XV.
AAMU VUORISTOSSA.
Olin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä sinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran suuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi joelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle miehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla ei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin se oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan luo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa, Inandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani oli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin päästä olisin varmasti heidän käsissään.
Enemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon kuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani nousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin iloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti ja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut enää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni jonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta huomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin laahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut henkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja saisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.
Muistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain vaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.
Lukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta langoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin ylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti minulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä, ja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja tarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.
Lopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista taakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan ajateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin ollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet minut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt toiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys, jonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi vesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin varmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin tuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.
Heikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja kasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä sieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä, missä minä poikana usein hain vesilinnun munia.
Nyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin aivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta vanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka yläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta suunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten koskaan tulisi sitä saavuttamaan.
Nyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen reunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet seuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään ja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan äkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi raukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon kuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä laaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan sitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja soturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes lopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja voittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla oli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.
Nähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon, ja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään toivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset tunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen elämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun omistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän kuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.
Itse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä vuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin saatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan edessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan kuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen voimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en huomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä kuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta kuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat puutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin eräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen yläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen yläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen lammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni onkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun niin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne kiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä rubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon luo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani vielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin maahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi suunnitelma.
Saadessani jälleen hengähtää rauhassa palasivat sielunvoimani. Nämä miehet oli lähetetty vangitsemaan minua, ei surmaamaan. Heillä ei ollut mitään tietoa jalokivien katoamisesta, sillä siitä ei Laputa uskaltanut antaa mitään tietoa. Näinollen he eivät voisi epäillä mitään, vaan ainoastaan veisivät minut Laputan luo Inandan Kraaliin. Mieleeni tuli myös mahdollisuus pelastaa ei ainoastaan itseni, vaan myös maani kaikista kapinan kauhuista. Mitä enemmän mietin sitä tyytyväisemmäksi tulin. Suunnitelma vaati paljon rohkeutta ja saatoin luonnollisesti epäonnistua, mutta viime aikoina olin ollut niin monissa vaaroissa, että mikään ei minua nyt enää tehnyt levottomaksi. Ja kun oli valittavana varman kuoleman ja heikon pelastumisen toivon välillä ei ollut vaikea tehdä ratkaisua.
Makasin sen vuoksi paikallani hiljaa, nauttien vain levosta ja tuntien kuinka voimani vähitellen palautuivat. Sain noin puolen tunnin ajan nauttia tästä rauhasta, ennenkuin näin ihmisolentoja laaksossa. Ja vastapäisellä taholla näin useampia, jotka olivat tulleet toiselta puolelta. Nousin ylös Colinin muristessa vierelläni, ja odotin heidän lähestymistään niin liikkumattoman levollisena kuin minulle suinkin oli mahdollista.
Kuten olin arvannut, he olivat Machudin väkeä. Tunsin heidät punaisesta koristuksesta hiuksissa ja kuparisesta kaulanauhastaan. He olivat kookkaita miehiä, joilla oli pitkät raajat ja voimakas rinta, — synnynnäisiä vuoristolaisia. Ihailin heidän kevyitä, varmoja askeleitaan liukkailla kallioilla. Ei ollut lainkaan ajateltavissa, että voisi päästä näitä miehiä pakoon heidän omalla alueellaan.
Molemmat osastot yhtyivät nyt ja hiljaa seisten katselivat minua muutaman kyynärän päästä. Heidän aseinaan oli vain ryhmysauvoja, ja aivan ilmeistä oli, että he eivät kuuluneet Laputan armeijaan. Ymmärsin heti mitä he tahtoivat.
»Seis», sanoin kafferikielellä, kun eräs heistä epäröiden astui eteenpäin. »Keitä te olette ja mitä tahdotte?»
Kukaan ei vastannut, vaan kaikki katsoivat minua uteliaasti. Eräs heistä liikautti keppiään. Colin murahti ja olisi varmaan syöksynyt hänen päälleen, ellen olisi tarttunut sitä kaulanauhasta. Varomaton mies astui taapäin ja kaikki seisoivat jälleen hiljaa ja päättämättöminä.
»Pitäkää kätenne hiljaa sivuillanne», sanoin. »Tämä koira, joka oikeastaan on paha henki, tulee muuten nielaisemaan teidät. Yksi teistä puhukoon kaikkien puolesta ja sanokoon minulle, mikä tarkoitus teillä on.»
