XII.
SANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.
Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi. Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule, että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.
Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi komennussana.
Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani. Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen. Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin huonosti.
Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua pyssynpiipulla.
»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro. Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»
Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi shakaaleille.
Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.
»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»
Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan veitsellä aivan pieniksi.»
Jumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi palautua.
»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä sinun. Minä olen hänen vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin kuullut luolassa.
Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.
»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna…» — ja hän tuli hiukkaista iloisemmaksi.
»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä, samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.
Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa jalkani olisivat olleet vapaat.
Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni. Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi. Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja luulen että hän hieman pelkäsi minua.
Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni. En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon. Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää, sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies, Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.
Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani, ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.
Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta. Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt leiriydyttiin joen rannalle.
Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.
Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli, että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.
Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen minua ilmeisellä mielenkiinnolla.
»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas», kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.
Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä. Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.
Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.
Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.
»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille sanoma häneltä.»
Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys
Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.
»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän uitava yli.»
Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena. Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli Henriquesin niskalla.
»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»
»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea sen.»
Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan, jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle — latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen kaalamon luona).
Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta. Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.
Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen. Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.
On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.
Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen, jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti hymyillen.
»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.
En vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.
»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa, että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»
Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta, niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen kanssaan.
»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään — »koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä, olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen, kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan suurenmoisesti.»
Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.
Tartuin koukkuun.
»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.
»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»
»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.
Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa aivan lähelleni.
Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.
»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»
»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi ja sytytti uuden savukkeen.
»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä? Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»
En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin, että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua, ja halusin kuulla enemmän.
»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista. Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»
Vaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.
»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»
Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.
»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan, että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille? Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»
Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden koipienne ympärille.»
Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä. »Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen. Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä, likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä konna.»
Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.
»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.
Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.
Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään, ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää, mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.
Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle. Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia, ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme, että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.
Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.
»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.