XVII.
MUUAN VAIHTOKAUPPA JA SEN SEURAUKSET.
Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä minulla oli ulkomaailmasta.
Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun hevonen lisäsi vauhtiaan.
Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.
Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan. Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse, en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo, joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit — tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.
Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni. Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää», hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.
Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään Kap-kärryissä.
Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä. Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin, mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen takavarikoituun kuormavaunuun.
»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.
»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.
»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.
»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne, kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin? Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»
»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi, että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»
»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi sitä, että maa upotetaan vereen?»
»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»
En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.
»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»
»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä, että ystäväni eivät olleet kaukana.
Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.
»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte antaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän teidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa on päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa taita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»
Laputa katsahti minuun miettiväisen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.
»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on huono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme. Sen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa vaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavana minun vihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille vääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia ja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton siitä, että Henriques pettäisi minua.»
»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille totuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät kukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä tuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni. Ennemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa, ja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun käsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»
»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän istui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja ratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie. Luulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli niin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden kapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua paikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi ollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä, irroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti suuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.
En kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli kiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan avuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty liikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta käsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään peittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa vainutessaan.
Raaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi nenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty niin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu oli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi pitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen toisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten aavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli tilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen varma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua poikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen sanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani loppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei mahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti köyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain uuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.
Laputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten hiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä. Hän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli pakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat. Laputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt vihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun pysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin väsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi ollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.
Jos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että olin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista vapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa tarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme, että Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka helposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet aivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä oli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli luvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan mainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun, joka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta millään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan kraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas ja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria pakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi suurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin päähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos pahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla taistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet. Vakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä minua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.
Hämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä. Hän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin joku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet, olin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä Letaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani myöskin paluumatkalla.
Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.
Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon, mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt, ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.
Laputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.
»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On parasta, että jätätte hevosenne tähän.»
Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan. Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.
Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.
Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt rubiinit.
»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»
Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei nyt olisi niinkään osumisvarma.
Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja lävitseni kulki vavistus.
Varmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka sulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen niitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.
Nähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän tempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä kasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti taivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen villi, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi minua kohti hehkuvin silmin.
»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa. Polvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi pyhyydenryöstön vuoksi.»
»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan edessä.»
Hän piti pistoolia päätäni kohti ojennettuna.
»Silmänräpäyksen kuluttua pamahtaa. Lankea maahan, hullu, tai kuole.»
»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti, vaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.
Hän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään olin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin, sitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin, niin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen ja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman kalliokielekkeen alla.
Tänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut pääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen ankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen hurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan. Minun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen kuin tuli olisi perässäni.
Olin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan pitää henkeni», valitin.
»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet kerjäämään, että saisit kuolla.»
»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen. »Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja nyt te olette saanut sen takaisin.»
Koko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin toisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi pyöräyttää veteen.
»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule kuolemaan.»
»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä sanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.
Hän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju kärsinyt mitään vahinkoa.
»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques polki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»
Laputa katsoi ketjua kuin äiti katselee lastaan, joka on loukannut itsensä.
Mutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin kiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen ja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani yllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.
Kuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin jo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.
Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni viimeistä kamppailua varten.
Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin Laputan käsien iskevän minuun kiinni.
Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa, sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.
Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.
Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana, olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.
Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua, olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta. Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä — yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme. Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.