XX.
NÄEN HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ JOHN LAPUTAN VIIMEISEN KERRAN.
Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin, mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.
Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon». Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.
Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle, joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia, ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.
En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.
Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.
Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa vanhempi kuin silloin.
Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja toinen heistä oli kuolematon.
Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.
Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka molemmat piiput olivat tyhjät.
Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun ja luolassa olevat aarteet.
Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten Laputa oli mennyt luolaan.
Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa, löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.
Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta. Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka olin pääsevä pois?
Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.
Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.
Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste. Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.
Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan. Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen jo syntyneeseen lätäkköön.
En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa, myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä, hedelmätöntä urheutta kohtaan.
»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin ollut hänen omia miehiään.
Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän. Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.
»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet mitään.
»Umvelosin kauppamies», vastasin.
»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa tulla muistetuksi.»
Vastasin hänelle hiljaa: »David Crawfurd.»
»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen minut.»
»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen. Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»
»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. Minä olen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»
Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut. Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren sortuvan.
Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja peloittavana.
»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»
»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin. »Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»
»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun kanssani.»
Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän minä ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin. Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen sanoihinsa.
»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias, tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet — kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»
Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita, ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita, patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.
»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei, Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.
»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli. Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini entistä tiukemmin.
Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo
tehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki
Henriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen
Jumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»
Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi. Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin. Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.
Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin hän oli katkaissut minulta paluutien.
Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan. Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.
Tarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota minut.
»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»
Hän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen valtoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.
»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut elämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan. Sano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»
»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy joko antautua tai tuhoutua.»
»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään. Ne voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat lopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen kuolemaisillani.»
Ei voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä, tahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa tuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea kuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani olin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän pelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.
»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi ja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas Kaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti puheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi, oli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi hänen omiin olosuhteisiinsa.
»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et ortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et multos per annos mundum feliciter rexit».
(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari, joka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta onnellisesti hallitsi maailmaa»).
Muutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja rinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.
»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu, ja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut pelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen sotureista tulee orjia.»
Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan hänet pystyyn.
»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön, ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.
Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa. Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.
Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin. Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:
»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»
»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»
Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban kuningattaren hiuksissa.