XIV.
PAPPI JOHANNEKSEN KAULAKETJU ON HALLUSSANI.
Juoksin itseni hengästyksiin ainoastaan senvuoksi että kuvittelin tukehtuvani, ellen jollain tavoin saisi erittäin voimakasta liikuntoa. Viimeisten minuuttien tapahtumat olivat aivan nousseet päähäni. Ensi kerran elämässäni olin nähnyt ihmisiä kuolevan väkivaltaisesti — raa'asti tapettavan. Itse olin kerännyt kaiken voimani ja tahdonlujuuteni siihen iskuun, jonka olin antanut Henriquesille, ja vieläkin olin kuumana ylpeydestä onnistumiseni vuoksi. Ja kaiken kukkuraksi oli taskussani koko mustan maailman talismani, onnenkalu, olin vallannut heidän Liitonarkkinsa, ja tiesin varmasti, että Laputa olisi pian jäljessäni. Pelko, ylpeys ja sokea kiihtymys olivat järkyttäneet koko olemukseni. Olin juossut varmastikin kolme peninkulmaa, ennenkuin tulin taas järkiini.
Painoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi takaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ hoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa vangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka tapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen otaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan mahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä aikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa vuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä kokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni. Toivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni kerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.
Minun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli koko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni voitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä tiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä Laputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka näillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.
Vuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin ylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin vihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos tosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan alhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida vuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa rajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut mies, joka ei taitaisi mitään kertoa.
Luulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni tehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa ja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli kiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo laskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin ylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä kohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä ylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin oli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi siis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa ja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan parhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan näillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja toivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin revolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni tyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen omistajan leukaan.
Rubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani ulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko melkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat ja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu viidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä, vyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan ehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen kaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.
Mutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen olivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta lönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi tuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan aterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä. Mutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi varastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä oli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen, etten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.
Kuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet kimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtien valolla, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni helposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo kulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä täytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui ympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka päivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta rungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin liikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä kuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi jokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa intohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat minulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka valaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen ulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä serenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät siihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin metsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa, enkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita matkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että kohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin sangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan joku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä leijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se oli tavattoman suuri villikissa.
Nyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin jonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä kafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen ensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla ympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki — cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut nähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria laumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä vauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.
Tämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen eläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat perinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli varmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä, että Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen yli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä olevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa, ja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi luoteen.
Tunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän pinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni perusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla Pikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan että Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui korkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla millä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten pysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban sivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon kohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.
On helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain toista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa, jonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita, jotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen ollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli oli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa. Tämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella rannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka joen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin kuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui krokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain silloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse tuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä ja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki joen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi kuvitella.
Istuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut minulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata kuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa virrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun täytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään sotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut muu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui buuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista arkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En kuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla ajatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa hypätäkseni veteen.
Metsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja toista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen aikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin, että krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin senvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista juontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat polut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä pelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että olin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen seuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa oli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.
Äkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä kaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan kaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi kappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla tavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri ja myristen palasi saman tien.
Tunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi merkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä yöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen yli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma kuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai minunkin uskaltaa.
Tässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana huolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena paikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa ei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan huolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja muistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.
Uin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli heikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi lainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen keskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan. Ensimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin revolverin, joka heti upposi.
Kahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin ennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa. Kuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen yli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi, olin kadottanut ainoan aseeni.
Uiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja huolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa näin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin jalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa kaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.
Vaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa kunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta. Letsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen juoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia esteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli pieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.
Juoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin jalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt itseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi. Tasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat banaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin että olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin todellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli miltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen yläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.
Joen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä alkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli korkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää. Tämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen. Nyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen täyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret, kirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.
Tallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa ääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja kuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat olisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen aiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon läpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin lakaten.
Siinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin revolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni oli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti kiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui eteeni kuunvalossa.
Kaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut revolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin hyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran kaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni lapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen arvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.
Saadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea yksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat lähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli kysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai vasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka pensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja omantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.
Kuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä. Maisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle kulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi olla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen hiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin kuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa äänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko kumahtanut.
Hetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän tuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin kokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun käännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli pois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt saatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä sumun kietomina.
Xenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla tervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.
Vielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia ja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien juurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat vuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat alkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat avautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni voittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:
»Night's candles are burned out and young day
Walks tiptoe on the misty mountain tops.»
[Yön kynttilät ovat palaneet, päivä nousee sinisten vuorien yllä.]
Tuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni kohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.
Toivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden raikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset miehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan uutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti itselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun pensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan, Machudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni oli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin kafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun nousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen naiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta sen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie kulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut vielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin saavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon, jota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi historialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin ylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.
Laskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia levottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli vielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa eteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa ilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin kuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että etelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.
Etsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää kasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti tiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin kahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen. Silmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa laakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat odottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin unohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle ei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille pidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.
Ja nyt tunsin, että olin hyvin väsynyt.