XXII.
SUURI VAARA, JONKA ONNELLISESTI VÄLTÄMME.
Minun täytyy nyt vielä tarttua muutamiin lankoihin, jotka aikaisemmin olen jättänyt kesken. Kuten jo olen sanonut, ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa suuren kapinan historiaa. Etevämmät miehet kuin minä ovat jo sen tehneet, ne miehet, jotka johtivat kokonaisuutta ja joilla oli sekä teoreettisia että käytännöllisiä tietoja — minähän olin vain kokematon poika, jota kohtalo oli suosinut, niin että hän sai seurata asiaa sen alkujuurista saakka. Jos taitaisin, niin tahtoisin kernaasti runoilla eepoksen Tasangosta ja Vuoristosta, laulaa kuinka tasanko kohtasi vuoriston täysin valveilla, kuinka äly voitti lukumäärän ja kuinka suuret tykit alkoivat heti soida, missä hyvänsä alkuasukasjoukot vain yrittivät murtautua läpi. Mutta luulen, että siitä tulisi sankariton runoelma. Laputan jälkeen ei ollut olemassa mitään johtajaa. Sissisota jatkui kuukausia ja sen jälkeen seurasi kostotoimenpiteitä, jolloin heimopäällikkö toisensa jälkeen pakotettiin antautumaan ja saatettiin oikeuden eteen. Sitten tuli yleinen armahdus ja uusi lehti kääntyi. Afrikan valkoihoiset hengittivät jälleen vapaasti ja saatiin aikaa tehdä eräitä vakavia huomioita.
Itse asiassa olen hyvin iloinen, ettei velvollisuutenani ole kirjoittaa mitään historiaa. Romantiikka kuoli »Johanneksen Perijän» kanssa ja ristiretki muuttui jokapäiväiseksi kapinaksi. Laputa olisi hoitanut kaiken niin kokonaan toisin, jos hän olisi elänyt: saatan kuvitella kuinka nerokkaita ja aavistamattomia suunnitelmia hän koetti toteuttaa ja kuinka hän olisi johtanut taistelut laaksoista ja tiheiköistä ylätasangolle kyliin ja kaupunkeihin. Inkulun saadessa elää olisimme saaneet käydä epätasaista taistelua, mutta Inkulun kuollessa laski vaakakuppi raskaasti meidän eduksemme. Jätän marssien ja sodankäynnin kuvauksen muille ja kiiruhdan täyttämään aukkopaikat omien kohtaloideni historiassa.
Arcoll oli saanut sanomani Umvelosista Colinin mukana, tai oikeammin paperilapun otti vastaan Wardlaw ja lähetti sen edelleen vuoristolinnoitukseen, jonne Arcoll oli siirtynyt. Kohta jälkeenpäin hän sai Henriquesin tiedonannon, jonka toi eräs hänen palveluksessaan oleva shangaani. Sen täytyi olla lähetetty aikaisemmin kuin portugalilainen tuli Rooirandiin, mikä osoittaa, että hän oli kätkenyt miehiään puodin läheisyyteen, ja että oli onni päästessäni pakoon Umvelosista. Jos Henriquesin tiedonanto olisi tullut yksinään, olisi Arcoll pitänyt sitä varmasti ansana, mutta sen yhtäpitäväisyys minun tietojeni kanssa hämmästytti häntä ja teki vaikutuksensa. Hän alkoi ymmärtää portugalilaisen petollisuuden, mutta mitä tiedonantoon tulee, ei hänellä ollut halua menetellä sen mukaan, koska se oli vastoin hänen omia aikeitaan. Hän tiesi, että Laputa ennen tai myöhemmin pyrkisi Vuoristoon ja hän oli katsonut viisaimmaksi odottaa vihollista siellä. Tosin tuli tähän lisäksi kysymys minun hengestäni. Olihan