Hetken välähti päässäni ajatus, että jos he olisivatkin ystäviäni, kuuluen ehkä Arcollin sisseihin, jotta oli lähetetty avukseni. Mutta heidän ensimmäinen sanansa teki tyhjäksi toivoni.
»Inkulu on lähettänyt meidät», sanoi kaikkein pisin miehistä. »Hän on käskenyt meidän tuoda sinut hänen luoksensa.»
»Ja jos kieltäydyn lähtemästä mukaanne?»
»Silloin, baas, täytyy meidän viedä sinut vankina. Me olemme kaikki
Käärmeen tahdon alaisia.»
»Tyhmää puhetta», minä huusin. »Kummanko luulette olevan mahtavamman päällikön, Inkulun vaiko Ratitswanin? Sanon teille, että juuri sillä aikaa kun tässä puhumme, ajaa Ratitswan Inkulua kuin tuuli kuivia lehtiä. Teille olisi parasta, te Machudin heimon miehet, että tekisitte rauhan Ratitswanin kanssa ja veisitte minut hänen luokseen vuorille. Jos teette sen, on hän palkitseva teitä ja myöskin minä, mutta jos tottelette Inkulua, karkoitetaan teidät pian asumasijoiltanne.
He katselivat irvistellen toisiaan ja huomasin, että sanani eivät olleet tehneet mitään vaikutusta. Laputa oli hoitanut hyvin asiansa.
Joukon johtaja kohautti olkapäitään kafferien tapaan.
»Emme tahdo mitään pahaa sinulle, baas, mutta meidän on käsketty viedä sinut Inkulun luo ja me emme rohkene uhmata Käärmettä.»
Väsymys valtasi minut jälleen, en jaksanut puhua enempää. Vaivuin maahan niin äkkiä, että olin vähältä joutua veteen.
»Viekää minut siis Inkulun luo», sammalsin, »en pelkää häntä», ja sitten kaaduin selälleni puoliksi pyörtyneenä.
Minun täytyy sanoa, että he olivat kunnon väkeä, nuo Machudin miehet. Eräällä oli mukanaan pullo olutta ja hän antoi minun juoda siitä. Se oli laimeaa eikä lainkaan hyvää, mutta se ajoi minut jälleen hereille. Ajattelin voimakasta unen tarvettani ja sanoin senvuoksi: »Päivä ei ole pitkälle kulunut, ja olen vaeltanut pitkän matkan. Haluan nukkua jonkun ajan.»
He eivät panneet vastaan ja painaen pääni Colinin turkille vaivuin pian syvään uneen.
Kun he herättivät minut oli aurinko jo korkeammalla taivaalla. Laskin, että kello oli 8 aamupäivällä. Miehet olivat tehneet tulen ja paahtaneet muutamia maissikakkuja. Niitä he tarjosivat minulle ja söin niitä kiitollisena. Tunsin oloni paljon paremmaksi ja ajattelin, että piippu olisi nyt maistunut.
Mutta kun nousin ylös, huomasin, ettei voimissani ollut kehumisen varaa. Jalkani olivat kuin oikein väsyneen hevosen, ne kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja hoipertelin kuin lapsi joka juuri on oppinut kävelemään.
»Jos haluatte minut saada Inkulun luo, täytyy teidän kantaa minut», sanoin ja vaivuin jälleen maahan.
Miehet nyökkäsivät myöntäen ja alkoivat panna heti kokoon jonkinlaisia paareja keppien ja köysien avulla, joita heillä oli mukanaan. Heidän työskennellessään ja puhellessaan minä istuin ja katselin jokiuoman vasenta sivua — vasenta siltä puolen katsoen kun noustaan ylös. Sitä tietä olivat muutamat miehistä tulleet alas ja vaikka tie näytti jyrkältä ja hengenvaaralliselta, käsitin kuitenkin, kuinka he olivat menetelleet. Kappale kappaleelta ajattelin ylöskipuamista, ei pakenemista varten, vaan ainoastaan pitääkseni ajatukset kiinni jossakin. Paras tie kulki lammikon reunaa eräälle pitkälle kielekkeelle, jolla kasvoi katajapensaita. Siinä tuli helposti kiivettävä kohta, sitten olisi kiivettävä käsiä ja jalkoja käyttäen, ja sitten oli vielä askelma, josta oli varsin helppo päästä huipulle. Kaiken tämän ajattelin yhtä tarkkaan kuin kuolemaantuomittujen kerrotaan laskevan ikkunain luvun niissä taloissa, joiden ohi heidän tiensä johtaa mestauslavalle.
