X.

LÄHDEN ETSIMÄÄN AARRETTA.

Noin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja avointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla ja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin vanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut, että se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin viisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä. Tunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja Henriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden salaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin olivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin kursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata mukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka ei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi kirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea onnen vaihteluita.

Kun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani, tuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin pelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen riitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä, tai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat olisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa olisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet juhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan, Laputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin miehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon vaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua kohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea tätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin seurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.

Ihmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni nykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani kuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden sanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin Laputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta, ja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä aarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä siellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko liikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa — timantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että jokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo, joka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt olin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut ylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta juuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain velvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla rikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli täynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen päävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan valasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä maksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen, että mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni kuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.

Mutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli antanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä käytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli tietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on ennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain leikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle osoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan ollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva. Oli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa heikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin itsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman sellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme istumaan tylsinä kotona lieden ääressä.

Olin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin pojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt. Olin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se herroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi liikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan käsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä kaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää vauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.

Olin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi turvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain kiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma, kun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja minä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä vaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin hollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta. Näin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella sitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut. Kiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti. Katsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin kimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa», huusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä nimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois, koirat!»

He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni, että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.

Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli tänä yönä vahvasti vartioitu.

Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin marssin rivien lomitse.

Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen, tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.

Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja kylmältä.

Äkkiä tunsin käden rinnallani ja ääni kysyi: »Tunnussana?»

»Immanuel», sanoin käheästi.

Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka tapauksessa pääsemään.

Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.

Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta, ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa, korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan, oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään, mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.

Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi henkeäni.

Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa, suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.

»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.

»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä seurassaan Henriques, valkoinen mies.»

Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.