täysi syy epäillä, että olin mitä suurimmassa vaarassa ja Arcoll tunsi eräänlaista vastuunalaisuutta minun kohtalostani. Mutta niillä harvoilla miehillä, jotka hänellä siihen aikaan oli käytettävänään, hän ei mitenkään voinut toivoa voittavansa koko kafferiarmeijaa, mutta oli olemassa mahdollisuus pelastaa minut rohkealla tempulla. Henriques oli kertonut valasta ja sanonut, että Laputa ratsastaisi joukkojensa keskipisteessä. Nyt saattaisi pienikin mutta edullisesti Dupree Driftin luo sijoittunut joukko aiheuttaa sekamelskaa kafferijoukoissa ja kivääritulen suojassa minä voisin uida joen yli ja yhtyä ystäviini. Ja luottaen valan kestävyyteen nämä taitavat ratsumiehet voisivat helposti päästä pakoon vangiksi joutumatta. Tässä tarkoituksessa Arcoll kokosi vapaaehtoisensa ja lähetti erään kaffereistaan ilmoittamaan minulle mitä oli tekeillä. Itse hän asettui yrityksen johtoon ja lukija tietää jo kuinka se onnistui, mutta huolimatta Laputan joukoissa aikaansaadusta sekaannuksesta, josta oli seurauksena, että jälkijoukko pakotettiin lähtemään Letaban pohjoista rantaa vievää tietä, ei minusta voitu löytää jälkeäkään. Arcoll tutki joen rannat ja tuli siihen paikkaan, missä vanha Käärmeen Vartija lepäsi kuolleena. Hän ei voinut uskoa muuta kuin että minut oli surmattu jo ennen marssin alkua, ja kafferikin, joka olisi voinut antaa oikeita tietoja, oli epäjärjestykseen joutuneen armeijan kanssa kulkeutunut jokea ylöspäin. Senvuoksi Arcoll miehineen ratsasti mahdollisimman nopeasti takaisin vuorille Main Driftin yli ja pääsi Bruderstroomille ennenkuin Laputa oli kerinnyt kulkea suuren tien yli.
Arcollin seuraava manööveri ratkaistiin myös minun tiedonantojeni perusteella Colinin kautta, nimittäin mitä olin sanonut Inandan Kraalista. Kuten minun muistui hänenkin mieleensä Beyersin esiintyminen ja hän päätti tehdä samalla tavalla. Hän ei toivonut voivansa vangita Laputaa, mutta hän uskoi voivansa soaista kafferien päävoimat ja senvuoksi hän sijoitti tykkejä vuoriharjanteille kraalin ympärillä. Jo aikaisemmin hän oli kutsunut tykistöä ja ensimmäinen läheteistä tuli Bruderstroomille suunnilleen siihen aikaan kuin Machudin miehet vangitsivat minut vuoren onkalossa. Vala ja puhdistusjuhlamenot saivat aikaan sen, että Laputa ei tarpeeksi huolehtinut tähystyksestä, ja seurauksena oli, että tykistö kaikessa rauhassa kuljetettiin luoteiselle vuoriharjanteelle. Juuri saman tien oli Beyers valinnut ja oikeastaan elikin yrityksen johdossa eräs Beyersin entisiä alapäälliköitä. Työ kesti koko päivän Laputan matkatessa parastaikaa minun kanssani Machudiin. Seurasi sitten ilta, jona minä uutisineni saavuin leiriin. Arcoll, joka parhaiten tiesi, kuinka välttämätön Laputa oli kapinan menestymiselle, päätti heti antaa kaiken muun levätä ja omistautui kokonaan siihen tehtävään, että mustien johtaja saataisiin eristetyksi joukoistaan. Kuinka tämä onnistui ja miten Laputan kävi, lukija tietää jo.
