XXI.
KIIPEÄN VIELÄ KERRAN KALLIOITA.
Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna, vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että pelolle.
Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa, brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja, espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä, sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat — muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia, ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään tunnetusta kaivoksesta.
Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä täydellinen välinpitämättömyys.
Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa. Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä. Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös kuilusta valoon ja vapauteen.
Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa, ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää. Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni? Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.
Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan. Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön luoksepääsemättömäksi.
Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään, ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.
Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen. Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä vapaudestani.
Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus uuteen maailmaan.
Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut, ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin, että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.
En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.
Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä, joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.
Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä. Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi- ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä jotain rikki.
Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin pääsemään katon tasalle.
Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata. Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään, niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.
Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten, sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat suuresti kiipeämistäni.
Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta, mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella olevan kuilun seinämän.
Mutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat tukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla joka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen melko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan ylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen pää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että saatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka tapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten kuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin vähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka tuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä, mutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani ja tasapainoa.
Parin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä näkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin irtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.
Hyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas vesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani tartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen jäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden tippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja onnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen saatoin hengittää.
Kapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle, vesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus mitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä minut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan lähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni tukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin putouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.
Se oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi muu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi turmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa jännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin ojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa, sen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen lakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.
Silmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos seinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin selvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se tavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin rukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä kouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.
Seinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla tempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että sain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin nyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla hämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä oli Laputan verta.
Minua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi. Kallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen kuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta näköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa jalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää silmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa saattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin urhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä reunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen nähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän kiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen nurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella olevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut suorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä. Olin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.
Vaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen edelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen pauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja vuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä esiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden valtaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä vartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana. En luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi palata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran aiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.
Tällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani maanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä noin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä, mistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se näytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni tuli yhä mahdottomammaksi.
Lähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka alkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui huumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin epätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen, ja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä kivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti minussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä vastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta lähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta hukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun olin päässyt näin pitkälle.
Tämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel askeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja huimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä nyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta tuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt mainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.
Alaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni edessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa. Kerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua sievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas vierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän kautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen hallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta mikä siihen kuuluu.
Ja sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn ja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla ulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin, ja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en jaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän mustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut näyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa auringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan suoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi huimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön halu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta minun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa ja kaaduin sitten maahan vatsalleni.
Kun jälleen kohotin päätäni, ihmettelin, että oli aikainen aamu. Kastetta oli vielä ruohossa eikä aurinko ollut korkealla. Olin luullut, että hyvinkin monta tuntia oli kulunut siitä kuin saavuin luolaan, oleskeluuni siellä ja vaivaloiseen pakooni sieltä, mutta todellisuudessa en ollut voinut viipyä enempää kuin kaksi tuntia. Oli vielä aamu, raikas, suloinen, jollaista tapaa vain ylätasangolla. Tuossa oli laakea, tuoksuvaa heinää ja sananjalkoja kasvava laakso, tuolla näkyi virta kimmeltäen kiertelevän ja tuossa alla oli järvi, vielä ympäröivien vuorenhuippujen varjoamana.
Mikä ihana maa, maa, jossa tahtoisi rakentaa ja asua, jossa tahtoisi nähdä rattoisia koteja, iloisia lapsia ja satoisia hedelmätarhoja. Ja äkkiä minulle selvisi, että nyt, nyt vasta olin pelastunut raakalaisten käsistä.
Kuluneitten päivien taakka putosi hartioiltani. Olin jälleen nuori, voimakas ja iloinen. Takanani oli musta yö ja sen synkät salaisuudet, edessäni oli oma maani, sillä tämä tunturijärvi ja nuo sananjalkaryhmät saattoivat yhtä hyvin kuulua Skotlantiin. Veri lauloi suonissani ilosta nähdessäni edessäni aamun kauneuden. Muistin jälleen, että en vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä ikävuottani.
Ensimmäinen tehtäväni oli polvistua raikkaassa ruohossa ja kiittää Luojaa, joka todella oli osoittanut minulle »hyvyyttään elävitten maassa».
Hetken kuluttua menin ylätasangon reunalle. Siellä alhaalla, missä tie pistääntyi esiin metsiköstä, oli Henriquesin ruumis hiekalla, ja kaksi miestä, jotka juuri olivat hypänneet ratsailta, seisoivat ja katselivat sitä miettivin ilmein. Huudahdin kovasti, sillä tunsin miehet. He olivat Aitken ja koulumestari Wardlaw.