XVIII.
KUINKA MIEHEN ON VÄLISTÄ KOKONAAN PANTAVA LUOTTAMUKSENSA HEVOSEEN.
Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys, pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.
Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen. Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa. Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan tummat kukkulat.
Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei aivan heti hallitse itseään.
Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.
Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin. Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän. Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani. Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.
Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.
Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista. Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan, ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.
Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta. Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin hänet vihreistä olkaimista.
»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut
Arcollin luo.»
Mies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.
Tunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.
»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd, poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»
Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin olin siis päässyt oman kansani luo.
»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään. Missä hän on? Missä hän on?»
»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen leiristään.»
Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.
Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.
»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano minulle, missä olet ollut.»
»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.
»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»
Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat puhujalle, ja sanoin sitten:
»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»
»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»
»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.
Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni lensivät nyt toiseen suuntaan.
»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin pienessä laatikossa.»
Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen, mitä sinä sanot, Davie!»
Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään. Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan, joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin, kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.
Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.
»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»
Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa, mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli, ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»
»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni rautatiellä.»
»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua hän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»
»Mutta jokihan on kaukana,»
»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan tietä.»
Arcoll otti lujasti ranteistani kiinni.
»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei aikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»
»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen tuolla jossain takanani.»
Arcoll päästi minut ja nousi innoissaan.
»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen.
Muuan mies kiirehti ulos teltasta.
Silloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin käteni hänen hartioilleen.
»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa häntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää huolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille, että Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on raivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos jokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko päästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää, älkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen häntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»
Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä. Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin jalat laidan yli riipuksissa.
Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää, ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen, sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri. Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli, ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä, antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi. Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni — ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.
Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David
Crawfurd sytyttänyt!
Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani, saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni. Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja minä nukuin.