Kun olin kavunnut alas kallioilta veivät Aitken ja Wardlaw minut suoraan Blaauwildebeestefonteiniin. Minä olin sen näköinen kuin juuri olisin tervehtynyt pitkällisestä taudista, olin parantunut, mutta heikko ja lapsellinen, ja helppoa ei ollut minun ratsastaa hevosen selässä Aitkenin takana Umvelosiin. Täällä tapasimme erään poliisilähetin, joka oli juuri saanut kiinni kimon, sen kulkiessa yksinään tien reunustaa pitkin. Viisas eläimeni oli heti kun olin jättänyt sen luolan suulle yksinään, lähtenyt painaltamaan samaa tietä takaisin kuin oli tullut. Aitken erosi meistä Umvelosissa ja Wardlawin kanssa ratsastin seuraavana päivänä Pikku Labongon laaksoa pitkin ylöspäin ja iltapäivällä saavuin jo vanhaan kotiini. Liike oli jätetty oman onnensa nojaan, sillä Japp oli pari päivää aikaisemmin päätä pahkaa matkustanut Pietersdorpiin, mutta Zeeta oli paikoillaan parastaikaa pesemässä lattiaa, ikäänkuin ei koskaan olisi ollut kysymystäkään kapinasta. Nukuin siellä yön ja seuraavana aamuna olin sen verran virkeämpi, että voin heti lähteä tapaamaan Arcollia. Minulla olikin paljon puhuttavaa hänen kanssaan, ennenkaikkea luolassa olevasta aarteesta.
Bruderstroomiin oli tie helppo ylätasangon niittymaita pitkin. Farmarien komennuskunnat olivat nyt kutsutut takaisin, mutta heidän leirituliensa tuhka loisti vielä vaaleanharmaana sananjalkojen keskessä. Kohtasin poliisipatrullin, joka vei minut erääseen paikkaan ylisen Letaban varrella, leiristä vasemmalle, missä tapasimme Arcollin nauttimassa parhaillaan myöhästynyttä aamiaistaan. Olin päättänyt uskoa hänelle kaikki, ja kerroin senvuoksi tarkasti yöllisistä seikkailuistani. Hän pauhasi minulle varomattomasta ratsastuksestani, mutta tuli lempeämmäksi, ennenkuin olin päässyt kertomukseni loppuunkaan.
Kertoessani oli kaikki niin elävänä edessäni, että aivan värisin ajatellessani luolaa päivänvalon taittuessa sen vesiseinään ja Laputaa kuolinhetkellään. Arcoll istui kauan äänettömänä.
»Hän on siis kuollut», hän vihdoin sanoi miltei kuiskaten. »Niin, hän oli kuningas ja kuoli kuninkaana. Nyt on tehtävämme helppo, sillä hänen rodustaan ei ole ainoatakaan jälellä koko Afrikassa.»
Sitten kerroin aarteesta.
»Se on sinun, Davie», hän lausui, »ja meidän täytyy pitää huolta että sinä saat sen. Tämä sota kestää kyllä kauan vielä, mutta jos elät sen yli, niin sinusta tulee rikas mies.»
Mutta tällä välin minä kysyin: »Mutta ajatellaanpa, että kafferien päähän pälkähtää lähteä luolaan ja rakentaa uusi silta kuilun yli? Sen perusteella mitä tiedän, he voivat olla parastaikaa niissä hommissa.»
»Minäpä asetan vartiat sinne», Arcoll huudahti ja hyppäsi pystyyn. »Olkoon, että tämä ei ole mikään sotilastehtävä, mutta sinä olet pelastanut tämän maan, Davie, ja ei ole ainakaan minun viakseni luettava, että jäisit palkitsematta.»
Nyt tulen Arcollin käyntiin minun kanssani Inandan Kraalissa. Minun ei oikeastaan tarvitsisi kertoa siitä mitään, sillä mr Upton on omistanut asialle kaksi kokonaista lukua. Hän tekee pari virhettä, sillä hän kirjoittaa nimeni o:lla, ja sitäpaitsi hän sanoo, että me lähdimme leiristä vaaralliselle retkellemme »kasvot valkoisina ja hiljaisina kuin ristiritarit». Tämä ei ole totuudenmukaista, sillä ensiksikään ei meidän lähtöämme nähnyt kenkään, joka olisi voinut päättää mitään ulkonäöstämme, ja sitäpaitsi me läksimme tupakat suussa ja tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi. Kotona pidettiin asiasta aika elämää ja sanomalehdissä vaadittiin yleisesti, että meille piti antaa Victoria-risti, mutta itse asiassa ei vaara ollut niin hirvittävän suuri, eikä missään tapauksessa verrattavissa niihin vaaroihin, joiden alaisena olin ollut koko edellisen viikon.
