IX.
KAUPPAPUOTI UMVELOSISSA.
Istuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta palaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin elää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat vakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut mitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen matkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon keltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa, — minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei ollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon, joka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui täyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun pakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.
Edellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä sopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi tapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan huoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat huolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien taakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan ennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja minun olostani talon toisessa päässä.
Äkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi nostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa oli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa jälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien alla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin, joka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä tulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se ei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta tavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas tavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään ja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen kautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin ettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että liittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa hieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.
Kun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen pukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt ryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt työnsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin spriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä poltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin vaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan kamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun nyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut erinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.
Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli täysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän yön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla hohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja odotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani. Hommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta toimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä olla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.
Ponyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä puotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa kuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt tunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten läiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo puhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja tulivat nyt käyden lähemmä.
Ojennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät kiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään. Rako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi myymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.
»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen ikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka kuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.
Laputa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Henriques naurahti ilkeästi.
»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat väittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka olin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.
Odotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen alottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti kellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan olevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle jääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin nähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka olin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli pullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.
Hän otti nyt esiin jotain ja näytti sitä toiselle.
»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He tarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä kuin umboonit.»
Laputa teki jonkin kysymyksen.
»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin, että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi, että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian, pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»
Laputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.
»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies, luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»
»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse pitkälle kotimatkallaan.»
Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen — tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.
Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani, mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi, sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.
»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»
»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.
»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»
»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.
Oli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen totisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava pyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän esineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun Jumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»
»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyi
Henriques äkkiä innostuen.
Jälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti.
Kuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.
»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja vannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»
»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta puhuitte?»
Tästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin innokkaasti.
»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes olemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan Kraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä yhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»
»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja vaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata peninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän merkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»
»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme on oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut kaikki valmistukset.»
»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti portugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»
»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja jaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi kuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»
»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin, mutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun tuosta kauppamiehestä.»
Laputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon. Meillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista siellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»
Kieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta minä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen kouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani liikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin luukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella melulla.
Tilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta kuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen, kuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni Colinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada kirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi noin puolen jalan verran auki.
Nyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä tehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse koiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.
Avainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin ylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.
»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut keskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»
»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia tiskin takana.»
Hetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni Colinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta esiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin lyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat minua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein pahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan aikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.
»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua, joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien laatikoiden joukossa.»
Kiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.
»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,
Henriques sanoi.
Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan. Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä sanon, mr Henriques.»
Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin. Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.
Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran kaulanauhan alle.
Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen — siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.
Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin, miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua hänen käsitykseensä päävihollisestamme.
Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa. Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan. Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin, niinkuin henki olisi kysymyksessä!»
Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»
Ja nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen minuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin lähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme tulleet.
Hetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen kuin kimon kintuista lähti.