Paarit olivat pian valmiit ja miehet antoivat minulle merkin astua niihin. He kantoivat minua ensin pitkin uoman reunaa ja sitten ylös Machudi-puron rantaa ja viheriöitseviä rinteitä pitkin sen suulle saakka. Ihailin heitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä he kantoivat minua tässä jyrkässä ja epätasaisessa maastossa tekemättä ainoatakaan harha-askelta ja kulkien ristiinrastiin kuin ainakin todelliset vuoristolaiset. Vähemmässä kuin tunnin ajassa olimme perillä, ylätasanko edessämme.
Se lepäsi siinä niin kotoisena ja miellyttävänä — läntisellä taivaanrannalla näkyi pehmeitä aaltoviivoja ja siellä täällä metsiköitä. Jossain etäisyydessä näin nousevan savua, varmaankin eräästä kylästä, jonka hyvin tunsin. Siellä oli minun oma maani, ja vartijoillani oli täysi syy pitää tarkkaa vaaria minusta. He eivät liioin olleet mitään vasta-alkajia, ja se tapa, jolla he taisivat tehdä itsensä näkymättömiksi jopa paljailla kalliopoluilla, oli jotain ihmeellistä. Arcollilla ei olisi ollut mitään opetettavaa heille sisseinä. Eteenpäin he kiisivät uskomattoman nopeasti, milloin jokilaaksoa pitkin, milloin metsän halki, milloin taas jyrkän kukkulan ylitse.
Kerran he kyyristyivät odottamatta alas ja ryömivät eteenpäin tiheikköjen suojassa. Senjälkeen he sitoivat käteni ja jalkani ja peittivät suuni hellävaroin likaisella vaaterievulla. Colinia he pitivät kiinni, kunnes olivat saaneet sille jonkinlaisen kuonokopan pään peittävine pusseineen. Mutta tähän tarvittiinkin koko seurueen yhdistetyt voimat. Arvasin, että lähestyimme nyt suurta tietä, joka johtaa ylätasangolta alas Suuren Letaban laaksoa pitkin Wesselburgin kaivoskaupunkiin alhaalla tasangolla. Ratsastava poliisi oli kai lähettyvillä, ja oli vaaranalaista kulkea tien yli. Olinkin varmasti kuulevinani sellaista ääntä kuin joukko miehiä olisi ratsastanut ohi suurella kiireellä.
Pysyttelimme aivan hiljaa, kunnes lähetetyt tähystäjät palasivat ilmoittaen, että tie oli selvä. Silloin mentiin tien yli ja alettiin laskeutua sen toisella puolella Letaban laaksoon. Panin merkille tien yli mentäessä, että se oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Niin lähellä olin siis ollut omaa väkeä ja kuitenkin niin kaukana, niin kaukana…
Päästyämme Letaban kivikkoiseen laaksoseutuun, ei enää tarvittu niin paljon varovaisuustoimenpiteitä. Nousimme nyt muuatta jyrkkää rinnettä ja saavuimme sille pienelle ylätasangolle, josta Pilvivuoret kohoavat. Mutta minä olin nyt niin väsynyt, että vaivuin uneen huolimatta kantopaarien liikahteluista. Matkattiin ylöspäin, aina vain ylös, ja kun seuraavan kerran katsahdin ympärilleni, olimme juuri menossa erään vuorisolan läpi laaksoon, joka oli kukkuloiden keskellä. Tässä avautui eteeni yhden tai parin peninkulman laajuinen pieni aukeama, jonka ympärillä tummat, synkät kallioseinät kohosivat. Tämä oli varmastikin Inandan Kraali, valloittamaton paikka, sillä kaikkia pääsypaikkoja saattoi vain pari miestä puolustaa. Muistaessani, että olin huomauttanut Arcollille tästä paikasta, ihmettelin, ettei oltu tehty mitään yrityksiä sen valtaamiseksi. Ainoa tapa olisi pommittaa Kraalia ylhäältä vuorilta. Muistan kuulleeni kerrottavan, että Beyers oli sodan aikana vienyt tykistön Pilvivuorille ja sillä tavalla valloittanut paikan. Saattoikohan Arcollilla olla mielessä jotain samantapaista.
Äkkiä kuului kovia huutoja ja paarit putosivat maahan.
Heräsin täysiin tajuihini keskellä hirmuista meteliä.