Sen verran kai saan sentään sanoa omaksi ylistykseksi, että alotteen yritykseen tein minä. Kraalissa oleva armeija oli tosiasiallisesti tällä hetkellä meidän käsissämme: kun Laputa ei ollut palannut, he eivät olleet voineet tehdä mitään suunnitelmia. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että armeija heti seuraavana päivänä marssisi Olifantsia kohti, ja tämän vuoksi joukkojen ruokavarastotkin olivat hyvin pienet. Sitäpaitsi oli Umboonin ja parin muun pohjoisesta olevan päällikön välillä riitaa ja kärhämää, ja oikeastaan uskon, että jos olisimme pitäneet heitä suljettuna viikonkin kraalissa, he olisivat tehneet lopun toisistaan puolueriidoillaan. Joka tapauksessa joukot olisivat pian hurjistuneet ja koettaneet hyökätä ulos sekä pohjoisesta että eteläisestä solasta. Silloin meillä olisi ollut valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko antaa tykkien soida, mikä olisi merkinnyt joukkoteurastusta, tai antaa heidän mennä tekemään tihutöitään jollain muulla taholla. Arcoll oli humaaninen ihminen ilman pienintäkään tappamishalua, ja sitäpaitsi hän oli valtiomies ja sellaisena hänellä oli omat ajatuksensa maan parhaasta sodan jälkeen. Mutta hänen ehdottomana velvollisuutenaan oli eristää Laputan armeija ja estää hintaan mihin tahansa sen yhtyminen etelässä koottujen joukkojen kanssa.
Näissä olosuhteissa ehdotin hänelle, että tekisimme samoin kuin Rhodes kerran oli tehnyt Matopposissa: lähtisimme heidän luokseen keskustelemaan. Ajattelin, että Laputan vaikutusvalta joukkoihinsa oli nyt melkoisesti heikentynyt ja luolassa pidettyjen juhlamenojen hehku jo puoleksi sammunut. Heidän varastonsa olivat pienet ja heillä ei ollut johtajaa. Musta sotilas ei yleensä ole koskaan ollut erittäin kiihkomielinen ja myöskin päälliköiden pitäisi jo olla varsin taipuvaisia neuvotteluihin. Verta ei ollut vielä vuodatettu, mutta jos tämä kerran saisi tapahtua, tarttuisi verenhimo varmasti heihin. Meidän olisi parasta ottaa tilaisuudesta vaari, niinkauan kuin kafferit vielä olivat ymmällään ja päättämättöminä.
Arcoll järjesti kaiken. Hän lähetti sanomat päälliköille ja kutsui heitä neuvotteluihin, ja pian saimme vastaukseksi, että seuraavan päivän puolipäiväksi kutsuttaisiin koolle indaba. Samana iltana saimme kuulla, että Umboonin oli noin kahdenkymmenen miehen kanssa onnistunut päästä sissiketjujemme läpi ja paeta etelään päin johtavaa tietä. Tämä oli vain eduksi meille, koska lähestyvä indaba täten vapautui yhdestä riidanhaluisimmasta päälliköstä.
Indaba ei ollut niinkään helposti tavoitettavissa. Arcoll ja minä jätimme seurueemme erääseen kuivuneeseen jokiuomaan ja kävelimme sitten jalkaisin kraaliin samaa tietä kuin minä sieltä olin poistunut. Oli kirkas ja kuuma talvipäivä, ja kuinka vainuilinkin, en voinut uskoa mihinkään vaaraan. Luulen, että juuri tässä mielentilassa suoritetaan useimmat uroteot: kyseessä oleva henkilö on pelolle aivan tunteeton ja hänen aivonsa täyttää joku ajatus, joka hälventää kaikki muut. Ensimmäiset vahdit ottivat meidät vastaan kylläkin varsin yrmeinä ja sulkivat rivinsä meidän takanamme samoinkuin he tekivät silloin kun tulin leiriin Machudin miesten tuomana. Tuntui sitten hieman kolkolta, kun meidän piti kulkea muutaman vihreän aukean poikki tuntiessamme tuhansien silmien olevan kiinnitettyinä meihin. Sitten saavuimme merulapuun luo, joka oli vastapäätä telttoja ja tapasimme sieltä päälliköt istumassa piirissä ladatut kiväärit polvillaan.
Me olimme asestetut pistooleilla, ja Arcollin ensimmäinen tehtävä oli ojentaa ne eräälle indunoista.
»Me tulemme rauhaa tarjoamaan», hän lausui. »Jätämme henkemme teidän käsiinne.»
Senjälkeen alkoi indaba Arcollin pitämällä puheella. Hän puhui hyvin; puhe oli parhaita mitä koskaan olen kuullut. Hän pyysi heitä kertomaan mitä vääryyksiä he olivat kärsineet; hän kuvasi heille valkoisen miehen valtaa ja lupasi, että kaikki vääryydet tultaisiin sovittamaan, jos he vain tahtoisivat puhua rehellisesti ja rauhallisin tarkoituksin; hän kosketteli heidän vanhoja legendojaan ja laulujaan ja vaati Englannin kuninkaalle sitä valtaa mikä heidän entisellä hallitsijallaan oli ollut. Puhe oli vaikuttava, ja kuitenkin huomasin, että se ei kyennyt vakuuttamaan heitä. He kuuntelivat yrmeinä, joskin tarkkaavaisesti, ja puheen jälkeen vallitsi kohtalokas hiljaisuus.
Arcoll kääntyi puoleeni. »Jumalan tähden, Davie», hän sanoi, »puhu heille Laputasta. Vain siten selviämme.»
Koskaan ennen en ollut koettanut pitää puhetta, ja vaikka olin oppinut heidän kielensä, en osannut sitä lainkaan niin hyvin kuin Arcoll. Mutta kun tiesin, kuinka paljon oli kyseessä, tein parhaani.
Alotin sanomalla, että Inkulu oli ollut ystäväni, ja että hän oli pelastanut henkeni Umvelosissa ennen kapinan alkua. Heti kun mainitsin hänen nimensä, näin kuinka heidän silmänsä alkoivat loistaa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun kuuntelivat he henkeään pidättäen.
Kerroin Henriquesista ja hänen petollisuudestaan. Avoimesti ja rehellisesti minä puhuin kaikesta mitä oli tapahtunut Dupree Driftin luona, enkä lainkaan salannut omaa osaani.
»Minä taistelin elämästäni», sanoin. »Jokainen tosi mies teidän joukossanne olisi tehnyt samoin.»
Senjälkeen kuvasin heille viimeisen ratsastukseni, ja sen näyn, jonka olin nähnyt Rooirandin juurella. Koetin antaa heille kuvan Henriquesista makaavana kuolleena taitetuin niskoin ja Inkulusta, kuolettavasti haavoitettuna, luolassa laahautuen liikkuvana.
Korkean jännityksen hetkellä tulee varmastikin jokaisesta miehestä puhuja. Huomasin itsessäni lahjoja, joista en koskaan ollut uneksinutkaan. Arcoll sanoi minulle jälkeenpäin, että minä olin hurmioitunut, ja varmaa on, että löysin avaimen päälliköiden sydämeen. Kuvasin heille viimeistä näytelmää luolassa, kun Laputa oli paiskannut kivisillan alas kuiluun ja sitten lausunut viimeiset sanansa: että hän oli Afrikan viimeinen kuningas ja että hänen mukanaan menisi kapina nurin. Sitten kuvailin heille hänen kuolinhyppyään virtaan ja silloin kuului ympärillä istuvien riveistä syviä huokauksia.
»Te näette minut täällä», sanoin, »yksinomaan Jumalan armon avulla. Löysin tien putouksen ja kallioitten kautta pois luolasta, tien jota kukaan ennen minua ei ollut kulkenut eikä tule minun jälkeeni kulkemaan. Teidän kuninkaanne on kuollut. Hän oli suuri kuningas, sen voin minä, joka seison tässä edessänne, todistaa, ja koskaan ette tule näkemään hänen vertaistaan. Hänen viimeiset sanansa olivat, että kapina on nyt lopussa. Muistakaa näitä sanoja, veljeni. Me olemme tulleet tänne tuomaan ei sotaa vaan rauhaa, tarjoamaan teille anteeksiantoa ja hyvitystä kärsimistänne vääryyksistä. Jos haluatte jatkaa taistelua, niin teette sen varmasti tietäen häviävänne ja vastoin kuninkaanne lausumaa tahtoa. Minä olen tullut tänne huolimatta uhkaavasta vaarasta ilmoittamaan teille hänen käskynsä. Hänen henkensä hyväksyy varmasti sen mitä teen. Miettikää tarkoin, ennenkuin uhmaatte Käärmeen käskyä ja vedätte päällenne hirvittävän koston.»
