, mutta hän ei kääntänyt päätään.
»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin kuljettava, Isä?»
Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo. »Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin tuonne kauppaan.»
»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»
Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»
Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»
Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa, ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»
Puoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa ikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut. Ovesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli pelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka olin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin esiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin takaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua auringonpaahteessa.
Osoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli rakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia tynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä oli kylliksi makuusijan laittamista varten.
»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on ollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»
Hän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten katoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt näytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun vielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi istutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei ainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin hänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin heidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa väkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut Englannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin valkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin, että toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi alkuperäisille isännilleen.
Hän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat silmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että hän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin valmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä hollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella. Ja koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni. Sanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta varastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella mitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri. Sensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka toinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.
»Teillä on kaunis koira», hän sanoi.
»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä kaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä saa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin ettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä eroon siitä.»
Laputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että hän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja huomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.
»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella minua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette vieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata neuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»
»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni iloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi töikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»
»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan vivahdus äänessään:
»Ei, sitä en voi tehdä», sanoin ja aloin laulaa erästä renkutusta:
»Kotona on kyllä hyvä, hei, mut kotiin ei mennä yöllä, ei!»
Laputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään ylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta, oli hän jo hävinnyt.