XIII.
LETABAN KAHLAAMO.
Pimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista tyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva, mutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi tykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin kärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen. Lapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai ainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää ja hiljaista.
Kaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi ihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun päin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin rivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat kokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme pysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.
Vapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi säilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi mitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen. Kahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä, mutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli. Senjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden noustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle kohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen, mutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava tietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja meluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä oli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään, mutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta joen jyrkiltä töyräiltä.
Rohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin epäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi mitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan Kraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani, ennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä katkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.
Henriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista oli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin tarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa päällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja uskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä joukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi rubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.
Täten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli Henriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä. Hän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini näytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä itse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.
»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on vastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä huoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti takaisin.
Näennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja sitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle, ehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden välissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon kerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa joukkojen mennessä yli.
Äkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä ääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan pitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki pysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.
Meidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme metsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi jotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni, että olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti laukaus.
Kuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs yhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät haulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia joukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset harmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri olisi toiminnassa.
Jälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan oikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen yli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.
Hetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni irroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko oli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla minut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret vapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista solmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani olivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi satuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua kärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia itsekseni.
Miehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla panoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen keskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia. Ihmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten muistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien joukkojen ylitse.
Joukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä totellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui puiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän, putosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt astuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä metsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi suoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä ruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini nilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.
Lopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan vatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin nousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden. Minun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että hän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni varovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia odottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.
Henriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt papin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja samalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan satuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo liikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.
Seisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä suunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet ystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit olivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta en saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka tapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen selästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti Laputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.
Mutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi, joka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä ympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella, sillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin päästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan kuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.
Minulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä luotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut leikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes portugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri kädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli sidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni himon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.
Äänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti esiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta vain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut minua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään ja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava nyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi häntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui hervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.
Nostin sen ja pistin housuntaskuuni.
Sitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja jälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman levolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä hetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi toiminut kuten toimin.
Ainoa oikea tapa — ja sitäpaitsi Arcollin määräysten mukainen — oli mennä joelle ja uida yli ystävieni luokse. Mutta siellä alhaalla rannassa oli juuri takaisin palannut Laputa ja ennenkaikkea pelkäsin törmäämistä yhteen hänen kanssaan. Kiihtyneille aivoilleni tuntui Kuin Laputa olisi joka paikassa läsnä. Kuvittelin, että hän hallitsee koko joen rantaa, mutta luonnollisesti olisi minun ollut helppoa vähän alempana mennä joen yli ja nousta sitten rantaäyrästä pitkin ystävieni luo. Oli ilmeistä, että Laputa koetti väistää joen takaa ampuvaa patrullia, yrittämättä vastarintaa, minkä vuoksi olisin ollut siellä hyvässä suojassa. Lähinnä oikeinta olisi minulle ollut koettaa löytää jälleen Arcollin kafferi, joka oli tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä, ottaa hevonen ja ratsastaa sillä metsän halki. Ennen aamua olisin päässyt vuorille turvaan. Ja sitäpaitsi, jos halusin hevosta, olihan Henriquesin ratsu muutaman askeleen päässä.
Mutta kaiken tämän asemasta tein hulluinta mitä saattaa ajatella. Jalokivet toisessa taskussa ja portugalilaisen revolveri toisessa aloin juosta samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet.