XI.
ROOIRANDIN LUOLA.
Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen. Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.
Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain antiikin maailmoista.
Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä sunnuntai-iltana.
Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi. Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein päin.
Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin jo kauan sitten sammunutta kieltä.
Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu, kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.
Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon Laputalla oli tunnussanat.
Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle, aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea rekisteri.
Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä — foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen uskonnollisissa menoissa.
Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa; Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.
Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut», hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»
Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt paloi heikkona ja matalana.
»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan vihollistensa liedentulet.»
Hän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.
»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan pappi ja kuningas.»
Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden tahran otsaani entisten lisäksi.
»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»
Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja silloin muistin Arcollin kertomuksen.
Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta, huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita. Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.
»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!
»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous. Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo sinut.»
Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni mitä nyt olisi tapahtuva.
Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa. Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä, David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä, saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä. Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban kuningattaren otsaa.
Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan voitoista.
»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle
Johanneksen Käärmeen.»
Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut. Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten, mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava tuli, kun hän katseli alamaisiaan.
»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi, Jumalan ja kansani välimies.»
Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut — ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta. Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.
»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä, viihdytys tuskissa.»
Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni, saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat syntyneet kuninkaiksi.
Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua kuninkaana.
Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.
Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt, ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan, epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja ivailevista sanoista.
Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.
»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita. Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi heitä yllättää.»
Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava, että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja onnessa.
Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita. Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa, ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon. Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.
Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa. Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden kanssa.
Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä. Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon. Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa: miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia; miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot, toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen. Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä, mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.
Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä. Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.
Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä, mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni, näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että naapurini palasi vannomasta.
Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.
Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden, urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa — olin ehtinyt sen asteen yli.
Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui ilakoivan hymyn häivähdys.
Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.
Sitten menin tainnuksiin.