Tunsin että olimme voittaneet. Päälliköt neuvottelivat yhdessä hiljaa ja vilkuilivat minuun usein ihmettelevin katsein. Lopuksi tuli korkea-arvoisin heistä esiin ja laski kiväärinsä jalkojeni juureen.
»Tahdomme uskoa rohkean miehen puhetta», hän sanoi. »Täytämme Käärmeen toivomukset.»
Arcoll otti nyt päällikkyyden. Hän järjesti täydellisesti aseistariisumisen ja antoi eri komppaniain miesten vuoronperään marssia järjestyksessä pois Inandan Kraalista määräpaikkoihin ylätasangolla, missä meikäläiset joukot ottivat vastaan heidän aseensa, ja heidät varustettiin elintarvikkeilla. Sikäli kuin lukija haluaa lähempiä kuvauksia näistä tapahtumista viittaan mr Uptonin teokseen. Meiltä meni tähän kaikkeen useita päiviä ja se tuotti melkoista vaivaa, mutta noin viikon kuluttua oli koko Laputan armeija jaettu eri paikkakunnille, aseettomana, hyvin vartioituna ja odottamassa lupaa saada jälleen palata kotiseuduilleen.
Senjälkeen matkusti Arcoll etelään sotaan, jota käytiin Swazi- ja Zulu-maiden rajoilla useita kuukausia eteenpäin, samalla kun hän uskoi minulle ja Aitkenille asuttamistyön. Käytettävissämme olevat joukot olivat riittämättömät, ja ellei arvonanto meitä kohtaan olisi ollut niin suuri ja Laputan muisto niin elävä, olisi usein saattanut sattua ikävyyksiä. Työmme kesti kauan, sillä suuri osa joukoista oli pohjoisesta päin ja muonituksen hankkiminen joukoille talvisaikana oli vaikeata, kun maan suurimmat edut olivat valvottavina etelässä, missä sota raivosi. Mutta minä puolestani olen kiitollinen niille vaatimuksille, jotka minulle oli asetettu, sillä näihin aikoihin minä kehityin ajattelemattomasta pojasta järkeväksi mieheksi. Opin ymmärtämään valkoisen miehen tehtävän ja velvollisuudet. Hänen täytyy alati kantaa vastuu, hän ei saa vähimmässäkään määrässä ottaa huomioon henkeään tai omaisuuttaan, ja hänen täytyy tyytyä siihen palkkioon, mikä sisältyy itse työn suoritukseen. Siinä on juuri ero valkoisen ja mustan miehen välillä; vastuunalaisuuden tunne, johtamiskyky, ja niinkauan kuin tiedämme nämä periaatteet ja elämme niiden mukaan, tulemme hallitsemaan, ei vain Afrikassa vaan kaikkialla missä mustaa rotua on olemassa, rotua, joka elää vain päivää varten ja joka ajattelee vain ruumiillisia tarpeitaan. Toimintani sai minut myöskin ymmärtämään alkuasukkaita ja ottamaan osaa heidän kohtaloihinsa. Sain tietää paljon heidän keskuudessaan vallitsevista epäkohdista. Ennenkuin olimme saaneet Laputan armeijan osat asettumaan rauhassa kraaleihinsa, varustettuina riittävillä elintarvikkeilla, jotta he pääsisivät yli kevään, olimme me, Aitken ja minä, saaneet tosiaankin terveemmät valtiolliset katsantokannat kuin mitä tapaa kaupungeissa, joissa istutaan toimistoissa ja katsellaan elämää sanomalehtien ja asiakirjapinkkojen lävitse.